Barbwire Love

Uuden suhteen aloittaminenko yhtä pumpulia ja pilvilinnaa? Jälleen joudun toteamaan, että ei todellakaan. Syväsukellus rakkauden tunteisiin tarkoittaa myös epävarmuuden karikoihin törmäämistä ja omien rajojen väkivaltaistakin määrittelyä. Missä kulkevat rajani siitä mitä minulle voi sanoa ja kuinka kanssani voi käyttäytyä? Tätä ollaan venkslattu muutamaan asiaan liittyen parin päivän aikana. Miehen suusta hyppäsi muutama sammakko, jotka osuivat arkaan paikkaan ja itse tein jotain, mikä herätteli miehen ahdistuksen tunteita edellisestä suhteesta. Pystyttiin puhumaan niistä aika hyvin, mutta miehen sammakot jäivät vielä takaraivoon kurnuttamaan, enkä tiedä, pystyinkö kommunikoimaan riittävän selkeästi, että ne olivat asiattomia ja etten osannut ottaa niitä huumorilla. Miehelläkin varmasti menee aikansa, että hän luottaa siihen, että ymmärsin, mitä hän kertoi minulle ja etten tule enää tekemään niin kuin tein.

Suhteen alkuajat on testaamisen aikaa ja väitän, että niin on kaikissa suhteissa. Silloin kokeillaan tiedostaen ja tiedostamatta, kuinka pitkälle toinen on valmis joustamamaan. Emme me tee sitä pahuuttamme vaan koska suhteen luominen on aina neuvottelemista ja määrittelemistä: kuka minä olen ja kuka hän on? Kuinka voin olla mahdollisimman oma itseni ja samalla ottaa huomioon toisen tunteet, toiveet ja tottumukset. Olenko ottamassa jonkin roolin, jota en halua ottaa.

Jossain vaiheessa eilen ahdisti niin, että olisi tehnyt mieli karata. Rakastuminen on raastavaa.

Ane Brun feat Teitur: Rubber & Soul

Onnellisen suhteen kaava

Onnellisen suhteen tieteellinen kaava.

Alakulo

Olen alakuloinen. Tuntuu kuin en olisi todellisessa yhteydessä maailmaan ja ihmisiin ympärilläni. En oikein jaksaisi pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin tai solmia uusi suhteita, vaikka samaan aikaan mekaanisesti ja rutiinilla olen seurassa sosiaalinen. Olen viettänyt viimeiset kolme iltaa hyvässä seurassa ja silti minulla on tällainen tunne. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin merkityksellisin on suhteeni sohvaani. Olemme viettäneet jo kaksi yötä yhdessä!

Tiedän, että on monia tapoja, joilla voisin vaikuttaa alakulooni: liikunta, unenlaatuun ja ystävyyssuhteisiin panostaminen. Joskus kuitenkin tuntuu, että verenperinnölläni on myös rooli tässä säännöllisin välein toistuvassa alakuloisuudessa. Äidin puolen sukuni on hyväntahtoista ja ystävällistä väkeä mutta masentuneisuuteen taipuvaa. Isän puolen sukuni on katkeraa ja itsetuhoista. Äitini on ja isäni oli sukunsa kaltaisia.

On ärsyttävää tietää omaavansa geenit tai ainakin ympäristöstä opitun mentaliteetin, joka altistaa alakuloisuudelle. Tuntuu kohtuuttomalta, että onnellisuuteni ei ole vain omissa käsissäni ja että minun on nähtävä huomattavasti vaivaa, etten unohdu murheen alhoon.

Alakuloisuus on kuin muumien Mörkö, joka löytää tiensä kotiovelleni uudestaan ja uudestaan - joskus harvemmin ja joskus useammin. Tiedän, etten saa kutsua Mörköä sisälle, koska silloin kotini jäätyisi, mutta minun on siedettävä sitä lähistöllä. Tiedän, että Mörkö lähtee pois jossain vaiheessa, mutta siitä hohkaava kylmyys tuntuu joskus sietämättömältä. Etkö vain voisi lähteä pois! Jättää minut rauhaan! Antaa minun elää iloisessa, valoisessa hötössä. Mutta ei, Märkö tulee kun on tullakseen ja viipyy niin pitkään kuin tahtoo. Ei auta kuin laittaa villasukat jalkaan, kääriytyä huopaan ja viedä Mörölle keksejä ulko-oven rappusille, että pysytään väleissä tai sitten karata pois talosta joksikin aikaa.

Poison & Wine

Kolme päivää joululomaan - hurraa! Sitten on melkein kaksi viikkoa palkallista vapaata. Olen kyllä loman tarpeessa tämän syksyn rutistuksen jälkeen. Muutto, uusi projekti ja tämä pimeys...  energia on vähissä. Jouluakin odotan. Lahjat on hankittu ja tänä vuonna ollaan luomassa uusia traditioita: koko perhe kokoontuu Turkuun. Joulurauha julistetaan kävelymatkan päässä kotoani ja sen kuuleminen paikan päällä tuo jouluun oman tunnelmallisen lisänsä. Voin nukkua niin pitkään kuin haluan (niin varmaan, kun on perheenjäseniä potkimassa liikkeelle) ja vähäksi aikaa unohtaa työkuviot.

Olen kirjoitellut nyt kuukauden proffan kanssa ja onpa ollut mukava tutustua ihmiseen näin vanhanaikaisesti - kirjeitä kirjoittaen! Kirjoitamme kumpikin noin kerran viikossa pitkän mailin ja aiheet ovat pyörineet nyt aika paljon ihmissuhteiden ympärillä. Hän tuo esille mielenkiintoisia näkökulmia asioihin ja yksi hänen huomioistaan on kiinnostava tämän bloginkin kannalta: hänen mielestään suomalaiset miehet ovat tunnetasolla huomattavasti riippuvaisempia naisista kuin naiset miehistä.

Uskon, että hän on oikeassa. Lähipiirissäni miehet jättäytyvät usein "naisten varaan" ja usein lähestulkoon unohtavat muun sosiaalisen elämän. Eron sattuessa he ovat luonnollisesti naisia heikommassa tilanteessa. Jäin miettimään syitä tähän asetelmaan ja erityisesti sitä, miksi suomalainen nainen on tunnetasolla niin riippumaton miehistä. Selitys on mielestäni historiallinen. Sodan jälkeen kotiin palasi sukupolvi miehiä, jotka sulkeutuivat itseensä ja purkivat pahaa oloaan työntekoon ja alkoholiin.  Tällainen mies oli niin solmussa oman tunne-elämänsä kanssa, että hän ei pystynyt tarjoamaan juuri minkäänlaista tunnetason tukea puolisolleen. Teoriani on, että tässä vaiheessa suomalainen nainen oppi olemaan tukeutumatta puolisoonsa ja opetteli henkisesti mahdollisimman itsenäiseksi. Tämän mallin he opettivat myös tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen ja tätä mallia me toteutamme edelleen yhteiskunnassamme.

Aloin pohtia, voisiko tämä näkökulma selittää, miksi minun on ollut niin vaikea tulla läheiseksi suomalaisten miesten kanssa ja huomattavasti helpompi luoda rakkaussuhteita ulkomaalaisten miesten kanssa. Minun on vaikea tuntea itseäni... hmmm.... sanotaan tämä nyt englanniksi... emotionally secure with Finnish men. En tunne itseäni riittävän turvatuksi, että voisin rakastua. Suomalaisen miehen pidättyvyys pelottaa minua ja pelkään jääväni henkisesti yksin. Tämä on mieleeni pinttynyt käsitys ja ilmeisen syvässä. En väitä, etteikö suomalainen mies nykyaikana olisi henkisesti ja emotionaalisesti läsnä kumppanilleen, mutta minun on ilmeisen vaikea vakuuttaa itseäni tästä ja siksi olen koko ajan varpaillani, kun yritän luoda ihmissuhdetta suomalaiseen mieheen. Ulkomaalaisen miehen kanssa minun on ilmeisesti helpompi rentoutua, kun kulttuurinen käyttäytymiskoodisto ei laukaise itsesuojeluvaistoa minussa. Minun käyttäytymiseni ja asennoitumiseni heijastuu sitten suhdeviritelmiin. Ongelmallinen isäsuhteeni on varmasti vaikuttanut omalta osaltaan asennoitumiseeni. Hän ei tarjonnut minulle kaipaamaani turvaa, joten olen alkanut etsiä sitä jostain muualta kuin suomalaisesta miehestä.

Ei kai tämä nyt kuulosta suomalaisen miehen parjaukselta taas? Varmasti kuulostaa.

Tämän illan olen kuunnellut ihanaa The Civil Warsia. Poison & Wine:

Toivo, rakkaus ja tuho

Tällä viikolla olen kuullut kaksi mielenkiintoista näkökulmaa, jotka haluan kirjata ylös. Ensimmäisen kuulin hyvän ystäväni suusta eilen illalla, kun hän kertoi tämän vuoden motostaan: ei pelkoa, ei odotuksia. Ajatuksena siis se, että pelon ja odotusten sijasta on parempi keskittyä rakkauden tunteeseen ja toiveisiin. Ok, kuulosta ihan hötöltä, mutta minulle tämä näkökulma kiteyttää sen, miten haluan elämääni nykyään asennoitua. Kun asioiden odottaa menevän tietyllä tavalla, on jatkuvasti pelko perseessä siitä, että asiat eivät menekään niin kuin olet ajatellut niiden menevän. Etenkin rakkauselämässä tämä ajattelutapa tuntuu kuristusotteelta. Jos lataat johonkin ihmiseen hirvittävät odotukset ja petyt sitten kun asiat eivät etenekään, miten ajattelit, olet inhottavassa pelon ja ahdistuksen kierteessä.

Toivominen on puhtaampaa, siitä puuttuu toisen ihmisen käytöksen kyttääminen ja se antaa mahdollisuuden kellua ihastumisen tunteessa ilman, että siihen liittyy painostavaa suunnittelua asioiden etenemisjärjestyksestä. Toivon kautta voit löytää rakkauden itsestäni. Jos annat pelon vallata itsesi, kulutat energiasi toisen ihmisen tunteiden spekuloimiseen. Olet toisen ihmisen armoilla ilman että tämä toinen ihminen tätä välttämättä edes tietää.

Toisen kiinnostavan näkökulman kohtasin luontodokumentissa Planet Ocean. Siinä mainittiin useaan otteeseen, miten luonto ei siedä liiallisuutta. Siksi luonto tavalla tai toisella hillitsee erilaisten eliöiden kasvua ja lisääntymistä. Ihmisrotu on kuitenkin älynsä avulla luonut tilanteen, jossa sillä ei ole enää merkittäviä luonnollisia vihollisia. Oikeastaan ainoa todellinen uhka ihmiskunnalle ovat virukset, mutta niidenkin torjumisessa olemme taitavia. Meitä on tällä hetkellä 7 miljardia. Valtameret eivät enää pysty tyydyttämään nälkäämme. Onko luonto kohdannut voittajansa? Onko luonnon meidän ihmisten kohdalla taivuttava sietämään liiallisuutta? Vai käykö niin, että ihmisen on itse saatava liiallisuutensa kuriin? Vai onko meidän ensin tuhottava luonto, jotta kohtaamme vihdoin rajamme?

En varmaankaan osaa sitoa näitä kahta aihetta millään tavalla yhteen: henkilökohtaisen toivon julistus ja globaalin luonnonkatasrofin ennustus. On oikeastaan harvinaista minulle, että pohtisin juurikaan maailman tilaa. Yleensä ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä.

Tunteiden läikehdintä

Ulkona paukkuu 25 asteen pakkaset, mutta sisälläni välkehtii lämpö. Minulla on hassu tunne, odottava. Kiinnostukseni on ja pysyy, vaikka viikot kuluvat. Sen kohde on 9000 kilometrin päässä helmikuuhun saakka ja viestintä välillämme ei ole muuta kuin sosiaalisen median silmäniskuja ja hymyjä.

On ihmisiä, jotka herättävät yhteenkuuluvuuden tunteen. Eilen elokuvateatterissa törmäsin vanhaan tuttuun, naiseen, joka ihastuttaa minua. Kirjoitin tänne blogiinkin edellisestä kohtaamisestamme. Hän on ainoa nainen, jonka kohdalla suhteen mahdollisuus on välähtänyt mielessäni, vaikka en mielestäni ole sen enempää bi kuin lesbokaan.

Mutta näitä ihmisiä on olemassa. Heitä, joiden seurassa sinun on helppo olla ja joiden kanssa tunnet kuuluvasi yhteen, vahvemmin kuin ystävyydessä tai perhesuhteessa. Kliseisesti tekisi mieli sanoa - sielujen tasolla. Minusta kohtaamiseni tämän naisen kanssa todistavat, että kyseessä ei ole vain miehen ja naisen välisestä vetovoimasta, vaan jostain syvemmästä, mikä voi ylittää jopa seksuaalisuuden normien rajat.

Mutta ei tässä puhuta puhtaasta sielujen sympatista, sillä tässä yhteenkuuluvuuden tunteessa on myös aimo annos fyysistä kaipausta. Kun toisen kanssa on helppo olla, niin myös kehosi hakeutuu toisen luo. Kohtasin eksäni joulukuussa pitkästä aikaa, samassa seurueessa hänen vaimonsa kanssa, mutta silloinkin tunsin sen: tämän ihmisen kanssa me loksahdamme yhteen.

Kiinnostukseni kohde.. miksi voisinkaan häntä nimittää.. tekisi mieli kutsua Jätiksi, kun hän on niin pitkä.. Olen viettänyt hänen kanssaan yhden illan 1½ kuukautta sitten ja edelleen tuon kohtaamisen aallot lainehtivat minussa. Toivon, että myös hänessä. Mutta jos helmikuussa sitten kohtaamme ja huomaankin, että yhteenkuuluvuuden tunne olikin alkoholin luomaa harhaa tai miehen minussa herättämien muistojen läikehdintää (eksämme ovat naimisissa). Tai ehkä vain reagoin tunteella hänessä piilevään tunnekuohuun (hän oli eronnut vain päivä pari sitten). En tiedä. On vain yksi tapa selvittää asia.