Isänrakkaus

Isäni kuoli vuonna 2005 ja hän olisi nyt melkein 70-vuotias. Minä muistan hänet hassuttelijana ja hoivaajana. Hän oli äärimmäisen ylpeä meistä tyttäristään. Hänen isänrakkautensa on ollut tärkeä palikka itsetuntoni rakentamisessa.

Tänään mieleeni muistui, mitä isän läsnäolo voi olla parhaimmillaan. Meillä on töissä pian eläkkeelle jäävä herrasmies, jonka kanssa olemme ystävystyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Hän teki tänään osan päivästä töitä huoneessani ja juttelimme niitä näitä. Olemme molemmat filosofointiin kallistuvia pohdiskelijoita ja keskustelumme muuttuvat nopeasti hyvinkin syvällisiksi. Käymme aina vuorotellen norkoilemassa toistemme työpisteillä ja pohdiskelemme syntyjä syviä.

Tuntuu hyvältä, kun elämässä on vanhempi mies, joka kannustaa ja välittää samalla tapaan kuin muistan oman isäni kannustaneen. Tämän miehen elämä on toki kulkenut hyvin erilaista reittiä kuin isäni. Hän on menestynyt ja elää onnellista elämää omanarvontuntonsa säilyttäneenä ja arvostettuna ihmisenä.

Täytyy arvostaa näitä ihmissuhteita, joita elämä heittelee ulottuvilleni. Turku muuttuu sitä kodimmaksi mitä vahvempia ihmissuhteita solmin täällä.

Maaliskuu

Oli ihana viikonloppu. Yllättävä ja rentouttava. Olin kahtena iltana pomppimassa tanssilattialla vanhojen ja uusien ystävien kanssa.

Työviikkokin oli antoisa. Ymmärsin, että työelämää tai yrittäjyyttä ei voi sietää, ellei salli itselleen epäonnistumia.

Proffan piti tulla viikon päästä käymään, mutta en halunnut, että hän tulee. En kestä miessuhteisiin liittyvää ahdistuksen tunnetta. Mieluummin karkaan ikkunasta. Nähdään ehkä kuukauden päästä, mutta en halua, että ollaan välissä yhteydessä. Ahdistaa. Tämä on joko merkki omasta sitoutumiskammostani tai siitä, että tämän suhteenpoikasen dynamiikka ei ole kohdallaan. Time will tell.

Minulla on uusi ystävä Turussa. Hullu, ihana, fiksu, kaunis.

Kevät saa tulla.

Kolkko asunto

Uusi asuntoni on kolkko. Liian vähän kuvia, värejä ja tekstiileitä. Liian minimalistista. Tällä hetkellä tämä asunto näyttää suunnilleen samalta kuin elämäni Turussa. Päällisin puolin puitteet on hyvät, mutta jotain puuttuu.

Muutin tavarani Helsingistä Turkuun viikko sitten ja muutosta on tullut lopullinen vasta nyt. Vasta nyt minun on alettava sopeutumaan. Asuin Helsingissä kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii löytää paljon ystäviä ja yhteisöjä. Minulla oli pääkaupungissa vilkas sosiaalinen elämä ja joskus liiankin vilkas. Oli vaikeaa löytää aikaa rauhoittumiselle ja levolle. Nyt elämässäni on tilaa. On aikaa kokkaamiselle, kotitöille ja liikunnalle.

Turkuun muuttamisen jälkeen olen joutunut kohtaamaan minulle jo vieraaksi muuttuneen tunteen: yksinäisyyden. Sitä on ollut outoa makustella. Ei ole kyse siitä, ettei minulla olisi ollut yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin Helsingissä. Olen viikossa tavannut siskoa muutaman päivän välein, viettänyt työpäivät työkavereiden kanssa, liittynyt harrastusseuraan ja viettänyt viikonlopun leirillä. Kyse on pikemminkin sen tiedostamisesta, etteivät siteeni näihin ihmisiin ole vielä kovinkaan vahvoja, siskoa lukuunottamatta. 

Edellisen kerran olin tässä tilanteessa kymmenen vuotta sitten muuttaessani Helsinkiin. Muutin sinne miehen takia, mutta eksäni aloitti tuohon aikaan opiskelut kokopäivätyön ohella. Jouduin viettämään paljon aikaa yksin. Nyt paikallisten kavereiden löytäminen on todennäköisesti helpompaa. Yksinolo pakottaa aktiivisuuteen.

Huomaan kaipaavani kavereiden lisäksi yhteisöä. Kampusalue vetää minua puoleensa. Opiskelijaelämä, akateemisuus, kansainvälisyys - nämä asiat ovat olleet tärkeitä identiteettini rakennuspalikoita. Ne edustavat minulle vapautta, uuden oppimista, avoimuutta. Huomaan käveleväni 1,5 kilometrin matkan opiskelijaravintolaan sen sijaan, että menisin työpaikan henkilöstöravintolaan. Keski-ikäiset byrokraatit vs. nuoret ja kauniit ihmiset...

Mutta mutta, tilanne vaikuttaa lupaavalta. Olenhan vellonnut näissä suurissa yksinäisyyden tunteissa jo viikon. Ilokseni pystyn jatkamaan Turussa minulle tärkeää harrastusta, joka on samalla väylä kansainvälisen, akateemisen kaveripiirin luomiseen. Viime viikkoinen tapaaminen lupasi hyvää. Tunnen itseni hieman vanhaksi seuran nuorimpien joukossa, mutta innostus yhteistä harrastusta kohtaan yhdistää. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se vetää puoleensa samantyyppisiä ihmisiä monilta eri aloilta. Siihen haksahtaa yhtä lailla psykologin ja lakimiehen versot, kuin tulevat matemaatikot kuin opettajatkin. Maita on edustettuna Meksikosta Pakistaniin. Meitä yhdistää tarve omien mielipiteiden äänekkääseen ilmaisemiseen. Ahhh... miten virkistävää tämän konsensushakuisen suomalaisuuden tyvenessä! Sieluni saa rauhan tässä ympäristössä.

Silmänikin lepää. Nuoren miehen hartijalinjassa. Puuma nostaa päätään jälleen. Seurasta löytyi mitä söpöin nuori mies, jonka kanssa meillä synkkasi ja jonka kanssa juttelimme pitkät pätkät baarissa harrastuksen jatkoilla. On mukavaa tietää, että harrastuksessa on tarjolla myös silmäkarkkia ja flirttailukumppani. Minäkö aikuistun ja vakavoiduin? Löydän sopivan miehen, ostan omistusasunnon ja perustan perheen. Ehhhhehehehhhehheheheh...ei.

Niin, se yksinäisyyden tunne. Kauankohan saan pidettyä siitä kiinni. Sen tunteminen tekee oikeastaan hyvää. Se saa minut arvostamaan ystäviäni ja ystävyyttä enemmän. Tuntui hyvältä, kun kaveri soitti perään Turkuun ja kysyi, saako tilittää. Mutta tiedättekö, minä asun nyt samassa kaupungissa parhaan kaverini kanssa. Sen, joka on pysynyt matkasta siitä lähtien, kun putkahdin äidistäni maailmaan. On hauskaa, kun pystymme tapaamaan siskoni kanssa useamman kerran viikossa. Tällaista tilannetta ei ole ollut viiteentoista vuoteen. On rentouttavaa, kun on ihminen, jonka seurassa voi olla juuri niin höpsö kuin oikeasti on. Mitään rooleja on turha esittää, kun toinen tuntee sinut paremmin kuin välittäisikään tuntea. 

Asunto on edelleen kolkko, mutta eiköhän se kohta ala täyttyä väreillä, tuoksuilla ja uusien ja vanhojen ystävien äänillä.

Kainalodomina

Viikonloppu jälleen plakkarissa. Matkalla kohti Turkua. Nyt viikonloput tulee vietettyä melkeinpä Helsingissä, kun minulla on siellä vielä kämppä ja kaverit ja juttuja mitä hoitaa. Löysin Turusta jo uuden kodin, mutta muutan sinne vasta lokakuussa. Uusi kämppä on kiva. Kaksio seitsemännessä kerroksessa puistonäkymällä. Turun vuokrataso on edullinen, siis todella edullinen. Sain kaksion keskustasta samalla hinnalla kuin Helsingissä saisi... ei mitään. Turku loksahtelee kohdalleen.

Perjantaina osallistuin edellisen työpaikan järjestämään seminaariin. Se oli onnistunut. Olemme jättäneet jälkemme. Lukioaikainen kaverini tuli yöksi. Muistan kun neljä vuotta sitten olimme molemmat musertuneita. Minä olin tuusannuuskana juuri päättyneen seitsenvuotisen suhteen jälkeen. Häneltä oli kuollut perheenjäsen. Nyt olemme kumpikin tasapainossa ja huolettomia. Elämä, se ei petä. Ystävyys kantaa.

Lauantaina lähdin Kotkaan. Tapasimme pitkästä aikaa. Minä ja kaksi yliopistokaveriani, joihin tutustuin tasan kymmenen vuotta sitten. Paljon on muuttunut ja paljon on aivan kuin ennen. Kymmenen vuotta sitten olin seurusteleva parikymppinen. Nyt olen teinivuosiaan elävä kolmekymppinen. Kaverini on nyt kahden lapsen äiti. Toisen kaverin elämä on melkein ennallaan.

Tänään kävin salilla ja siitä jäi taas hyvä mieli. Endorfiinit laukkaa. Pääsin vielä oksitosiini-apajillekin. Nuori Kolli tuli käymään. Tämä tapaaminen oli huvittava. Kolli halusi kokeilla jotain uutta, antaa minun olla dominoivampi. Minä sitten tein parhaani, mutta eihän Kolli voi mitään viiksikarvoilleen. Arvasin Kollin ottavan ohjat käsiinsä aiemmin tai myöhemmin ja mielihyvin annoin hänen tehdä niin. Nautin hänen seurastaan juuri tästä syystä - minun ei tarvitse johtaa. Kerrankin. Se on hyvin rentouttavaa. Kolli kutsui minua "kainalodominaksi"  jossain vaiheessa, kun en vain jaksanut pysyä roolissa.

Viikonloppu kuitattu - kohti seuraavaa viikkoa. 

Projektipojat

Ajattelin kirjoittaa hieman lisää niin sanotuista projektipojistani. He ovat oman ikäisiäni tai minua hieman nuorempia miehiä, joiden kanssa olen ystävystynyt viime vuosien aikana ja joita olen tavalla tai toisella "kouluttanut" ja joilta olen myös itse oppinut paljon. Heitä on kolme ja minulla on heihin kaikkiin hyvin erilainen suhde. Englanniksi heidän roolinsa elämässäni voitaisiin tiivistää sanoihin:  Friend, Flirt & Fuckbuddy. Yhdistävänä tekijänä on suorapuheisuus - olemme puhuneet kaikkien kanssa asioista kiertelemättä. Olen kirjoittanut kaikista aiemmin, mutta kaksi heistä saa vasta nyt bloginimen.

Ensimmäinen projektipoika on Prinssi, joka on minulle kuin pikkuveli. Häneen tutustuin seitsemän vuotta sitten eksäni kautta. Prinssillä ei ole minkäänlaista suodatinta. Hän sanoo kaiken ääneen, niin hyvässä kuin pahassa. Hän ei viihdy kotimaassaan, koska siellä kaikki hänen sukutaustansa tuntevat pokkuroivat hänelle. Jos isoisäsi on kuuluisuus, olet itse komea, tyylikäs ja älykäs ja vanhempasi ovat poissaolevia - on lopputuloksena mies, joka on yhtäaikaa itseriittoinen ja hyväksyntää hakeva. Minä pidän Prinssistä. Olen aina pitänyt. Ei niin, ettenkö olisi suuttunut hänelle lukuisia kertoja ja luennoinut siitä, miten ihmisiä saa ja ei saa kohdella. Pohjavireenä on kuitenkin aina ollut välittäminen. Jokin hänessä on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Hänestä on tullut pehmeämpi, kohteliaampi ja ystävällisempi. Voi olla, että hän ei olekaan enää yksi projektipojistani. Joku yhteisistä kavereistani oli sanonut hänelle, että Daaliahin mielestä olet hänelle kuin pikkuveli. Hän selitti tätä innostuneena viime viikonlopun juhlissaan muille kavereilleen. Awww... <3 Hän on myös ollut erittäin ylpeä uudesta työstäni ja piti minulle maljapuheen juhlissaan. Ääähh... tämähän alkaa olla jo ällöä liikkistelyä. :)  Toivon, että Prinssi löytää pian sopivan tytön itselleen. Hän alkaa olla jo aviomiesmatskua.

Sitten on Keikari. Hänet olen tuntenut neljä vuotta työ- ja yhdistyskuvioiden kautta. Keikari on eronnut kolmen lapsen isä. Taiteilija, organisaattori ja supliikkimies. Keikari on erittäin herkkä palautteelle ja hänelle on tärkeää, että hänestä pidetään. Hän on hyvä isä ja erittäin hyvä työssään, mutta naissuhteissaan melko holtiton, samoin alkoholin käytössään. Keikari joi muutama vuosi sitten liikaa yhdessä järjestämässämme tapahtumassa ja jouduin olemaan hänelle tiukkana tästä asiasta. Siitä lähtien hän on hakenut hyväksyntääni. Hän on tottunut olemaan auktoriteetti, mutta minun kohdallani asetelma on ollut toisin päin. Meidänkin suhteemme on muuttunut. Arvostamme nykyään toisiamme molemmin puolin ja ehkä hetkittäin olemme leikitelleen ajatuksella "meistä". Mutta flirttailua pidemmälle emme ole koskaan menneet ja emme varmaan menekään. Viime viikonloppuna tanssilattialla taisimme sinetöidä kaveruutemme. Ei enää valtasuhteita. Hän näytti parhaat puolensa: ei juonut liikaa ja oli kohtelias ja huomioiva. Keikari kysyy minulta usein, pidänkö hänestä. Perjantaina hänen viimeiset sanansa minulle olivat: "Sinä taidat pitää minusta." Aww....

Viimeinen projektipoika on luonnollisesti Nuori Kolli. Hänet olen tuntenut nyt kaksi vuotta. Tapasimme Suomi24:n kautta. Prinssiä ja Keikaria näen useamman kerran kuussa, sillä meillä on yhteisiä kavereita ja projekteja. Nuorta Kollia ei tunne muut kuin kaverini aviomies, joka on sattumalta samassa työpaikassa ja hänkään ei tiedä, että tunnemme. Näemme muutaman kuukauden välein, mutta juttelemme usein Facebookissa. Nuori Kolli on itsevarma ja suoraviivainen. Tempperamenttinen. Oikeistolainen. Sovinisti. Pahimmat väännöt olemme käyneet siitä, miten naisista saa puhua. En oikein tiedä, mitä haluamme toisistamme. Olemme yhtäaikaa samanlaisia ja erilaisia. Yhtä suorasukaisia, epäromanttisia ja seksinnälkäisiä, mutta arvomaailtamme monella tavoin vastakkaisia. En tiedä, onko meidän suhteemme muuttunut miksikään, mutta se saattaa muuttua, sillä jokin minussa on muuttunut. Minulla ei ole enää tarvetta tuomita ja kritisoida ja itseasiassa sunnuntaina minulla oli vastustamaton tarve kehua häntä. Kehuin hänen tsemppaus- ja rakastajantaitojaan - ja huumorintajua ja söpöä murretta. Olemme näkemässä torstaina.

Näitä projektipoikiani olen "kasvattanut". Vai olenko vain projisoinut heihin omia puutteitani? Peilannut heidän kautta omia epävarmuuksiani. Olen myös oppinut heiltä paljon ja saanut palautetta omasta persoonastani. Prinssi on kommentoinut minulle vallanhimostani ja halustani pitää miehet "aisoissa". Keikari on huomauttanut tavastani "jyrätä" omia tiimiläisiäni ja tunnekylmyydestäni. Kerran hän lauloi minulle "kyllä sinuakin joku voi vielä rakastaa" :) Nuori Kolli on toiminut uraohjaajani ja pohtinut kanssani työkuvioita. Hän on myös jaksanut kysyä uudestaan ja uudestaan, milloin aion kasvaa aikuiseksi (lue: olla oikeissa töissä).

Minulla ei ole ehkä miestä elämässäni, mutta merkityksellisiä miessuhteita montakin! Projektipoikani ovat tainneet pehmittää minua yhtä lailla kuin minäkin heitä. Ehkä meistä jokainen kykenee vielä  joskus merkitykselliseen rakkaussuhteeseen.

Väreilyä

Yksi asia minussa on muuttunut. En enää vatvo ja ylianalysoi asioita. Siksi tämän blogin luonnekin on muuttunut. Viime aikoina olen lähinnä raportoinut tänne mitä omasta mielestäni hauskaa olen tehnyt. Minulla on kiire elää elämääni. 

Jonkin verran olen pohtinut ystävyyttä. Keväällä minulla oli tarve olla yksinäni ja en osannut arvostaa sitä, että seuraani hakeuduttiin. Nyt nautin taas seurasta ja lähestyvä muutto on saanut minut herkistymään: mitä nämä ihmiset merkitsevät minulle. Olin eilen juhlissa ja juttelin amerikkalaisen kaverini kanssa, joka on muuttamassa parin kuukauden päästä Berliiniin. Hänellä on ollut omat vaikeutensa elämässä ja hän joutunut kokemaan myös taloudellisia ongelmia. Hän oli aidosti onnellinen uuden työni takia ja hänen innostuksensa sai minut iloiseksi. Sama nainen saattoi minut myöhemmin illalla bussille, kun olin juonut muutaman drinkin liikaa. Välittämistä. Se tuntuu hyvältä.

Perjantaina menin baariin tanssimaan miespuolisen kaverini kanssa, josta olen joskus tänne kirjoitellut. Hän on mahdottoman hauskaa seuraa tanssilattialla ja meillä oli mitä rattoisin ilta. Välillämme on kemiaa, mutta luulen, että on antoisampaa pysyä kavereina. Nyt kun meistä vihdoin on tullut sellaiset vuosien jälkeen. Hän on näitä projektipoikiani, joita olen välillä läksyttänyt melko lailla. Perjantaina olimme kuitenkin vain kaksi toistensa seurasta nauttivaa ja tanssilattialla pomppivaa kaverusta. Se tuntui hyvältä.

Juttumme Pitkän Tumman Komean kanssa ei taida edetä minnekään. Kävimme melko tiiviisti treffeillä, mutta muutamaa halausta lukuunottamatta emme koskettaneet toisiamme. Ei siinä mitään. Ei heti tarvitse hypätä sänkyyn. On kuitenkin outoa, kun koskettaminen ei tunnu luontevalta. Hänen halaamisensakaan ei tuntunut miltään. Kehomme eivät selvästikään värähdelleet samalla taajuudella.

Perjantaina tanssilattialla riehumisen jälkeen hyppäsin bussiin kohti kotia. Viereeni istahti pitkä vaalea komea nuorimies. Värähdys. "Jatkoille?" Mietin hetken ja sanoin kyllä. Silkinpehmeä iho.  Yhteensopivat kehot. Yhden yön sanattomat säännöt.

Ehkä se, että käytän vähemmän energiaa asioiden analysoimiseen, on tehnyt minusta tällaisen. Avoimen, herkästi viehättyvän, väreilevän, kokeilevan ja kokevan.

Tukahdetut tunteet

Gradu turhauttaa, oma saamattomuus turhauttaa. En ole kovin hyvä käsittelemään ahdistavia tunteita. Minun tekee silloin mieli lähteä karkuun, paeta. Tämä blogi on ollut minulle monella tapaa pakenemispaikka ja sitä se on nytkin. Olen ihminen, joka pitää miellyttävistä asioista. No kukapa meistä ei pitäisi, mutta minä pidän erityisesti. Silloin kun minua ahdistaa, haluan nopeasti löytää tilalle mukavampia tunteita ja mukavampaa tekemistä.

En ole kirjoittanut tänne blogiin juurikaan erostani. Siitä on nyt tasan kolme vuotta, kun erosin seitsemän vuotta kestäneestä suhteesta. Olin hyvin rakastunut, ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Minun oli todella vaikea päästää irti suhteesta. Erossa minä olin se, joka toivoi ja jaksoi uskoa, että palaisimme yhteen. Olin puoli vuotta totaalisen rikki, laihduin 7 kiloa, nukuin huonosti ja kävin mielessäni läpi uudestaan ja uudestaan - mikä meni pieleen? Ahdistavinta oli se, että vaikka kuinka järkeilin ja yritin analysoida tilannetta, en löytänyt ratkaisua. Olin voimaton. Eikä minulla ollut pakopaikkaa ajatuksiltani ja olin pohjattoman surullinen. Kolmen vuoden takainen joulu oli ehkä elämäni rankimpia. Löysin helpotuksen ahdistukseen vasta kun tapasin uuden miehen. Hän sai minut nauramaan. Hän veti minut surusta. Hän oli pakopaikkani. Olen hänelle tästä todella kiitollinen. Kyllähän hän tiesi tilanteeni ja hän tiesi, että hän olisi minulle laastari. En tiedä olisiko hänkään oikeasti  ollut valmis vakavaan suhteeseen, koska oli itsekin niin pahasti haavoittunut rakkaudessa. Mutta tuntui hyvältä paeta surun suosta.

Pakenen. Aiemmin pakenin matkusteluun. Nykyään pakenen kaverien ja ystävien seuraan. He ovat henkireikäni. Ekstroverttinä nautin ihmisten seurasta ja saan heistä energiaa. Oikeastaan sosiaalinen menee aina kaiken muun edelle ja siksi minut on aina helppo saada mukaan.  Gradu, liikunta, hui hai, jos luvassa on mukavaa tekemistä mukavassa seurassa. En näe tässä mitään huonoa, paitsi ehkä näinä hetkinä, kun oikeasti pitäisi keskittyä jonkin velvollisuuden loppuunsaattamiseen. Ahdistun kun minut sidotaan johonkin tilanteeseen, velvollisuuteen tai ikäviin ajatuksiin. Silloin tunnen, että vapauttani rajoitetaan ja minut laitetaan pieneen häkkiin. 

Viikonloppuna pakenin gradua kahteen otteeseen kavereiden järjestämille juhlille. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin ja siihen on tänä syksynä tullut paljon tilaisuuksia. Perjantaina tapasin erään miehen ja tämä kohtaaminen on herättänyt minussa tämän viikonlopun aikana todella outoja tuntemuksia. Kuten edellisessä blogipostauksessa mainitsin, tämän miehen eksä on naimisissa eksäni kanssa. Hän oli juuri eronnut toisesta suhteesta, mikä antoi kohtaamiselle oman säväyksensä. Ilmassa oli pientä ihastumista ja pari ihmistä mainitsi illan jälkeen, että meillä näytti synkkaavan hyvin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, halusin pitää tietyn etäisyyden, kun tiesin toisen juuri eronneen. Kuitenkin huomasin ihastuneeni. Tämä tunne on todella ristiriitainen, koska tämä ihminen herätti samalla muistot eksästäni ja erostamme.

Viime yönä näin unta eksästäni ja hänen uudesta vaimostaan, ja tämä uni kuvasti selkeästi niitä käsittelemättömiä ja tukahdutettuja tunteita, joita minulla vielä ilmeisesti on eroon liittyen. Asuin yksin suuressa talossa. Eksäni ja hänen vaimonsa muuttivat samaan taloon kanssani. Emme puhuneet lainkaan toisillemme ja jollain tapaa hyväksyin heidän läsnäolonsa. Mutta sitten taloon tuli asumaan tai käymään suuri joukko eksäni vaimon sukulaisia. He vain tulivat, enkä voinut asialle mitään. Tällöin suutuin ja otin vihdoin kontaktia eksäni vaimoon. Suutuin, koska he eivät olleet kysyneet minulta lupaa ja vaadin, että minun pitäisi saada oma huone käyttööni. Tämä oli absurdi pyyntö, sillä talohan oli minun. Sain huoneen, mutta sukulaiset jäivät ja jossain vaiheessa pakenin talosta.

Soitin unen näkemisen jälkeen kaverilleni, joka tietää enemmän unista ja niiden tulkinnoista ja juttelimme pitkään unestani ja sen merkityksestä. Unissahan talo merkitsee usein sinua itseäsi ja tässä unessa ihmiset valtasivat taloni eikä minulla ollut mitään keinoja estää sitä. Olin voimaton ja turhautunut. En voinut mitään sille, että suhteeni hajosi ja että eksäni löysi hyvin pian uuden rakkauden. Minä, joka haluan niin usein kontrolloida asioita, en kyennyt siihen. Pystyin kuitenkin vaatimaan pienen oman tilan itselleni ja pystyin pakenemaan tilannetta. Mutta jätin talon taakseni, oman taloni. Ehkäpä tämä talo on kuitenkin vain entinen minä, joka minun oli pakko jättää taakseni. Siellä ei ollut enää tilaa minulle. Mutta minä pakenin. Pakenin jälleen ahdistavaa tilannetta. Olisiko minun pitänyt vaatia heitä poistumaan, eksääni, hänen vaimoaan ja tämän perhettä. Kuvaako tämä uni niitä katkeruuden tunteita, joita ero minussa herätti ja poljetuksi tulemisen tunnetta, jonka lakaisin pois mielestäni. Olinko tarpeeksi vihainen koskaan eroprosessini aikana?

Ihmismieli on kiehtova. Se ei tarvitse kuin pienen ärsykkeen ja se palaa takaisin menneisyyteen ja kaukaisiin tunteisiin. Toivummeko koskaan täysin eroista vai kannammeko aina pientä sirpaletta sisällämme? Joskus se koteloituu osaksi kehoamme, mutta aina on vaara, että se lähtee liikkeelle, joskus kohti sydäntä.

Michael Nymanin musiikkia elokuvasta Piano, joka on ehkä hienoimpia tukahdettujen tunteiden kuvauksia elokuvahistoriassa. 

Onni

Kotona, saunan jälkeen, raikkaana ja miettien, vieläkö lähden Helsingin yöhön. Hetki sitten katselin saunan terassilta 7. kerroksesta öistä Helsinkiä ja mietin, miten hyvä minun on olla. Elän rikasta elämää. Minulla on ystäviä ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan elää. Olen valinnut juuri ne oikeat ihmiset elämääni, ihmiset, jotka tuovat elämääni onnea ja iloa. Vietin illan hyvän ystävän luona, joka on hämmästyttävän samanluonteinen kuin minä. Tapasin hänet ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten ja luokallisesta ihmisiä tunnistin hänet välittömästi hengenheimolaiseksi. Olisimme voineet kohdata jo 14 vuotta sitten, jos olisin mennyt samaan lähilukioon kuin siskoni, mutta sen sijaan lähdin maailmalle jo silloin. Elämä toi meidät kuitenkin yhteen vuosikymmen myöhemmin. On hienoa kun toinen ymmärtää puolikkaasta lauseesta, mistä puhut. Tämän ihmisen kanssa voin olla oma itseni ja hyväksyn hänet juuri sellaisena kuin hän on - ja hän hyväksyy minut.

Olen myös onnellinen, että minulla on sisko, joka on ollut paras kaverini 30 vuotta. Miten mainiota onkaan, että myös se ihminen, jota et ole valinnut elämääsi, vaan jonka elämä valitsi sinulle, on hyvä ystävä.

Kiitollisuus on hyvä tunne.

Nyt sitten. Kolme tuntia ulkoilmaa Suomenlinnassa. Päivällinen ja puoli pulloa viiniä ystävän luona. Sauna. Kello on kymmenen. Vieläkö lähden? Mieltä lämmittää vielä viime viikonlopun riehakkuus. Let the body decide.

Henkseleiden hurmaa

Takana mainio viikonloppu, vaikka olen väsyneempi kuin naismuistiin. Huulilla kareilee kuitenkin kestohymy. Eilen teki mieli lähteä tanssilattialle ja seuraksi sain kaksi hulvatonta kaveria. Näitä iltoja muistelee vielä mummonakin, kun nauraa itsensä kipeäksi ja irrottelee sydämensä kyllyydestä. Toisella kaverilla oli henkselit ja minulla ei ollut hiuslenkkiä mukana, joten virittelimme henkseleiden toisesta päästä minulle hiuslenkin niin, että henkselit oli edelleen kiinni kaverin housuissa ja toisen klipsun laitoimme kiinni kolmannen kaverin rintsikoihin. *tikahtuu* Ilta eteni siis performanssitaiteen hengessä ja päättyi homopornokeskusteluun nakkikioskijonossa niin, että keskusteluun osallistui puolet jonosta. Legendaarista settiä.

Jokin myös liikahti minussa. Kaveri, johon olen aina pitänyt vähän etäisyyttä, tuli läheisemmäksi. Olen ylläpitänyt välimatkaa osittain siksi, että teemme hommia yhdessä, osittain siksi, että hänellä ei ole ollut ihan paletti kasassa - ja ennen kaikkea, koska jokin hänessä vetoaa. "Daaliah, sä et oo kovin hirvittävä." "Kiits, et säkään oo niin paha." Kun et enää pidäkään pientä defenssiä yllä vaan hymyilet toiselle hyväksyvintä hymyäsi ja naurat sydämellisesti toisen jutuille.

Elämä on juuri nyt ihanaa. Se on juuri sellaista kuin haluan sen olevan. Se on kavereita, se on itselle tärkeiden asioiden parissa työskentelemistä, se on elämistä hetkessä, innostumista, kokemista, pysähtymistä.

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Yksin ja yhdessä

Johan nyt on haipakkaa. Kaikki illatkin näyttää täyttyvän ohjelmasta ja tänä aamuna nukuinkin pitkään, kun univelkaa oli ehtinyt kerääntyä. Ollut niin kiire, ettei ole edes ehtinyt sen kummemmin mitään pähkäilemään tai kokenut tarvetta kirjoittaa tänne blogiin. En sano nyt brassaillakseni, mutta välillä tuntuu, että liiankin moni ihminen haluaisi olla kaverini/ystäväni. Minulta loppuu aika kesken! Jossain vaiheessa voi alkaa tuntua siltä, ettei pysty enää vastaanottamaan uusia ihmisiä elämäänsä. Olen sosiaalinen ja pääosin saan energiaa toisista ihmisistä, mutta rajansa kaikella - tarvitsen myös yksinoloa ja rauhoittumista. Olen harrastanut viime aikoina liikuntaa melkein joka päivä ja täytyy sanoa, että nautin liikunnasta eniten yksilöurheiluna. Mieluummin käyn salilla ja uimassa yksin, ryhmäliikuntatunnit ei innosta ja käveleminenkin on minusta antoisinta ilman seuraa.

Välillä puhisenkin itsekseni, etten halua tavata ketään ainakaan viikkoon, mutta yleensä parissa päivässä olen jo taas ihmisten parissa. Loppupeleissä koen saavani toisilta ihmisiltä paljon, uusia näkökulmia etenkin. Siskoni oli luonani kolme yötä ja olipa mukava viettää aikaa ihan kahdestaan, en edes muista milloin oli edellinen kerta. Tulemme harvinaisen hyvin juttuun vaikka olemmekin todella eriluonteisia. Ollaan kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista ja luonteemme pitkälti täydentää toisiaan. Meidän perhe muutti usein ja sisko oli se paras kaveri, joka pysyi mukana. Edelleenkin soitellaan useamman kerran viikossa ja sisko voisi jo nyt lähettää minulle melkoisen laskun kaikesta tarjoamastaan terapoinnista. Meistä minä olen se, joka ajattelee ja tuntee liikaa ja sisko se, joka kärsivällisesti kuuntelee elämäntuskaani ja palauttelee maanpinnalle sopivan ironisilla kommenteillaan.

Sisaruksista puheenollen, laitoin eilen viestin Arkkitehdille, jonka tapasin nettideittailun kautta huhtikuussa ja josta pidin paljon - mutta en sitten kehdannut pitää yhteyttä, kun iltana hämäränä päädyin pussailemaan tämän pikkuveljen kanssa. Uhh, vieläkin nolottaa. Arkkitehti laittoikin sitten kivan vastausviestin. Kaikista niistä about 20 miehestä, jotka tapasin vuoden aikana nettideittailun kautta, Arkkitehti oli samanhenkisin. En osaa ajatella, että haluaisin Arkkitehdistä mitään sen kummempaa, mutta hän on sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella kaverikseni ja jolta voisin oppia paljon musiikista. Hänelle oli hauska höpötellä, kun tiesi, että juttuni kiinnostaa. Miespuolisia kavereitahan halusin lisää! Yksi näyttääkin ilmoittautuneen, samassa rapussa asuvan entisen työkaverin koti-isäilevä, sujuvasti suomea puhuva espanjalainen arkkitehti-aviomies, johon olen törmäillyt kodin liepeillä useaan otteeseen. Mennään kahvittelemaan vauvan kanssa tällä viikolla.

Hmm. Loppujen lopuksi - ei kavereita ole koskaan liikaa.

Unohtamani sukupuoli

Pikkasen väsyttää kun on tullut juostua pari päivää ympäriinsä. Olen niin tottunut tekemään hommia kotoa käsin, että jo toimistoon siirtyminen ja kokoustelu uuvuttaa. Mutta intoa puhkun. Nyt on suunnitelmien liikkellelaiton hetki, visioiden toteuttamista. Eräs yhteistyökumppanin edustaja on jo vuosia yrittänyt houkutella luotsaamaani organisaatiota omiin tiloihinsa ja nyt vihdoin taivuin kun rahatilannekin antoi myöten.  Onkin mukava tehdä töitä kun ympärillä on muita luovia ihmisiä. Tämä suostuttelija onkin nyt pitänyt extrahyvää huolta meistä. Tämä miekkonen on sarjassamme yhtäaikaa maailman ihanimpia ja ärsyttävimpiä ihmisiä. Välillä rakastan häntä ja välillä vihaan, mutta kylmäksi hän ei jätä.

Olen tajunnut keräileväni ihmisiä. Kiinnostavia ihmisiä. Haluan koristaa elämäni heillä. Intohimoisia ja omalaatuisen huumorintajun omaavia ihmisiä, aitoja ihmisiä. Nyt minulla on herännyt vahva halu parantaa kaveruuksiani ja ystävyyksiäni miehiin. Minun on ollut aina vaikea ottaa miehiä kaveriksi, en ole osannut olla luontevasti kaveri miesten kanssa tai uskoutua heille. Nyt uuden kaveriporukan myötä olen saanut harjoitusta tässä ja ymmärtänyt, että kaverikokoelmani on puuttellinen. Olen ignoorannut kokonaisen sukupuolellisen ihmisiä! Nyt kun kiinnostukseni romanttillisiin ja seksuaaliseen suhteisiin miesten kanssa on laskusuunnassa, tämä uudenlainen kiinnostus on nostanut päätään. Nuori Kolli esimerkiksi - olen nyt tajunnut, että en halua tästä ihmisestä poikaystävää tai fuckbuddya vaan kaverin, sillä hän on hauska ja kiinnostava. Miespuolisissa kavereissani arvostan sitä, että he osaavat ärsyttää ja haastaa, pakottavat katsomaan maailmaa vähän eri vinkkelistä.

Mutta nyt, naapuri tulee kohta punaviinilasilliselle. Illanjatkoa kaikille!

Kiva kylä

Kiva viikonloppu. Serkku oli käymässä, eilisen hengasin kavereiden kanssa - vattupuskailtiin ja saunottiin - ja kaveri kävi äsken sunnuntailounaalla. Oma koti ja yksinolo on herkkua, mutta niin on tuo ystävien seurakin.

Flickr: Sami Niemelä

Helsinkikin näytti taas kivoja puoliaan, käytiin pörräämässä uudella, entiseen ratakuiluun rakennetulla Baanalla, joka tekee oikoreitin läpi kaupungin, Kiasman nurkalta Ruoholahteen. Baanan varrella on hauska hengauspaikka, jossa on muun muassa koris- ja pingispelimahdollisuudet ja loikoilulaitureita tekonurmella. Oivaa kaupunkisuunnittelua. Hernesaaressa on myös uusi hiekkaranta - kävin heittämässä talviturkin.

Flickr: esaskar

Löysin myös Pikku Huopalahden alueen, joka on todella sympaattinen kaupunginosa. Erivärisiä kolmikerroksisia pientaloja vinoine kattoineen ja viljelypalstoineen, veden ja viheralueiden äärellä vain muutaman sadan metrin päässä kodistani.

Olen asunut nyt Helsingissä tasan yhdeksän vuotta ja täytyy sanoa, että lempi on leiskahtanut hitaanlaisesti, mutta nyt se jo roihuaa.

Hidas aamu

Onpa hauskaa aloittaa aamut pitkän kaavan mukaan. Herätä aikaisin, syödä kunnon aamiainen ja lukea puoli tuntia kirjaa. Sitten avata läppäri ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen ja vastata kavereiden viesteihin, lukea läpi blogit ja kirjoittaa muutama rivi omia ajatuksia.

Viikonloppu oli taas hyvin sosiaalinen. Huomaan, että nyt kun olen asunut Helsingissä 9 vuotta, tunnen täältä sopivan määrän ihmisiä. Muistan ensimmäisten vuosien olleen melko yksinäisiä, vaikka miehen takia tänne muutinkin. Nyt tunnen ihmisiä monesta eri yhteydestä ja he ovat pysyneet ystävinä, yksi palasi juuri takaisin Australiasta. On onni, että he ovat elämässäni.

Hyvällä fiiliksellä aloitan viikon ja projektien alkuun laittaminen innostaa. Gradu valmistuu aikataulun mukaan marraskuun lopussa. Syyskuun ja lokakuun lopussa on viimeiset hakuajat erään isomman hankkeen rahoitukselle ja hakemuksissa on näytettävä kyntensä. Luotsaamani järjestön ensi vuoden toiminnan suunnittelu käynnistyy myös nyt. Paljon tekemistä ja 10 kuukauden horrostamisen jälkeen, minussa on jälleen energiaa.

Samalla minua on alkanut kiinnostaa myös oma ulkomuotoni. Olen hyvinkin sinut oman kroppani kanssa liikakilojenikin kanssa, mutta nyt kun olen miettinyt syömisiäni uusiksi ja olen alkanut nukkumaan paremmin, ajatus hoikemmasta olemuksesta on alkanut houkuttaa. Tuntuu, että minulla saattaisi nyt vihdoin olla keinot sen saavuttamiseen. Olisi hauska antaa tälle kropalle kerrankin mahdollisuus näyttää niin hyvältä kuin sen on mahdollista näyttää ja kokeilla mitä se tekisi itsetunnolleni. Päänsisäinen muutos ei varmaan ole suuren suuri, kun en koskaan ole määritellyt itseäni ensisijaisesti ulkonäköni kautta, mutta tuskin se oloa huonontaakaan. Hämmentävän moni hämmästyttävän kaunis ihminen lähipiirissäni kamppailee ongelmallisen ruumiinkuvan kanssa. Usein juuri ne hoikimmat ja kauneimmat ihmiset kokevat itsensä rumiksi ja lihaviksi. Jonkun mielessä kaikuu edelleenkin äidin ilkeät sanat, toinen ulottaa suorittamisen ja pätemisen oman kehonsa kurittamiseen, kolmas heijastaa omaa heikkoa itsetuntoaan oman kehonsa sättimiseen. Voi meitä ihmisiä.

Heltymistä

Näin Nuoren Kollin ja sisälleni heräsi kaipaus. Ei tätä miestä kohtaan vaan hellyyttä kohtaan. Olisipa mies, jolle osoittaa hellyyttä ja jonka kainalossa nukkua yönsä. Minun ja Nuoren Kollin suhteesta se osa-alue on leikattu pois. Kun ensi kerran kohtasimme, hän herätti minussa näitä tunteita mutta nyt tiedän, että ne on parempi tukahduttaa, eikä niitä samalla tavalla synnykään, kun toista ei näe enää potentiaalisena romanttisen rakkauden kohteena.

Nuori Kolli oli paljon pehmeämpi kuin aiemmin, tietyt asiat ovat loksahdelleet kohdalleen hänen elämässään. Olen onnellinen hänen puolestaan ja nyt luotan häneen enemmän. Hän kohteli minua hyvin ja puhui minulle nätisti. Hän oli aikuisempi. Uskon, että hän pysyy elämässäni ja haluankin, että hän pysyy. Voi olla, että fuckbuddyjen sijasta meistä tuleekin ihan vaan buddyja, sillä löysin hänestä ja suhteestamme jälleen uuden, kunnioittavamman puolen. Seksiä oli mutta se oli pienessä roolissa, ehkä yllättävänkin pienessä. Joskus olemme myös keskustelleet paljon, mutta nyt emme olleet oikein äänessäkään. Ehkä se oli enemmän sellaista tarkkailua - ai, tuollainen ihminen sinä olet juuri nyt, ja olet ylipäätään, emmehän niin hyvin tunne. Tietyllä tavalla hän herättää hellyyden tunteita minussa, sellaisia isosiskollisia, onpa kiva, että elämäsi alkaa olla kuosissa ja voit paremmin tunteita, mutta ei sellaisia, ole hyvä, tässä sydämeni tunteita.

Missä onkaan se mies, jolle haluan sydämeni luovuttaa...

Olen jälleen erittäin kiitollinen ystävistäni. On hienoa huomata olevansa tärkeä monelle ihmiselle ja kokevansa lukuisat ihmiset tärkeäksi itselleen. Minusta pidetään ja seuraani hakeudutaan, neuvojani ja tukeani arvostetaan. Unelmani on pitkät, läpi elämän kestävät ystävyyssuhteet, joissa näkee toisen käyvän läpi erilaisia vaiheita ja muuttuvan.

Millainen nainen on oikeanlainen Nuorelle Kollille ja millainen mies minulle? Miten muistamme toisemme ja olemmeko yhteyksissä vielä vuosikymmenien jälkeen? Miksi koen vahvaa ystävyyttä ja välittämistä Nuorta Kollia kohtaan? Kai siksi, että kaiken vittumaisuuden jälkeenkin pidän hänestä. Koska emme koskaan olleet rakastavaisia suhteessamme on aivan eri lailla tilaa ystävyydelle. Suhteemme ei ole kasvanut odotusten ja pettymysten varaan kuten rakkausuhteet usein vaan luonnollisesti, pakottomasti ja omaan tahtiinsa kuten parhaat ystävyyssuhteet.


Train: Mississippi. 

Henkinen kotini

Kävelin eilen kolmen aikaan yöllä Töölönlahden rantaa, aurinko oli horisontin alla, nousemassa tai laskeutumassa. Nuori pari suuteli laiturilla ja minä kävelin kohti kotia.

Tuntia aikaisemmin olin alasti uimassa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan suihkulähteessä (ihan luvallisesti!), sekasaunassa suomalaisten, japanilaisten, espanjalaisten ja virolaisten taiteilijoiden ja taiteen ystävien kanssa! Tässä ja nyt - elämäni parasta aikaa.

Nämä ihmiset, taiteen tekijät ja sen edistäjät, he ovat henkinen kotini. Kun ei tarvitse selitellä mitä teen ja miksi teen sitä, vaikka taloudellisesti siinä ei ole mitään järkeä. Ihmisiä, jotka saavat sydämeni sykkimään. Eräs mies, jota arvostan ja kunnioitan ja johon mielelläni tutustuisin jossain vaiheessa paremmin. Eräs nainen naapurimaasta, jonka seura saa minut kuplimaan. Suljen teidät sydämeeni ja lämmittelen.

Kokemuksia ja kaipausta

Oli aikas muikea viikonloppu. Ensiksi houstasin equadorilaista vaihtokaveriani ja tämän miestä perjantai-illan ja eilen olin vieraana häissä, jotka oli hauskimmat naismuistiin.

Olin vissiin vähän väsynyt viikolla, kun jossain vaiheessa ihmiset ja jopa hyvät kaverit alkoivat ärsyttämään. Oli sellainen erakoitumisolo. Mutta olikin ihan huippua tavata vaihtokaveri, vaikka ei olla välissä yhteyttä juuri pidettykään, viimeksi nähtiin vuonna 2006 Japanissa. Helsinki oli perjantaina kauneimmillaan ja valo Suomenlinnassa aivan upea. Käytiin hakemassa Stockkalta Suomi-herkkuja mukaan ja istuskeltiin Suomenlinnan nurtsilla. Älyttömän mukavia ja sivistyneitä ihmisiä. Päätin, että haluan käydä heidän luonaan Equadorissa kolmen vuoden päästä - pitäähän ihmisellä tavoitteita olla!

Eilen sitten olin kaverin häissä, joissa ei ollut osoitettuja paikkoja, hääkarkkeja, sukulaislaumoja ja menussa oli muun muassa friteerattua horsmaa! Meidän pöytään sattuikin sitten erityisen mielenkiintoista porukkaa: mm. näyttelijä, eräs melkoisen tunnetun bändin keulahahmo, taidehistorian tutkija. Yhden miehenkin kanssa oli jotain virittelyä, mutta eipä se minnekään johtanut, lähinnä vain alkoi ärsyttämään.

Kaveriporukka on ollut reissussa Berliinissä ja minulla on - apua - ikävä heitä! Edellisen kerran olen nähnyt heitä reilu viikko sitten. Kamalaa, miten ihmisiin voi kiintyä. Olen aina pitänyt itseäni melko välinpitämättömänä ihmisten suhteen. Olen kyllä sosiaalinen, mutta harvoin kiinnyn niin, että jonkun seuraa oikeasti kaipaisin. Perheeni muutti usein kun olin pieni ja siinä oppi lopulta olemaan kiintymättä niin paljon, että kavereita kaipaisi. Mutta ilmeisesti kun tarpeeksi viettää aikaa yhdessä ja toisista aidosti tykkää, niin heidän läsnäoloaan alkaa kaipaamaan. Niin kai siinä kävisi miehenkin kanssa.

En ole ajatellut tämän viikon deittimiestä ollenkaan. En ollenkaan. Ehkä tämä on kierolla tavalla hyvä merkki, sillä tämä mies joutuu näköjään todellakin näkemään vaivaa, jos aikoo luikerrella sydämeeni. Hänen pitäisi totuttaa minut läsnäoloonsa - sitten sitä ehkä alkaisin kaipaamaan.

Oodi ystävyydelle

Juttelin tuossa Nuoren Kollin kanssa chatissa muutaman tovin ja oli vaihteeksi niin mukavaa. Tuo ihminen kiehtoo minua kaksijakoisuudellaan. Toisaalta mies on pahanilkinen, epätasapainoinen kakara ja toisaalta itsevarma, viisas ja sympaattinen seuranpitäjä. Tiedän hänen heikkoutensa ja silti pidän hänestä. Sitähän se on - ystävyys. Ystävyys on armollista ja kärsivällistä.

Pääsin eilen tapaamaan kerralla suuren joukon ystäviäni synttärikekkereilläni. Eri ihmisiä eri ajoilta ja elämänvaiheista. Olen tainnut kirjoittaa tämän ennenkin, hyvät ystävyyssuhteet on minusta ihmisen suurin saavutus elämässä - tai ainakin itse koen niin. Menestys opinnoissa tai työelämässä mittaa sitä, miten hyvin teet asioita, mutta ystävä on osoitus siitä, että olet riittävän hyvä juuri sellaisena, omana itsenäsi.

Suhteeni Nuoreen Kolliin on siksi erilainen kuin oikeastaan kehenkään muuhun mieheen aikaisemmin. Meistä kumpikin on näyttänyt toiselle ne paskimmat puolet itsestään, mutta emme kanna kaunaa ja jokainen uusi keskustelu ja kohtaaminen on mahdollisuus uuden puolen ymmärtämiseen toisesta. Ei silti, että haluaisin suhdetta tämän miehen kanssa, mutta oudolla tavalla tässä on mies joka on sielunkumppanini. Niin hän kutsui minua ensitreffien jälkeen ja niin minä alan ymmärtää hänet.

Kauan eläköön ystävyys! Rakkaus ainakin vielä kalpenee rinnallasi.

Mä riipun susta

Flickr: Creative Commons/ JupiterSSJ4

Minulla on eräs uusi tuttavuus, australialainen tyttö, johon olen tutustunut tämän harrastusporukkani kautta. Hän on ihan mielenkiintoinen ihminen, mutta hän vaikuttaa melkoisen "tukahduttavalta" ihmiseltä, jotenkin liian tyrkky kaveruusmielessä ja saattaa soitella kolmekin kertaa peräkkäin jos toinen ei vastaa. Olenkin jo huomannut, että osa kaveriporukasta on alkanut välttelemään häntä ja itselläkin alkaa olla sellainen olo, että tämä ihminen ei nyt oikein hiffaa, miten peruskanssakäyminen ihmisten kanssa toimii.

Olen itse hirvittävän varovainen sen kanssa, etten ripustaudu kehenkään, koska koen sen, että joku ripustautuu minuun todella ahdistavaksi. Jo tämän blogin kirjoittaminen tuntuu joskus vähän ripustautuvalta, kun tämä on tällaista yksipuolista meuhkaamista. Mutta sepä hienous tässä onkin, että täällä voin meuhkata vapaasti - kukin lukija saa itse päättää lukeeko.

Ripustautuminen on melkoisen mielenkiintoinen ilmiö. Luulen, että sen taustalla on heikko itsetunto. Heikolla itsetunnolla varustettu ihminen ei luota siihen, että ihmiset haluavat olla hänen ystäviään, jos hän ei tee "töitä" tämän eteen. Siksi hän kokee velvollisuudekseen olla jatkuvasti yhteydessä ja pitää ystävyyttä yllä toisenkin puolesta. Vastapuoli valitettavasti kokee tämän usemmiten tukahduttavaksi ja ystävyys ei oikein pääse oikeuksiinsa.

Välillä tuntuu, että vedän noita ripustautujia puoleeni, kai siksi, että minusta saa perusystävällisen vaikutelman. Oikeasti jaksan vain harvan ihmisen seuraa puolta tuntia pidempään. Kaveripohjaista ripustautujaa saatan sietää aikani, mutta ripustautuvia miehiä en kyllä jaksa laisinkaan. Tästäkin tämä deittimies saa kyllä pisteet kotiin. Hän on osannut pitää yhteydenottonsa juuri sopivissa mittasuhteissa. Riittävästi pysyäkseen mielessäni, mutta ei niin usein, että ahdistuisin nyt kun en ole vielä varma tunteistani. Eksäni kanssa olin itse melkoinen ripustautuja - ja se vasta ahdistavaa olikin! Never again. Mutta siinä suhteessa minulla olikin poikkeuksellisen huono itsetunto, en luottanut miehen tunteisiin.

Mutta jos olisikin kaksi ripustautujaa - lakkaako se sitten olemasta ripustautumista? Vai onko se sitten kaatuva läheisriippuvaisuuskorttitalo? No joo.

Kakkosperhe

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa kaveruudesta ja kaveriporukoista, kun on nyt viime aikoina tullut hengattua enemmän sellaisessa.

Olen aina ollut enemmän ystävätyyppiä eli minulla on ollut paljon yksittäisiä, hyviä naispuolisia ystäviä, joiden kanssa olen sitten säännöllisin väliajoin tavannut ja jotka olen tuntenut jo vuosia. Tällainen ystävyys on hienoa ja arvokasta, mutta vuosien saatossa huomasin kaipaavani myös muuta, kaveriporukkaa, jossa olisi sekä tyttöjä ja poikia.

Nyt sitten harrastuksen kautta minulle on muodostunut tällainen ja olen tästä poppoosta todella kiitollinen. En oikein tiedä mikä laumasieluisuus ihmisessä hamuaa ryhmässä oleskelua. Parasta on kai  se, että saa monenlaista peilausta suhteessa itseensä. Monenlaisia kommentteja ja reaktioita oman elämänsä tapahtumiin. Ja samalla pääsee samaistumaan sattumuksiin, joita toisille  on tapahtunut. Se, että porukassa on sekä tyttöjä että poikia, tekee kommukoinnista jotenkin monipuolisempaa ja ehkä jopa tervenhenkisempää. Sen sijaan, että tyttöporukalla pähkäiltäisiin jonkin miehen mielenliikkeitä, voi kysyä suoraan vastakkaisen sukupuolen edustajan mielipidettä. 

Omanhenkisen poppoon löytämisessä on myös se hienous, että silloin tuntee itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Kun sinut on kerran porukkaan hyväksytty, olet yksi "meistä". Tapaamme tällä porukalla parhaimmillaan jopa kolme kertaa viikossa. Alkunihkeyden jälkeen tämä kaveriporukka on alkanut tuntua melkein kakkosperheeltä.