Äidin luona pääsiäistä viettämässä. Ohjelmassa telkkaria, nettiä, kävelemistä, syömistä. Vitsit mä oon tylsä :) Mutta mulla on kivaa. Se taitaa olla vaan asenteesta kiinni. Mä taidan nyt vaan olla niin perusonnellinen, ettei mua hetkauta mikään. Ja vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin, onni kumpuaa sisältä päin. Ei oo rahaa, ei oo työtä, ei oo miestä mutta rutkasti hyviä ystäviä ja hauskoja uusia tuttavuuksia, terveyttä ja mielenrauhaa. En panisi pahakseni jos olisi rahaa, töitä ja mies, mutta ei ne kyllä onnea tuo.
Taas yhdet treffit tulossa ensi viikolle. Nuo miehet pyytää nykyään mut melkein heti treffeille ja jos mies on ns. potentiaalinen, suostun. Potentiaalisia on ehkä noin yksi kymmenestä viestin lähettäjästä. Yksi ihan potentiaalinen diplomi-insinööri on tosin kirjoitellut jo vaikka kuinka kauan, saisi jo pyytää treffeille. Tuo treffejä edeltävä kirjoittelu on kyllä melkoisen turhaa touhua.
Jokatapauksessa, mä ehdin kohta kuukauden sisällä tavata yhtä paljon miehiä kuin viime vuonna yhdeksässä kuukaudessa :) Ja mullahan oli teoria, että kun olen käynyt treffeillä 20:n miehen kanssa, löytyy se yksi, jonka kanssa kolahtaa. Nyt on 13 miestä takana. Treffit arkkitehdin kanssa hymyilyttää edelleen ja toivon, että mies tosiaan pyytää mut keikalle palattuaan ulkomaan reissultaan. Mutta onhan tässä tätä ajanvietettä.
Mietin, miksi tämä deittailu on nyt niin vaivatonta ja hauskaa ja tajusin, että olen alkanut suhtautua miehiin samalla tavalla kuin kaverisuhteisiini - stressittömästi. En ajattele asiaa liikaa, enkä jää jossittelemaan. En pelkää "hylkäämistä" enkä yritä liikaa. Kai tämä on jonkinlaisen kypsymisen merkki. Ja kyllähän tuo elämäntilannekin vaikuttaa. Se, että on väsynyt ja stressaantunut ei ole se paras mahdollinen mielentila deittailulle. Se arkkitehti-mies ilmaisi jotenkin tosi hyvin tätä puoliskon etsintää ekassa viestissään: "tulee vastaan sitten kun on sen aika".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti