Unelmoinnista

Olen miettinyt tänään unelmointia tai pikemminkin sen puutetta. Nuorempana kun tuntui vielä siltä, että kaikki on mahdollista, oli helpompi unelmoida. Nyt kolmekymppisenä tulee käytettyä enemmän energiaa oman jaksamisen murehtimiseen ja sen pohtimiseen, onko omissa tekemisissä mitään järkeä. Sen sijaan, että antaisi ajatustensa lentää vapaasti, ne torppaantuvat ajatukseen: miten paljon työtä se vaatisi? Olen alkanut epäilemään, että tämä on nurinkurinen tapa asennoitua, sillä se ei ota huomioon tekemisen mielekkyyttä ja motivoitumisen merkitystä. Jos alkaa ensimmäisenä miettiä unelman toteuttamisen vaatimaa työmäärää, ei unelmointi ole oikeastaan edes mahdollista. Silloin vain pelottaa.

Pitäisi muistaa, että unelmointi ei vielä sido mihinkään. Ihmisinä olemme kykeneviä abstraktiin ajatteluun. Kun antaa ajatustensa vaeltaa vapaasti ja miettii, millainen elämä tai työ olisi unelmien täyttymys, alkaa huomaamattaan motivoimaan itseään, ja kun on motivoitunut, huomio ei kiinnitykään enää niinkään työn määrään kuin sen mielekkyyteen.

Unelmointi pelottaa minua tällä hetkellä. Mutta ehkä se on ihan ok. Jossain vaiheessa kuoreni voi alkaa repeillä ja mitä jähmettyneempi pelkokuori on ympärilläni, sitä siistimmin se ehkä lohkeaa ympäriltäni. Tämä kirpeä talvisää lupaa jo hyvää - kirkautta ja kuulautta.