Sad & Lonely

I'm so sad and lonely. Onpa surkea olo. Oikeastaan sillä tavalla ihan kivasti surkea olo. Jalassa on uudet siskon tekemät polvivillasukat ja keitän itselleni lohturuuaksi riisipuuroa. Tänään oli vetämäni hankkeen ohjausryhmän kokous ja kävimme läpi, mitä puolen vuoden aikana on tullut tehtyä. Aika paljon on saatu aikaan ja aika paljon on tekemättä. Itselleni viimeiset puoli vuotta on ollut aika rankka kokemus.

Säännöllisiin työaikoihin oppiminen on ottanut koville, koska nukun niin epäsäännöllisesti. Aiemmin olen voinut paikata aamun tunteina huonoja yöunia, mutta nyt en pysty siihen. Siksi olen iltaisin usein hyvin väsynyt ja väsyneenä hyvin epäsosiaalinen ja vetäytyvä. Olen ollut jopa torjuva uusille ystäville: nyt kun mietin niin kolme eri naispuolista paikallista kontaktia on "tarjoutunut" kaveriksi, enkä ole tarttunut tilaisuuteen. Omien sosiaalisten piirien pieneneminen on ollut ikävä kokemus. Helsingissä melkein jokaiselle viikonlopulle oli juhlat, mutta nyt en tunne riittävästi ja riittävän hyvin ihmisiä, että minua kutsuttaisiin minnekään,  ja olen liian väsynyt pitämään itse kekkereitä. Kutsuttavia olisi jo riittävästi.

Toivon, että valon määrän lisääntyminen piristää minua ja että minusta tulee sitten sosiaalisempi. Tämä yksin murjottaminen ei ole kovin kivaa.

Nouvelle Vague: So Lonely

Le weekend

Nyt väsyttää, mutta olipa taas kaikin puolin mukava viikonloppu. Kävin työhaastattelussa Turussa perjantaina ja oli mainiota kun työhaastattelu oli vain leppoisaa jutustelua. Tiistaina tiedetään, lähdenkö Turkuun. Seitsemää on haastateltu ja vaakakupissa voi painaa ihan mikä tahansa asia. Minä olen nuori, innokas ja vailla siteitä. Se voi olla edukseni.

Lauantaina olin treffeillä, sellaisilla "olipa hauskaa ja helppoa" -treffeillä. Mies pitkä, tumma, komea, rikas, hauska, kohtelias, positiivinen ja sopivalla tavalla todella outo. Lisäksi spontaani, seikkailunhaluinen ja musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien ystävä. Tuolta netin kätköistä voi näköjään löytyä priimojakin yksilöitä. Käytiin kahdella eri keikalla, syömässä ja vielä Navy Jerry'ssä, missä istuttiin ja juteltiin pilkkuun asti. Suomalaisten mieslukijoideni iloksi voin vielä kertoa, että kyseessä on ulkomaalainen mies ;)

Juteltiin aika paljon ihmissuhteista ja eksistäkin. Hän perusteli eksistä kysymisen sillä, että on hyvä tietää, millaisia eksiä on ollut, koska sitten tietää toisen maun. :) Aika paljonhan tässä miehessä on samaa kuin eksissäni. Älykäs verbaalikko, jolla on käytöstavat kohdillaan. Hän halusi tarjota kaiken, vaikka parhaani mukaan heittelin seteleitä aina välillä hänen suuntaansa. Tarjosi kyydin kotiin. Ei yrittänyt mitään. Jäi todella hyvä mieli.

Tänään sunnuntaina menin katsomaan Bollywood-elokuvan erikoisnäytöstä, kävin uimassa ja söin hyvää intialaista Ravintolapäivässä. Muy bueno!

Valintoja

Minusta vanheneminen on ollut antoisaa. Olen kokenut, että minusta on ikävuosien karttuessa tullut hieman viisaampi. Tämä näkyy itsetuntemuksessa ja kyvyssä ennakoida tilanteita. Koen, että olen oppinut aiemmista kokemuksista ja etten enää syöksy päätäpahkaa suhteisiin, joiden tiedän aiheuttavan minulle pitkällä tähtäimellä stressiä ja ahdistusta. Joku voisi kutsua tätä varovaisuudeksi, mutta mielestäni on kyse vain järkevästä itsensä suojelemisesta. Kestäviä ratkaisuja pikavoittojen sijasta.

Kohtasin viime viikolla kaksi valinnan paikkaa. Miehiin liittyen luonnollisesti. Kummankin kohdalla olen joutunut pohtimaan asioita pitemmällä tähtäimellä ja kysymään itseltäni, mihin olen valmis ja mitä oikeastaan haluankaan.

Juttelin maanantaisen treffikumppanin kanssa mahdollisista toisista treffeistä ja selvisi, että hän ei ole valmis varsinaiseen deittailuun, vaikka olisi mielellään muuten kyllä lähtenyt seuraksi. Jäin sitten miettimään asetelmaa ja päätin, että ei tapaamisissa ole tässä vaiheessa järkeä, jos minä olen kiinnostunut miehestä romanttisessa mielessä ja hän ei ole joko valmis uuteen suhteeseen tai ei ole riittävän kiinnostunut minusta. Päätin, että en halua laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että elättelen toiveita miehen mielen muuttumisesta tai ryhtyisin rakentamaan kaverisuhdetta, kun haluan jotain muuta. Päätös oli lopulta helppo tehdä, kun olin rehellinen itselleni ja ennakoin niitä tunteita, joita asetelma tulisi herättämään minussa.

Toinen valinnan paikka tuli vastaan tänä viikonloppuna. Tapasin baarissa perjantaina miehen, jonka kanssa klassisesti ”kemiat kohtasivat”. Keskustelu meni nopeasti syvälliselle tasolle ja tuntui, että ymmärrämme toisiamme. On mahtava tunne, kun kommunikointi toisen kanssa on niin intensiivistä ja kiinnostavaa, että muu maailma ympäriltä katoaa. Alkoholi tottakai auttaa tällaisen tilanteen syntymisessä, mutta ei pelkkä alkoholi sellaista yhteyden tunnetta luo. Tuntui luontevalta kutsua mies luokseni ja viettää yö yhdessä, ja aamupäivä ja iltapäivä. Tuntui hyvältä päästää toinen iholle, rakastella ja nukkua toisen kainalossa. Puhua pehmeällä äänellä ja katsella toista hymyillen. Kuunnella yhdessä musiikkia ja puhua taiteesta. Muusikkohan tämäkin herra oli. Blogimaailmassamme ilmeisen vetoava tyyppi ;)

Mies on ihana ja välillämme oli vahva yhteys. Selvisi kuitenkin, että miehellä on eräs addiktio. Kyse ei ole alkoholista tai huumeista, mutta kuitenkin pahimmanlaatuisesta riippuvuudesta, joka vaikuttaa hänen elämäänsä hyvinkin paljon ja myös ihmisiin hänen ympärillään. Hän toi sen avoimesti esille ja ilmeisesti halusi pelata avoimin kortein. Olen lauantaista lähtien pohtinut asiaa ja kysellyt neuvoa ystäviltä. Yllättävän moni naispuolinen kaveri on sanonut, että anna mennä vaan. Heidän mielestään tässä vaiheessa on liian aikaista mietiä asioita niin pitkälle, että en tapailisi häntä tämän asian takia. Yhden miespuolisen kaverin suusta kuulin eilen vahvan vastakkaisen mielipiteen. Hänen mielestään on kyse niin pahasta addiktion muodosta, että minun ei kannata harkita seurustelua tämän ihmisen kanssa.

Voi olla, että on liian aikaista miettiä asioita vuosiksi eteenpäin tai pohtia, millaista olisi elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla on kyseinen riippuvuus. Minä kuitenkin tunnen itseni. En minä osaa elää vain tässä hetkessä, vaan ennakoin ja suunnittelen. Minulla on myös vahva tarve löytää ratkaisu minua askarruttaviin asioihin. En halua myöskään ajatua tilanteisiin ja suhteisiin vaan tehdä tietoisen päätöksen siitä, onko jokin asia minulle hyväksi. Oli ihanaa päästää toinen ihminen lähelle ja oli upeaa löytää ihminen, joka ymmärsi minua niin hyvin. MUTTA, en halua suhteeseen miehen kanssa, jolla on tämä kyseinen addiktio tai oikeastaan mitä tahansa elämänlaatua selkeästi huonontavaa riippuvuutta. Isäni oli alkoholisti ja tiedän, miten tuhoava vaikutus riippuvuuksilla voi olla lähipiiriin. En pystyisi elämään miehen addiktion kanssa tai hyväksymään sitä ilman, että yrittäisin muuttaa häntä. En halua alkaa tapailemaan miestä, koska kiintyisin häneen väistämättä ja silloin olisi todella vaikea repiä itseään irti suhteesta.

Viikonlopusta ja tästä kohtaamisesta jää kuitenkin hieno muisto. Se antaa toivoa siitä, että voin löytää minua ymmärtävän miehen. Se myös muistutti niistä miellyttävistä asioista, joita parisuhteeseen kuuluu. Kosketus, katseet ja sisinpänsä avaaminen toiselle. Oli myös avartavaa kuunnella yhdessä musiikkia ja kuulla, mitä musiikki tarkoittaa ihmiselle, joka on omistanut sille koko elämänsä. Hän esitteli minulle paljon uusia musiikintekijöitä. Ehkä menen häntäkin vielä kuuntelemaan, vaikka en voi antaa sydämeni valita häntä.

Solange laulaa ”I decided that you are the him for me”. Jonain päivänä...

Pääasiaa

En jaksa kirjoittaa mistään teemasta, etenkään vakavasta, vaikka aiheita olenkin pyöritellyt päässäni viime päivinä. Väsyttää pirusti. Sairastin kaksi viikkoa ja tämän viikon olin paiskinut töitä kuin heikkopäinen - olen innostunut töistä niin, etten ole malttanut illallakaan lopettaa. Viikonloppu tulee hyvään saumaan. Kaipaan jotain ihan muuta tekemistä.

Tänään kun raahauduin kotiin 10 tunnin työpäivän ja kolmen palaverin jälkeen fyysisesti ja henkisesti uupuneena, tuntui siltä, että olisipa joku, jonka viereen rojahtaa ja vain olla ja imeä toisen läsnäolosta kehollaan energiaa. Tuo todellisuus tuntuu niin etäiseltä, mutta kuitenkin läheisemmältä ajatukselta kuin aiemmin. Sitähän se parisuhde parhaimmillaan on, tukikohta ja lepopaikka, turvasatama. Joku joka kuuntelee päiväsi tapahtumat ja jonka kanssa sinun ei tarvitse päteä tai suorittaa. Seurustelin melkein seitsemän vuotta ja erostani on nyt 3½ vuotta. Joidenkin mukaan todella merkityksellisestä suhteesta toipuminen voi kestää jopa puolet sen kestosta. Enkö ole ollut valmis uuteen suhteeseen vai enkö vain ole tavannut sopivaa ihmistä? En tiedä.

Minulla on uusi tukka, tai sanotaanko, että hiusteni tyyli on muuttunut pikkuhiljaa. Vielä vuosi sitten se oli lapaluiden yli ja lähes musta, nyt se on juuri ja juuri olkapäille ja vaaleanruskea vaaleilla raidoilla, lyhyempi edestä ja se on leikattu kerroksittain, niin että se on usein melkoinen leijonanharja. Viihdyn tässä tukassa hyvin. Se kuvastaa tämänhetkistä mielentilaani, joka on paljon keveämpi ja valoisampi kuin vuosi sitten tai kolme vuotta sitten kun sen ensimmäistä kertaa värjäsin näin tummaksi. Myös pukeutumiseni on vaalentunut. Näinköhän ilmennän ulkonäköni kautta omia mielentilojani.

Näin lyhyempänä hiukseni ovat aina vähän sekaisin. Viihdyn tässä hieman boheemissa lookissa, sillä sitähän minä olen: kulttuurinörtti. Minulle nörttiys on positiivinen sana. Se on minulle sitä, että ihminen on intohimoisen kiinnostunut asioista ja sukeltaa syvälle yksityiskohtien ja tiedon maailmaan. Muistan, miten viime vuonna kävin muutamilla treffeillä miehen kanssa, jolla ei ollut lainkaan harrastuksia ja joka ei ollut kiinnostunut oikein mistään. Hän oli komea, mikä sai minut hetkeksi ihastumaan, mutta hyvin pian alkoi tuntua siltä kuin tapailisi sielutonta kuorta. Minusta ihmisestä tekee kiinnostavan, että hän on itse kiinnostunut asioista ja että hän pureutuu asioihin hieman syvemmälle, vaikka olisikin monipuolisesti kiinnostunut erilaisista asioista.

Mutta tämä karvapää kuittaa nyt. Hyvää viikonloppua!

Sanat

Ah, no niin. Nyt muistuu taas mieleen, mikä minusta on seksikkäintä miehessä. Sanojen käyttämisen taito. Sillähän minut on aina hurmattu, ja aina välillä sen unohdan. Samalla unohdan, että sillä minäkin hurmaan, jos olen jollakin hurmatakseni. Minä puhun ihmiset pyörryksiin, ja verbaaliakrobatiikka on se, mikä miehen on taidettava, tai tunnen hänen jäävän jalkoihini. Jos mies kykenee haastamaan minut siinä, vuorovaikutuksen dynamiikka on kohdillaan. Siksi minun on usein ollut vaikea ystävystyä suomalaisten miesten kanssa. Minusta on tuntunut siltä, että he musertuvat puhetulvani ja "nokkeluuteni" alle.

Chattailin juuri ihastukseni kanssa (tiedän kyllä, ihan teiniä) ja riemastuin siitä, että tämä mies osaa käyttää sanan säilää ja hänen huumorinsa on sopivasti vinksallaan. Siitä syntyy eräänlaista luottamusta. Tämä ihminen saattaisi tajuta, miten minun mieleni liikehtii.

Suhteeni ovat alkaneet aina kirjoittamalla. Tai itseasiassa kohtaamisesta, joka on johtanut kirjoitteluun. Tässä tavassa on hyvät puolensa. Pääset tutustumaan toisen päänsisältöön ilman huumaannuttavaa fyysistä läsnäoloa, joka saattaa saada olon tuntumaan toisen seurassa aivan liian hyvältä aivan liian pian. Tämä vaara on varsinkin omalla kohdallani, koska kun ihastun ja luotan, niin en osaa pitää näppejäni erossa miehestä. Siinä vaiheessa osoitan tunteeni kosketuksen kautta. Peto herää.

Mutta tämä mies on vielä karanteenissa. Ihan noin tuoreesti eronneeseen en vielä luota vaikka ihastunut olisinkin.

Nykyään minut voisi varmaan hurmata myös soittamalla. Musiikkikin tuo väristyksiä. Michael Nyman: Venus De Milo

Erase / Rewind

Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus pyyhkiä kaikki ikävät tapahtumat menneisyydestäsi, tarttuisitko tähän mahdollisuuteen? Pieleen menneet ihmissuhteet, syyllisyys, suru - olisitko onnellisempi jos et olisi koskaan käynyt niitä läpi? Katsoin Ben Affleckin ohjaaman elokuvan Gone Baby Gone (2007), jossa tartutaan tähän aiheeseen. Tai minun tulkintani mukaan elokuvassa on kysymys nimenomaan tästä aiheesta. Varoituksen sanana: jos haluat katsoa elokuvan ja pitää sen juonenkäänteet yllätyksenä, ei kannata lukea pidemmälle. Tässä elokuvassa joukko ihmisiä vie lapsen äidiltään, koska heidän mielestään huumeita käyttävä tyhjäpäinen nainen ei voi tarjota suloiselle lapselleen tämän kaipaamaa turvaa eikä sellaista onnellista lapsuutta, jonka tämä näiden sivullisten mielestä ansaitsee. "Pelastajien" mielestä tytär ei voi välttää äitinsä kohtaloa, jos hän kasvaa näissä oloissa. Elokuvan päähenkilön on tehtävä valinta, joko suljettava suunsa tai paljastettava totuus ja palautettava lapsi äidilleen.

Pidin elokuvasta paljon, koska se toi esille harmaan sävyt. Se muistutti siitä, miten vaikeaa on määritellä se, mikä tekee ihmisestä onnellisen. Onko elämän lähtökohdilla määräävä rooli ja onko tasapainoinen ja onnellinen lapsuus ja nuoruus graalin malja, josta pulppuaa onnea loppuelämäksi. Pidän itseäni melko karaistuneena ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan liian nuorena liian vaikeita tilanteita ja olen oppinut ottamaan liiallisestikin vastuuta. Toisaalta nämä samat kokemukset ovat muokanneet minusta ihmisen, joka ei hätkähdä vähästä. Toimin esimiehenä nuorelle naiselle, josta huomaa, että hän on elänyt hyvin turvatun ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sellaisina hetkinä, jolloin tilanne vaatii tiettyä jämäkkyyttä ja piittaamattomuutta, hänen on turvauduttava minuun. En tiedä, onko se nyt niin hieno asia olla ihminen, joka kykenee tällaiseen lähinnä siksi, että on joutunut perheessään ottamaan henkisen vanhemmuuden roolin.

Toisaalta en osaisi ajatella itselleni toisenlaista menneisyyttä. Kliseisesti, enhän minä olisi minä ilman sitä. Olisinko halunnut, että joku olisi vienyt minut pois siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää muistuttaneet unelmaperheen elämää. Itseasiassa olisin kyllä halunnut, että äitini olisi havahtunut aiemmin siihen, että alkoholistin kanssa ei voi elää. Mutta jotain oppii siitäkin, katkeruudesta irtipäästämisestä.

Taidankin seuraavaksi katsoa Michel Gondryn elokuvan Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), jossa Kate Winslet ja Jim Carrey tulkitsee paria, jotka erottuaan päättävät käydä toimenpiteessä, joka poistaa kaikki muistot toisesta -niin hyvät kuin huonotkin. En muista elokuvasta juuri mitään, lähinnä sen, että pidin siitä paljon. Haluaisinko, että nuoruuden rankkojen kokemusten sijasta voisinkin pyyhkiä niin suloiset kuin katkerat muistot vuosia kestäneestä ihmissuhteesta? En tiedä.

En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, niin kauan kuin ajatukseni ja elämäni vievät minua johonkin uuteen suuntaan. Ei silloin ole väliä, mistä olen lähtenyt liikkeelle. Kannan mukanani onnen aineksia, olen niitä keräillyt pitkin matkaa. Mutta onhan se totisinta totta, että elämän lähtökohdat ja ikävät kokemukset muokkaavat meitä. Asuin vielä vuosi sitten alueella, jossa tämän pystyi todistamaan omin silmin. Syrjäytyneen vanhemman lapsi on todennäköisemmin syrjäytynyt, huumeäidin lapsella on suurempi riski samanlaiseen elämään. Eihän kenellekään ehdoin tahdoin halua onnetonta lapsuutta tai nuoruutta, mutta ei ketään voi sen perusteella tuomita tai väittää, että hän on tässä hetkessä onnettomampi sen vuoksi. Vastoinkäymiset tuovat ihmisiin myös syvyyttä ja viisautta.

The Cardigans: Erase / Rewind

Hetkessä elämisen vuosi

Kotikaupungista nauttiminen näyttää vaihtuvan vällyjen alla sairastamiseen. Tänään lähden kyllä vielä kavereita tapaamaan. Lepään sitten viikonlopun. Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran mennyttä vuotta ja sitä, miten sen määrittelisin. Tämä on ollut kaveruuden vuosi ja huolettoman hengailun vuosi, Helsingistä nauttimisen vuosi. Muutin vuosi sitten Espoon perukoilta lähemmäksi keskustaa ja samalla löysin mukavan kaveriporukan. Olemme kolunneet yhdessä puistot, terassit, baarit, kahvilat ja brunssit, hylätyt huvilat. Porukassa hengailun hienous on siinä, että pääset viettämään aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa et viettäisi aikaa kahdestaan. Opit heiltäkin paljon, uudenlaista näkökulmaa asioihin, kun et vietä aikaa vain niiden kanssa, joiden kanssa tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi. Eilen mietin, miten jännittävää on nähdä, millaista elämä on viiden tai kymmenen vuoden päästä, millainen olen itse, millaisia ovat ystäväni, mitä heidän elämässään on tapahtunut.

Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.

Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.

Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.

Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:

Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:

Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:

Tukahdetut tunteet

Gradu turhauttaa, oma saamattomuus turhauttaa. En ole kovin hyvä käsittelemään ahdistavia tunteita. Minun tekee silloin mieli lähteä karkuun, paeta. Tämä blogi on ollut minulle monella tapaa pakenemispaikka ja sitä se on nytkin. Olen ihminen, joka pitää miellyttävistä asioista. No kukapa meistä ei pitäisi, mutta minä pidän erityisesti. Silloin kun minua ahdistaa, haluan nopeasti löytää tilalle mukavampia tunteita ja mukavampaa tekemistä.

En ole kirjoittanut tänne blogiin juurikaan erostani. Siitä on nyt tasan kolme vuotta, kun erosin seitsemän vuotta kestäneestä suhteesta. Olin hyvin rakastunut, ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Minun oli todella vaikea päästää irti suhteesta. Erossa minä olin se, joka toivoi ja jaksoi uskoa, että palaisimme yhteen. Olin puoli vuotta totaalisen rikki, laihduin 7 kiloa, nukuin huonosti ja kävin mielessäni läpi uudestaan ja uudestaan - mikä meni pieleen? Ahdistavinta oli se, että vaikka kuinka järkeilin ja yritin analysoida tilannetta, en löytänyt ratkaisua. Olin voimaton. Eikä minulla ollut pakopaikkaa ajatuksiltani ja olin pohjattoman surullinen. Kolmen vuoden takainen joulu oli ehkä elämäni rankimpia. Löysin helpotuksen ahdistukseen vasta kun tapasin uuden miehen. Hän sai minut nauramaan. Hän veti minut surusta. Hän oli pakopaikkani. Olen hänelle tästä todella kiitollinen. Kyllähän hän tiesi tilanteeni ja hän tiesi, että hän olisi minulle laastari. En tiedä olisiko hänkään oikeasti  ollut valmis vakavaan suhteeseen, koska oli itsekin niin pahasti haavoittunut rakkaudessa. Mutta tuntui hyvältä paeta surun suosta.

Pakenen. Aiemmin pakenin matkusteluun. Nykyään pakenen kaverien ja ystävien seuraan. He ovat henkireikäni. Ekstroverttinä nautin ihmisten seurasta ja saan heistä energiaa. Oikeastaan sosiaalinen menee aina kaiken muun edelle ja siksi minut on aina helppo saada mukaan.  Gradu, liikunta, hui hai, jos luvassa on mukavaa tekemistä mukavassa seurassa. En näe tässä mitään huonoa, paitsi ehkä näinä hetkinä, kun oikeasti pitäisi keskittyä jonkin velvollisuuden loppuunsaattamiseen. Ahdistun kun minut sidotaan johonkin tilanteeseen, velvollisuuteen tai ikäviin ajatuksiin. Silloin tunnen, että vapauttani rajoitetaan ja minut laitetaan pieneen häkkiin. 

Viikonloppuna pakenin gradua kahteen otteeseen kavereiden järjestämille juhlille. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin ja siihen on tänä syksynä tullut paljon tilaisuuksia. Perjantaina tapasin erään miehen ja tämä kohtaaminen on herättänyt minussa tämän viikonlopun aikana todella outoja tuntemuksia. Kuten edellisessä blogipostauksessa mainitsin, tämän miehen eksä on naimisissa eksäni kanssa. Hän oli juuri eronnut toisesta suhteesta, mikä antoi kohtaamiselle oman säväyksensä. Ilmassa oli pientä ihastumista ja pari ihmistä mainitsi illan jälkeen, että meillä näytti synkkaavan hyvin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, halusin pitää tietyn etäisyyden, kun tiesin toisen juuri eronneen. Kuitenkin huomasin ihastuneeni. Tämä tunne on todella ristiriitainen, koska tämä ihminen herätti samalla muistot eksästäni ja erostamme.

Viime yönä näin unta eksästäni ja hänen uudesta vaimostaan, ja tämä uni kuvasti selkeästi niitä käsittelemättömiä ja tukahdutettuja tunteita, joita minulla vielä ilmeisesti on eroon liittyen. Asuin yksin suuressa talossa. Eksäni ja hänen vaimonsa muuttivat samaan taloon kanssani. Emme puhuneet lainkaan toisillemme ja jollain tapaa hyväksyin heidän läsnäolonsa. Mutta sitten taloon tuli asumaan tai käymään suuri joukko eksäni vaimon sukulaisia. He vain tulivat, enkä voinut asialle mitään. Tällöin suutuin ja otin vihdoin kontaktia eksäni vaimoon. Suutuin, koska he eivät olleet kysyneet minulta lupaa ja vaadin, että minun pitäisi saada oma huone käyttööni. Tämä oli absurdi pyyntö, sillä talohan oli minun. Sain huoneen, mutta sukulaiset jäivät ja jossain vaiheessa pakenin talosta.

Soitin unen näkemisen jälkeen kaverilleni, joka tietää enemmän unista ja niiden tulkinnoista ja juttelimme pitkään unestani ja sen merkityksestä. Unissahan talo merkitsee usein sinua itseäsi ja tässä unessa ihmiset valtasivat taloni eikä minulla ollut mitään keinoja estää sitä. Olin voimaton ja turhautunut. En voinut mitään sille, että suhteeni hajosi ja että eksäni löysi hyvin pian uuden rakkauden. Minä, joka haluan niin usein kontrolloida asioita, en kyennyt siihen. Pystyin kuitenkin vaatimaan pienen oman tilan itselleni ja pystyin pakenemaan tilannetta. Mutta jätin talon taakseni, oman taloni. Ehkäpä tämä talo on kuitenkin vain entinen minä, joka minun oli pakko jättää taakseni. Siellä ei ollut enää tilaa minulle. Mutta minä pakenin. Pakenin jälleen ahdistavaa tilannetta. Olisiko minun pitänyt vaatia heitä poistumaan, eksääni, hänen vaimoaan ja tämän perhettä. Kuvaako tämä uni niitä katkeruuden tunteita, joita ero minussa herätti ja poljetuksi tulemisen tunnetta, jonka lakaisin pois mielestäni. Olinko tarpeeksi vihainen koskaan eroprosessini aikana?

Ihmismieli on kiehtova. Se ei tarvitse kuin pienen ärsykkeen ja se palaa takaisin menneisyyteen ja kaukaisiin tunteisiin. Toivummeko koskaan täysin eroista vai kannammeko aina pientä sirpaletta sisällämme? Joskus se koteloituu osaksi kehoamme, mutta aina on vaara, että se lähtee liikkeelle, joskus kohti sydäntä.

Michael Nymanin musiikkia elokuvasta Piano, joka on ehkä hienoimpia tukahdettujen tunteiden kuvauksia elokuvahistoriassa. 

Escapee

1. joulukuuta - juhuu! Gradu ei ole valmis, ei lähelläkään. Uusi deadline on 10. joulukuuta.

Kaksi asiaa haluan kuitenkin jakaa kanssanne tässä välissä:

1. Miten outoa on flirttailla pippaloissa miehen kanssa, jonka eksä on naimisissa oman eksäsi kanssa. Voin sanoa, että todella outoa!

2. Tämä on seuraavan viikon ajan teemabiisini: Architecture in Helsinki - Escapee

"I'm escaping, you're escaping
I'm escaping, you're taking me for a
Ri-i-i-i-ide"

Tämä tyttö haluaa karkuun, kylmyyttä, pimeyttä, gradua. Tilannetta ei auta yhtään, että pari kaveria on lähdössä huomenna maapallon toiselle puolelle. Siellä on kesä!

Pakkorako

Tämä asia pälkähti tänä aamuna suihkussa: graduni ei edisty tämän blogin takia! Minulla on vahva pähkäilemisen ja nykyään myös kirjoittamisen tarve, ja tällä hetkellä tämä blogi tyydyttää nämä tarpeet. Kun aamulla ensimmäinen asia mielessäni pitäisi olla gradu ja siihen liittyvät asiat, pohdinkin mitä kirjoitan tänne. Looginen päätelmä: minun on pakko pitää taukoa blogikirjoittamisesta. Copycattaan samalla Possua, mutta taukoilen eri syistä sentään. Vieroitusoireita tulee taatusti ja sisko ja kaverit joutuvat kuulemaan paljon enemmän sepostuksiani ja analyysejani, mutta nyt ei auta muu.

Gradun deadline on marraskuun loppu, eli 1. joulukuuta kuulette minusta taas!

Illan viimeiseksi biisiksi:

Onni

Kotona, saunan jälkeen, raikkaana ja miettien, vieläkö lähden Helsingin yöhön. Hetki sitten katselin saunan terassilta 7. kerroksesta öistä Helsinkiä ja mietin, miten hyvä minun on olla. Elän rikasta elämää. Minulla on ystäviä ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan elää. Olen valinnut juuri ne oikeat ihmiset elämääni, ihmiset, jotka tuovat elämääni onnea ja iloa. Vietin illan hyvän ystävän luona, joka on hämmästyttävän samanluonteinen kuin minä. Tapasin hänet ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten ja luokallisesta ihmisiä tunnistin hänet välittömästi hengenheimolaiseksi. Olisimme voineet kohdata jo 14 vuotta sitten, jos olisin mennyt samaan lähilukioon kuin siskoni, mutta sen sijaan lähdin maailmalle jo silloin. Elämä toi meidät kuitenkin yhteen vuosikymmen myöhemmin. On hienoa kun toinen ymmärtää puolikkaasta lauseesta, mistä puhut. Tämän ihmisen kanssa voin olla oma itseni ja hyväksyn hänet juuri sellaisena kuin hän on - ja hän hyväksyy minut.

Olen myös onnellinen, että minulla on sisko, joka on ollut paras kaverini 30 vuotta. Miten mainiota onkaan, että myös se ihminen, jota et ole valinnut elämääsi, vaan jonka elämä valitsi sinulle, on hyvä ystävä.

Kiitollisuus on hyvä tunne.

Nyt sitten. Kolme tuntia ulkoilmaa Suomenlinnassa. Päivällinen ja puoli pulloa viiniä ystävän luona. Sauna. Kello on kymmenen. Vieläkö lähden? Mieltä lämmittää vielä viime viikonlopun riehakkuus. Let the body decide.

Höpötystä

Nyt tulee höpö-höpö-höpötys-postaus. Kirjoitin koko päivän rahoitushakemusta ja käyn nyt edelleen ylikierroksilla, eikä nukkumisesta näytä tulevan mitään. Kuuntelen sitten musiikkia koneelta kunnes rauhoitun. Hakemuksen kirjoittaminen oli yllättävän hauskaa, sillä pääsin siinä toteuttamaan käytännössä tämän vuoden aikana harjoittamiani taitoja: kirjoittamista ja argumentointia. Minusta on tullut melkoisen vallaton kirjoittaja, minkäänlaisesta kirjoittajan blokista ei ole tietoakaan.

Tänään Helsingissä oli omituinen sumu. Sellainen zombie-sää, mutta eipä tullut nenää juuri ulkona käytettyä. Kävin yhdellä suklaanhakureissulla ja siinä kaikki. Haaveilin Fazerin uudesta tummasuklaa-Geishasta, mutta sitä ei löytynyt kaupasta, piti tyytyä chilisuklaaseen. Lauantaina tulee tiimiläiset käymään. Meillä on perinteenä kerran vuodessa järjestettävä sushipiknik, mutta eihän nyt voi enää pikniköidä, joten syödään sushit sisällä. Pääsevät sitten vielä kattoterassisaunalle, kun ulkona vielä tarkenee olla, ainakin hetken. Mun tiimiläiset on kyllä aika höpöä sakkia. Suloisen uskollista ja lojaalia.

Trat, trat, trat. Hmmm. Viime päivinä olen kaivannut poikakaveria. Ihan vain seuraksikin, höpöttämisseuraksi. Tai vaikka pussailuseuraksi. Huomaan taas ihastuvani. Tutustun harrastusten kautta jatkuvasti uusiin poikiin ja on hauska huomata, että pienet asiat voi viehättää. Avoimuus, poskipäät, hauskat sananvalinnat. Trat, trat.

Huomenna ehkä ehtisin taas elokuviin, ehkä, jos jaksan.  Hih, The Smiths: Bigmouth Strikes Again. Tästä biisistä tulee mieleen kaukorakkauteni, tämä oli vähän niinkuin meidän biisi:

Hän on kyllä hauska mies. Hänellä oli eilen Facebookissa status, joka kuvaa aika mainiosti hänen luonnettaan ja huumorintajuaan: "Don't catch me if I fall. Just lie down next to me." Kukaan toinen ei ole tainnut naurattaa minua yhtä paljon. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain jotenkin avautuu, ei voi olla hymyilemättä. Olo on kevyt. 

Uu, toinen hyvä biisi. Fun.: Some Nights. Tässä on kyllä pöljä musiikkivideo.

Voihan yökukunta.

Energian purkua ja kehonkuvaa

Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä. 

Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.

Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.

Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.

Mutta, ohoi, työt odottaa.

Iholla

Pulahdan veteen pitkän viikon jälkeen. Kauhon niin lujaa kuin pääsen. Pinnan alle, uudestaan ja uudestaan. Tunnen miten jännitys alkaa sulaa. Tunnen itseni voimakkaaksi ja sulavaksi, olen yhtä veden kanssa. 25 minuuttia myöhemmin nousen vedestä ja oloni on uudestisyntynyt. Siirtymäriittini viikonloppuun.

Istun elokuvateatterissa. Skandinaavisen näköinen mies soittaa puhelimella. "Hey, what's up?" hän sanoo samealla äänellä. Hän sivelee nivusiaan ja aloittaa puhelun uudestaan ja uudestaan. Pian hän kävelee kadulla. Soittaa ovikelloa. Oven avaa toinen mies. He katsovat toisiaan hetken, astuvat lähemmäksi toisiaan, suutelevat intohimoisesti ja ahnaasti toisiaan. Tästä alkaa yhdeksän vuoden suhde, seksilinjan puhelusta, ja elokuva, joka vie iholle. Kahden miehen rakastelevat kehot, ahnaat huulet. Elokuvateatterin pimeys, elän tätä elokuvaa kehollani.

Musiikki, joka vangitsee, nostattaa sieluani ja saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Jään lopputekstien ajaksi, sillä haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Kotona kuuntelen repeatillä yhtä ja samaa biisiä elokuvasta. Arthur Russell: This is How We Walk on the Moon:

Ira Sachsin elokuvasta Keep the Lights On:

Miten sinua voidaankaan koskettaa, kuvilla, äänillä.

Huoleton

Nyt poikkeuksellisesti kaivoin läppärin esille illalla, kun mielessä oli postauksen aihe ja päivät ovat menneet töitä paiskien. Nyt kuitenkin ramasee. Jaksanko sittenkään kirjoittaa aikomastani vakavasta aiheesta...

Minulla on nykyään elämä. Elämä, joka pitää minut sen verran kiireisenä, ettei kirjoittamisellekaan tunnu löytyvän aikaa. Tuntuu, että joka päivälle riittää jotain hauskaa tekemistä. Väittelemistä, tanssimista, elokuvanäytöksiä, kissaristiäisiä, bileitä, taidehörhöttelyjä. Tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, altistun uudelle, innostun uudesta ja opin uusia taitoja. Elän hetkessä. En muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen - ehkäpä 11 vuotta sitten. Minulla on hyvin samanlainen olo kuin vuosikymmen sitten yliopisto-opinnot aloitettuani. Kun uusi maailma avautui eteeni. Omanhenkisiä ihmisiä, uudenlaisia näkökulmia, kaikki mahdollisuudet elämässä avoimena.

Huoleton.

Olen huoleton.

Itseasiassa en usko, että olen koskaan ollut näin murheita vailla. Kukaan tai mikään ei nakerra onneani. Olen systemaattisesti poistanut energiasyöpöt elämästäni. Olen täynnä virtaa ja energiaa - ja patterien sijasta käyn aurinko- ja tuulienergialla. Ne eivät lopu kesken. Ero vuoden takaiseen on huikea. Olen onnellinen, että sain burnoutin, sillä se pakotti minut miettimään elämäni uusiksi. Pohjalta on hyvä ponnistaa.

Tuntuu hyvältä olla aidosti väsynyt, ei stressin tai huonosti nukutun yön takia, vaan koska olen koko päivän tehnyt asioita, ollut läsnä ja keskittynyt siihen mitä teen juuri silloin. Kun energia ei ole hukkaantunut menneen murehtimiseen tai tulevan stressaamiseen, vaan olen käyttänyt sen elämästä nauttimiseen.

Anna Ternheim: Walking Aimlessly

Turvaverkko

Johan on. Kun on pakko olla kotona, sitä alkaa kummasti tehdä mieli liikkeelle. Luukutan sitten vain musiikkia täysillä täällä neljän seinän sisällä. Lepo on tepsinyt, ja tauti näyttää päästävän minut vähällä, mutta parempi vielä malttaa - ehtiihän tuonne vielä juoksentelemaan. Tänä syksynä on luvassa vaikka mitä kivaa. Kohta alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festarit, ja ajattelin käydä katsomassa noin triljoona elokuvaa ja lokakuussa lähden Amsterdamiin työreissulle.

Olen ennallani. Ei, olen parempi versio itsestäni kuin vuosi sitten tai 10 vuotta sitten. Minussa on sitä samaa virtaa ja innostusta kuin parikymppisessä Daaliah'ssa, mutta innostuksen lisäksi minussa on nyt rautainen annos ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä. Näin vaatimattomasti ilmaisten. Pystyn haastaviin projekteihin, sillä innostuksen lisäksi tiedän, miten asiat kannattaa hoitaa, olen oppinut kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea, olen oppinut pitämään huolta itsestäni. Olen saanut arkirutiinini ja työtehoni kuntoon: työaika ja vapaa-aika eivät enää sekoitu toisiinsa inhottavaksi möhnäiseksi epämääräisyydeksi. Kun teen töitä, teen töitä ja kun olen vapaalla, olen vapaalla. Nyt uskallan taas innostua, niin työasioista kuin vapaa-ajan projekteista, sillä minulla on Turvaverkko. Voin riehua mielin määrin, kun tiedän, että elintapani tukevat jaksamistani sen sijaan, että ne söisivät energiavarojani.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja se on mahdollisuuksia täynnä. Voin tehdä ihan mitä vain. Ihan mitä vain. Älkääkä edes yrittäkö väittää vastaan :)

Noah and the Whale: 5 Years Time

Maltillinen pakanuus

Plastic Dreamin ja Sika mieheksi -blogeissa on keskusteltu viime päivinä uskosta, ateismista ja hengellisyydestä. Oma suhtautumiseni näihin aiheisiin on ääri-liberaali: olen uskontoon ja uskonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva ateisti. Aika useinhan ateisteiksi julistautuvat hyökkäävät tarmokkaasti uskontoa ja etenkin kirkkoa vastaan, ja heillä on tarve väitellä uskoviksi tunnustautuvien kanssa ja jopa käännyttää näitä. Itselläni ei tällaista tarvetta ole eikä ole koskaan ollut.

Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.

Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.

Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan.  Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.

Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?

Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):

Uppoutumisen onni

Minulla on ravittu olo. Henkisesti. Miksi en niin pitkään aikaan lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia? Sen sijaan olen huuhdellut itseäni kuukausien ajan musiikilla. Musiikki on rauhoittavaa ja sillä voi siirtää itsensä nopeasti johonkin tunnetilaan. Nyt on kuitenkin tuntunut hyvältä uppoutua tarinoiden maailmaan. Olen ahminut kirjoja ja elokuvia, tarinoita ihmiskohtaloista, syvällisiä ajatuksia ja kauniita kuvia. Tuntuu hyvältä sukeltaa johonkin toiseen maailmaan tai toisten ihmisten ajatuksiin, toisaalta unohtaa itsensä ja toisaalta löytää kaikupohjaa omille ajatuksille ja tunteille. On tuntunut hyvältä sulkea läppäri iltapäivällä ja keskittyä johonkin muuhun kuin tähän internetin hajanaiseen informaatiotulvaan ja sekalaisiin ja välähdysmäisiin katkelmiin eri ihmisten elämistä. On tuntunut hyvältä tehdä pitkiä kävelyretkiä, löytää metsämansikoita, säikähtää kuollutta kettua. Havannoin ja täytyn - tarinoista ja ympäröivästä maailmasta.

Olen alkanut näkemään jälleen unia. Sykähdyttäviä ja outoja. Olen nukkunut syvästi, paremmin kuin pitkään aikaan. Ne muutamat muutokset, joita olen tehnyt elämänrytmiini, tuntuvat toimivan. Tuntuu siltä, että eri asiat ovat nyt löytämässä oman paikkansa. Kun syön keskityn vain syömiseen tai kun teen töitä, vietän vapaa-aikaa, liikun tai nukun. Lamaannuksesta innostuneeseen keskittymiseen, tämä on toiveeni.

Heltymistä

Näin Nuoren Kollin ja sisälleni heräsi kaipaus. Ei tätä miestä kohtaan vaan hellyyttä kohtaan. Olisipa mies, jolle osoittaa hellyyttä ja jonka kainalossa nukkua yönsä. Minun ja Nuoren Kollin suhteesta se osa-alue on leikattu pois. Kun ensi kerran kohtasimme, hän herätti minussa näitä tunteita mutta nyt tiedän, että ne on parempi tukahduttaa, eikä niitä samalla tavalla synnykään, kun toista ei näe enää potentiaalisena romanttisen rakkauden kohteena.

Nuori Kolli oli paljon pehmeämpi kuin aiemmin, tietyt asiat ovat loksahdelleet kohdalleen hänen elämässään. Olen onnellinen hänen puolestaan ja nyt luotan häneen enemmän. Hän kohteli minua hyvin ja puhui minulle nätisti. Hän oli aikuisempi. Uskon, että hän pysyy elämässäni ja haluankin, että hän pysyy. Voi olla, että fuckbuddyjen sijasta meistä tuleekin ihan vaan buddyja, sillä löysin hänestä ja suhteestamme jälleen uuden, kunnioittavamman puolen. Seksiä oli mutta se oli pienessä roolissa, ehkä yllättävänkin pienessä. Joskus olemme myös keskustelleet paljon, mutta nyt emme olleet oikein äänessäkään. Ehkä se oli enemmän sellaista tarkkailua - ai, tuollainen ihminen sinä olet juuri nyt, ja olet ylipäätään, emmehän niin hyvin tunne. Tietyllä tavalla hän herättää hellyyden tunteita minussa, sellaisia isosiskollisia, onpa kiva, että elämäsi alkaa olla kuosissa ja voit paremmin tunteita, mutta ei sellaisia, ole hyvä, tässä sydämeni tunteita.

Missä onkaan se mies, jolle haluan sydämeni luovuttaa...

Olen jälleen erittäin kiitollinen ystävistäni. On hienoa huomata olevansa tärkeä monelle ihmiselle ja kokevansa lukuisat ihmiset tärkeäksi itselleen. Minusta pidetään ja seuraani hakeudutaan, neuvojani ja tukeani arvostetaan. Unelmani on pitkät, läpi elämän kestävät ystävyyssuhteet, joissa näkee toisen käyvän läpi erilaisia vaiheita ja muuttuvan.

Millainen nainen on oikeanlainen Nuorelle Kollille ja millainen mies minulle? Miten muistamme toisemme ja olemmeko yhteyksissä vielä vuosikymmenien jälkeen? Miksi koen vahvaa ystävyyttä ja välittämistä Nuorta Kollia kohtaan? Kai siksi, että kaiken vittumaisuuden jälkeenkin pidän hänestä. Koska emme koskaan olleet rakastavaisia suhteessamme on aivan eri lailla tilaa ystävyydelle. Suhteemme ei ole kasvanut odotusten ja pettymysten varaan kuten rakkausuhteet usein vaan luonnollisesti, pakottomasti ja omaan tahtiinsa kuten parhaat ystävyyssuhteet.


Train: Mississippi. 

Häiriötila evoluutiossa

"Onnellisuus oli tyytyväisyyttä - sitä, että ihminen tyytyi asioiden vallitsevaan tilaan. Ihmisellä kuitenkin oli lajityypillinen tarve tavoitella, pyrkiä ja muokata, siis kehittyä koko ajan lisää. Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen.
Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Tyytymättömyys, tyyntymättömyys... muutoksen tarve, innostumisen kaipuu. En kaipaa onnellisuutta vaan sitä, että jokin liikahtaisi, että innostuisin tai hullaantuisin. Janoan uutta virtaa elämääni. Inspiraatiota, muusaa.

Sanotaan, että rakastuminen kumpuaa muutoksen tarpeesta. Kaikki höpinä siitä, että on ensin löydettävä onni itsestä ennen kuin sen voi löytää toisesta, on hölynpölyä. Ei rakastumisessa ole edes kysymys onnen etsinnästä vaan halusta muuttua ja nähdä itsensä jonkun toisen silmin, uutena. Rakastuessaan ihminen ei tyydy asioiden vallitsevaan tilaan vaan hän tavoittelee jotain muuta. Muutoksen kautta ihminen toivoo kehittyvänsä ja olevansa vähemmän onneton. Mutta jos kehitys perustuu tyytymättömyyteen, miten rakastuva ihminen voi väittää olevansa onnellinen? Siksi kai meistä niin moni tippuu rymisten alas rakkauden pilvihattaroilta. Rakastuminen ei tuonutkaan onnea. Mutta muutoksen se tuo ja sitä kaipaan.

Tapaan huomenna Nuoren Kollin puolen vuoden tauon jälkeen. Sitten aion ottaa yhteyttä siihen kivaan mieheen, jonka kaverini toi saunailtaan luokseni pari viikkoa sitten.

Awolnation: Burn it down