End of an era

Olen seuraavan kuukauden lomalla ja olen jo ehtinyt melkein viikon ottaa vähän rauhallisemmin. Huomaan edelleen vältteleväni kalenterin täyttämistä sovituilla menoilla. Haluan vain olla ja tehdä asioita hetken mielijohteesta. Eniten olen nauttinut pitkistä samoiluretkistä eri puolilla kaupunkia. Vietän suurimman osan lomasta Helsingissä ja kerrankin minulla on aikaa ottaa enemmän irti tämän kaupungin loputtomasta kulttuuritarjonnasta. Olen käynyt elokuvissa ja kirsikkapuiden alla. Ladannut akkuja.

Eilen ehdin pitkästä aikaa harrastukseni pariin ja tauko tuntui tehneen hyvää. Olin yllätyksekseni kehittynyt. Kerrankin onnistuin omassa suorituksessani melkein niin hyvin kuin toivoa sopii. Kokeneemmilta ja paremmilta lajinharrastajilta saatu kannustus tuntui hyvältä, sillä se on melko tiukassa. Pidän harrastusporukan ihmisistä, sillä heidän kanssaan on oltava skarppina ja heissä on ns. henkistä vastusta. He ovat kansainvälisiä, kriittisiä ja akateemisia ihmisiä ja keskustelu on eläväistä. Heillä on vahvoja mielipiteitä, eikä minun tarvitse pelätä, että jyräisin ketään omillani.

Olin viime vuosikymmenen puolessavälissä vaihdossa Japanissa ja asuin silloin neljä kuukautta samassa asuntolassa noin neljästäkymmenestä eri maasta tulleen opiskelijan kanssa. Vaihtareille tyypilliseen tapaan tutustuin paljon paremmin toisiin vaihto-opiskelijoihin kuin paikallisiin ihmisiin. Mutta eipä siinä mitään, näin tuli tutustuttua ihmisiin joka mantereelta. Yksi heistä on tulossa Suomeen kahden viikon päästä ja olemme lähdössä yhdessä junalla Sodankylän elokuvafestivaaleille.Vaikka kohde ei ole minulle eksoottinen minulle, se on sitä kaverilleni. Odotan, että pääsen imemään itseeni hänen matkustusintoaan.  Hän majoitti minua perheensä luona Amerikan mantereella eräällä reissullani ja nyt oikein odotan, että pääsen osoittamaan vieraanvaraisuutta hänelle ja näyttämään hänelle omaa kotimaatani. Hän on yksi kivoimpia tuntemiani miehiä.

Tämä edelläkirjoitettu johtaa vain yhteen johtopäätökseen: MITÄ HELVETTIÄ MINÄ TUHLAAN AIKAANI SUOMALAISIIN MIEHIIN!?

Daaliah ja suomalainen mies:
a.) Ei ole koskaan johtanut muuhun kuin maksimissaan 2-3 yhdessä vietettyyn yöhön
b.) Ei vain toimi, koska suomalaisen miehen itseruikutukseen taipuvainen itsetunto on pahemmanlaatuisessa kuristusotteessa minun persoonani kanssa
c.) Ei tuo parhaita puoliani esiin, koska ne minussa houkuttelee esiin ystävällisyys, kohteliaisuus ja keskustelutaidot

Daaliah ja älykäs, kansainvälinen, minua vähintään 10 vuotta vanhempi mies:
a.) On johtanut kahteen pitkään suhteeseen
b.) Minut on hurmattu itsevarmuudella ja aktiivisuudella
c.) Kommunikoinnin sujuvuus ja ystävällisyys tekee minusta pehmemmän ja naisellisemman. Samalla itsenäisyyttäni ja vahvoja mielipiteitäni arvostetaan.

Nuorempana en voinut kuvitella itseäni suomalaisen miehen kanssa. Kaksi vuotta sitten päätin antaa heille mahdollisuuden. Ei toimi. Muutan Losiin.

Päivänkirkkaat hetket

Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui  parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.

Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.

Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.

Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.

Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.

Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.

Kotona ja kaukomailla

Sunnuntai-ilta ja syön syömäpuikoilla makaronilaatikkoa, kun puhtaat haarukat on lopussa...  :D

Voihan armastus. Tänään olenkin vältellyt erittäin tehokkaasti siivoamista ja tiskaamista. Sen sijaan lähdin ulkoilemaan kirpsakkaan syysilmaan, pällistelin hieman hanhia Pikku-Huopalahdessa ja kiersin videovuokraamon kautta kotiin. Katsoin The Artist -leffan ja toinen tuossa vielä odottaa, Pedro Almodovarin Iho jossa elän. Nyt kuuntelen Frank Sinatraa.

Ulkona on niin pimeää, ja olen täällä pienessä pesässäni, turvassa villasukat jalassa ja kaulahuivi kaulassa, tuttujen tavaroiden ympäröimänä. Siskon virkkaama pikku-totoro tuijottaa minua uskollisesti, tuhma poika jatkaa kasvamistaan ja Kiinan matkamuisto muistuttaa matkailuvuosista.

Tämä koti on turvasatamani ja täällä kerään voimia uusiin koitoksiin. Viikon päästä lähden pitkästä aikaa ulkomaille, Amsterdamiin neljäksi päiväksi työreissulle. Hollanti on juuri se maa, jonne matkustin ensimmäisellä ulkomaan matkallani 14-vuotiaana. On hauskaa palata sinne uudestaan. Väliin on mahtunut 24 muuta maata.

Kansainvälisyys ja matkustelu ovat olleet aina minua vahvasti määritteleviä asioita. Menin englanninkieliseen lukioon, seurustelin 7 vuotta kanadalaisen kanssa, olen opiskellut toisen tutkinnon englanniksi, tein 5 vuotta töitä kansainvälisten opiskelijoiden kanssa, puolet kavereistani on ulkomaalaisia, väittelen englanniksi  - englanninkielisyydestä on tullut toinen identiteettini, se eloisampi ja kohteliaampi. Ja aina on ollut reissu mielessä - ja nyt alkaa olla taas kun rahatilanne on parantumassa.

Matkailu edustaa minulle vaikka mitä: uuden oppimista ja kokemista, avoimuutta, vapautta, vaihtoehtoisuutta. Minusta kaikkien tulisi matkustaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että matkailun myötä oppii arvostamaan Suomea. Toisaalta näkee myös toisenlaisia tapoja elää. Tein opiskeluvaihdon Japanissa ja siellä esimerkiksi oppi arvostamaan suomalaista rentoutta ja kyseenalaistamisen kulttuuria, toisaalta meillä olisi paljon opittavaa japanilaisesta kohteliaisuudesta. USA:ssa on myös todella avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, samoin Kanadassa. Tunisiaan minua ei saisi enää edes ilmaisilla lentolipuilla. Intian eksotiikka ja ruoka ovat päihdyttäviä, kiinalainen junamatkustus halvimmassa luokassa ei sovi heikkohermoisille, Ranskassa saa hyviä jälkiruokia, Unkarissa on viihdyttäviä operetteja ja Venäjällä voi kadulta ostetun leivän seassa olla pikkukivi.

Viime vuoden ajan olen matkaillut Helsingissä, tutustunut sen eri puoliin. Tämä pieni kotini on tukikohta parhaimmasta päästä. Juuri sopivasti keskustan ulkopuolella luonnon äärellä, mutta niin lähellä, että kun kaverit kutsuu, olen pienessä sujahduksessa kaupungin sykkeessä. Kahden pääväylän välissä, mutta ääniä ei kuulu ja ikkunasta näen kuusimetsän. Olen ollut onnekas, kun löysin tämän kodin, sillä on ollut suuri merkitys toipumisessani.

Kaipuu

Voiko kahta rakastaa yhtäaikaa? Vanha rakkauteni herää aina kun astun ulos junasta ja katselen ympärilleni. Tampere on minun ensirakkauteni. 16-vuotiaana keräsin kimpsuni ja kampsuni pienestä maalaiskylästä ja lähdin maailmalle. Punatiilinen työläiskaupunki otti minut avosylin vastaan. Minun on hyvä olla tässä kaupungissa, edelleenkin. Hämeenkadun mukulakivet, metsonmallinen kirjasto, Pyynikin puutalot. Serkkujen ja ystävän kodit keskustan tuntumassa. Minulla on kotoinen olo tässä kaupungissa. Siitä puuttuu Helsingin hektisyys ja pinnallisuus.

Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.

Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.

Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.

Tampere-nostalgiaa

Olin minilomalla Tampereella. Virallinen syy oli Tampereen lyhytelokuvafestivaalit, mutta itseasiassa viikonloppu meni hyvin sosiaalisissa merkeissä. Yövyin ystävän luona, tapasin kollegoita, vierailin serkun uudessa hulppeassa kodissa, näin siskonkin ja kappas - kävin myös sokkotreffeillä.

Tampere on aivan ihana paikka. Olen asunut siellä 5 vuotta elämästäni ja edelleen kun sinne palaan, tunnen oloni kotoisaksi. Helsinkiin verrattuna Tampereessa on sellaista suloista kotiokutoisuutta, boheemiutta ja rentoutta. Helsinki on vähän turhan design-henkinen ja hienosteleva. Kolkko suorastaan. Tampereella kaikki on kävelymatkan päässä ja keskustassakin asuminen ihan mahdollista. Oih voih - jos jonnekin toiseen paikkaan voisin Suomessa muuttaa niin se olisi Tampere.

Oli leppoista ja mukavaa. Vähän elokuvia, jonkin verran verkostoitumista, klubbailua (hyvää musaa), hyvää (ja ilmaista) ruokaa. Niin, nämä sokkotreffit. Serkkuni päätti tutustuttaa minut entiseen työkaveriinsa ja hoiti järjestelyt siihen pisteeseen, että meidän ei tarvinnut tehdä muuta keskenämme kuin sopia paikka. Ennen en ole sokkotreffeillä käynyt, mutta täytyy sanoa, että siinä on puolensa. Ei tarvitse tehdä itse mitään, mies on "esikatsastettu" ja treffeille voi mennä täysin ilman odotuksia.

Treffit oli kivat. Oli mukavaa, että mies selkeästi näki vaivaa treffien eteen vaikka hän olikin sanonut serkulle, että no kahville voi mennä mutta ei hän niitä treffeiksi kutsuisi. Mies vei minut mukavaan tapas-ravintolaan ja halusi tarjota ruuan. Siitä tuli sellaista kivaa treffifiilistä siihen tapaamiseen. Ja halusi lähteä "jatkoillekin". Loppujen lopuksi treffit kesti 6 tuntia ja juteltavaa riitti. Miestä selkeästi jännitti, mikä oli jotenkin kovin söpöä. Oli myös kiva tuntea ihan selkeää fyysistä vetoa toiseen ihmiseen vaikka mihinkään pussailuun ei päädyttykään.

Eli yksi tavoitteeni: katsella aktiivisesti miehiä muun kuin nettideittailun kautta on päässyt hyvään alkuun :)

Mumbai minussa

Kello on 5.05 ja olen hereillä. Asiaan voi vaikuttaa illalla nautittu litrallinen Pepsi Maxia tai mahdollisesti mahtava idea lähteä yli tunnin lenkille puoli kymmenen jälkeen illalla. Lihaksia särkee, olen turhautunut ja levoton. Ja niin, kehossani jyllää tämä kuukausittainen hormonimyrsky. Tämä olotila herättää minussa etiäisiä, muistikuvia siitä millainen ihminen olin... vai olen? Rauhaton, levoton, spontaani, ylikierroksilla elävä.

Eräs ihminen kirjoitti blogissaan lähtevänsä Intiaan. Mieleen tulvahti muistot. Tämä levottomuus kehossani on kuin Mumbain syke.

Tammikuu 2010. Olen tuttavapariskunnan kanssa matkustamassa ympäri Intiaa. Luvassa kolme viikkoa jotain aivan muuta. Ja jotain muuta on se, mitä tarvitsen. Puolen vuoden "tauon" jälkeen teimme vihdoin lopullisen päätöksen erota. Kuuden vuoden suhde, ensirakkauteni. Mies, jota rakastin koko sydämestäni. Olin täysin murtunut ja lohduttoman surullinen.

Tässä tilanteessa matkaan lähteminen tuntui hyvältä idealta. Aloitamme Etelä-Intiasta, Keralasta. Palmuja, lämpöä, omalla asuntolaivalla jokivarrella matkaamista. Värejä, tuoksuja, makuja. Ihmisvilinää. Riksha-kyytejä läpi kaoottisten katujen. Sitten Pohjois-Intiaan. Häävaatteiden ostoa Bollywoodiin hurahtaneelle ystävälleni. Ystävän paikallisiin ystäviin tutustumista. Temppeleitä, lehmiä, ihmisten tuijotusta kaupungissa, jossa taidamme olla ainoita länsimaalaisia. 3½ tunnin elokuvan katsomista paikallisessa teatterissa. Jotain aivan muuta. Suomi tuntuu kaukaiselta, vaikka suru pitää otteessaan. 

Mumbai. Asumme suomalaisen ystäväni intialaisen ystävän luona. Tämä paikallinen ystävä on villi bailaaja. Nuori intialainen nainen, joka juo kuin helsinkiläinen teinityttö. Opimme, että keskiluokkaisen, urbaanin kulttuurialan ihmisen elämä ei juuri eroa punavuorelaishipsterin elämästä. Ei vaikka kaduilla törmää kerjäläisten lohduttomiin katseisiin ja kadut ovat roskaa ja likaa täynnä. Hienostoravintoloissa tämä on kaukaista todellisuutta.

Mumbain syke on juovuttavaa. Kaupunki on jatkuvassa liikkeessä. Viimeisenä iltana lähdemme viiden tähden hotelliin yökerhoon. Mukaan on lähdössä emäntämme ystäväpiiriä. Myös eräs mies, jota ystävämme kutsuu "hieman vanhemmaksi mieheksi, jolla on varsin omalaatuinen huumorintaju." Matkalla hotellille tervehdin tätä intialaiseksi hyvin pitkää ja vaaleaihoista miestä ohimennen ja juttelemme lyhyesti alkuillasta. Jossain vaiheessa kysyn tältä mieheltä, missä naistenhuone sijaitsee ja hän sanoo olevansa menossa tiskille ja voivansa näyttää sen minulle. Käyn naistenhuoneessa ja tulen miehen rinnalle tiskille. Hän tarjoaa juoman.

Alamme puhua ja todellakin mies on aivan omanlaisensa. Hän on älykäs, sivistynyt, erittäin hauska ja täydellisen röyhkeä ja häpeämätön! Karismaattinen naistennaurattaja. Yökerhon musiikki on niin kovalla, että alamme kommunikoimaan kirjoittamalla. Lopputuloksena on absurdi keskustelu nenäliinassa. Unohdamme muun seurueen kokonaan. Aika kuluu siivillä. Paikka menee kiinni, mutta osa meistä jatkaa laittomaan jatkobaariin. Olen juovuksissa. Alkoholista. Mumbaista. Miehestä.

Ilta jatkuu, kadotamme muut. Olemme täysin uppoutuneita toisiimme. Keskusteluun. 5 tunnin keskustelun jälkeen hän suutelee minua. Miehen oli tarkoitus majoittaa osaa seurueesta luonaan ja siksi "karkaamme". Kävelemme miehen luo. Tunnelma on taianomainen. Teen jotain mitä en olisi koskaan kuvitellut tekeväni. Vietämme yhdessä kaiken kaikkiaan melkein 21 tuntia. Nauramme, puhumme syvällisiä, rakastelemme. Taustalla kuuluu jonkin uskonnollisen ryhmän laulantaa. Ilma on lämmin, valo pehmeää. Kaikki mitä on Suomessa on kadonnut täysin mielestäni.

Katosin Mumbain yöhön.

Mumbain ja Intian suuri stara Shahrukh Khan elokuvassa Dil Se (1998).