sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Alakulo

Olen alakuloinen. Tuntuu kuin en olisi todellisessa yhteydessä maailmaan ja ihmisiin ympärilläni. En oikein jaksaisi pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin tai solmia uusi suhteita, vaikka samaan aikaan mekaanisesti ja rutiinilla olen seurassa sosiaalinen. Olen viettänyt viimeiset kolme iltaa hyvässä seurassa ja silti minulla on tällainen tunne. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin merkityksellisin on suhteeni sohvaani. Olemme viettäneet jo kaksi yötä yhdessä!

Tiedän, että on monia tapoja, joilla voisin vaikuttaa alakulooni: liikunta, unenlaatuun ja ystävyyssuhteisiin panostaminen. Joskus kuitenkin tuntuu, että verenperinnölläni on myös rooli tässä säännöllisin välein toistuvassa alakuloisuudessa. Äidin puolen sukuni on hyväntahtoista ja ystävällistä väkeä mutta masentuneisuuteen taipuvaa. Isän puolen sukuni on katkeraa ja itsetuhoista. Äitini on ja isäni oli sukunsa kaltaisia.

On ärsyttävää tietää omaavansa geenit tai ainakin ympäristöstä opitun mentaliteetin, joka altistaa alakuloisuudelle. Tuntuu kohtuuttomalta, että onnellisuuteni ei ole vain omissa käsissäni ja että minun on nähtävä huomattavasti vaivaa, etten unohdu murheen alhoon.

Alakuloisuus on kuin muumien Mörkö, joka löytää tiensä kotiovelleni uudestaan ja uudestaan - joskus harvemmin ja joskus useammin. Tiedän, etten saa kutsua Mörköä sisälle, koska silloin kotini jäätyisi, mutta minun on siedettävä sitä lähistöllä. Tiedän, että Mörkö lähtee pois jossain vaiheessa, mutta siitä hohkaava kylmyys tuntuu joskus sietämättömältä. Etkö vain voisi lähteä pois! Jättää minut rauhaan! Antaa minun elää iloisessa, valoisessa hötössä. Mutta ei, Märkö tulee kun on tullakseen ja viipyy niin pitkään kuin tahtoo. Ei auta kuin laittaa villasukat jalkaan, kääriytyä huopaan ja viedä Mörölle keksejä ulko-oven rappusille, että pysytään väleissä tai sitten karata pois talosta joksikin aikaa.

14 kommenttia:

  1. Mjaa, vai et päästä Mörköä sisälle. Mulla on useampikin mörkö kämppiksenä. Pari majailee kaapeissa ja yksi on klassinen sängynalusmörkö, lisäksi täällä on kirjoilla melkein puolet vuodesta Kaamosmörkö.

    Mulla on kanssa molempien vanhempien puolelta hilpeän ahdistunut ja depressiivinen sukutausta. Kaikenlaista alkoholia ja ahdistusta kummassakin sukuhaarassa, ihme ettei kukaan sukulainen oo vielä pistänyt itseään kaulakiikkuun tms. Noh, onneksi luonnonvalinta on alkanut harventamaan sukuani aika tehokkaasti; nuoremmassa polvessa meinaan pariudutaan ja lisäännytään tosi nihkeästi.

    Hmm, luulen muuten, että olen löytänyt uuden knöllien alalajin: depressiiviset knöllit. Siis ne on muuten ihan normiknöllejä, mutta vaihtelevan asteisesti alakuloisia. D-knölleissä on se huono puoli, ettei niitä oikein viitsisi verbaalisesti piestä kuin vierasta possua. Ajatella jos ilkeilyni olisi jollekin knöllille viimeinen pisara ja nainen hyppäisi vaikka Aurajokeen. Siitä voisi tulla huono omatunto - ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla isän puolella ovat tehokkaasti harventaneet itseään ihan omin kätösin, mutta äidin puoli lisääntyy ekspotentiaalisesti: yhteisöllisyys, empaattisuus ja auttamisenhalu lievittää surumielisyyttä.

      Ei minkäänlaisia knöllejä kannata piekseä - niin kuin ei sammakkojakaan. Sinuakaan Indigo ei voi enää mäiskiä, kun misogynistista on kuoriutunut lumpellaan leppoisasti kurnuttava sammakko :D

      Poista
    2. Kyllä normiknöllejä kannattaa hieman mätkiä, koska se on terapeuttista! Voi purkaa turhatumistaan juuri oikeaan osoitteeseen. D-knöllit onkin sitten hankalampi juttu. Yksi tällainen nirsoileva ylöspäin naiva depressiivinen knöllykkä on omalle kohdallekin osunut. Harmillisesti verbaalista pieksentää haittasi se, että naista oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi ja myöhemmällä iällä vielä raiskattu. Lisäksi hänen perhesuhteensa olivat aika solmussa ja luonnollisesti oli perin masentunutkin. Mutta siis nainen oli niin arkkityyppinen knölli kuin vaan voi olla! Tuommoinen saa aikaan tooosi ambivalentteja tunteita; toisaalta käy sääliksi, mutta toisaalta taas tekisi mieli mätkäistä XL-kokoisella verbaalinuijalla sitä päähän. Tein sitten vähän molempia...

      Tuota leppoista kurnuttamista uudella lumpeenlehdellä haittaa vähän se, että kamat on vielä vähän hujanhajan. Lisäksi olen ilmeisesti unohtanut parit jutut vanhaan kämppään. Avaimet olen luonnollisesti jo antanut pois, prkl!

      Tässä uudessa luukussa on ihan etelä- ja pohjoissiivet ja niiden välissä pitkä käytävä. Eli voin kivasti laahustaa huoneiden väliä.

      Poista
    3. " Voi purkaa turhatumistaan juuri oikeaan osoitteeseen."

      Ja sitten löit lyötyä, tai pieksettyä?
      Ööh, nyt en kyllä tajua. Voitko vääntää rautalangasta? Miten meni mätkimiset oikeaan ositteeseen?

      Isla

      Poista
    4. No, se oli lähinnä työtapaturma. Pääasiassa mätkin ihan tavallisia knöllejä.

      Poista
    5. Sen verran jatkan vielä tästä aiheesta, että sähän et mitenkään voi tietää, mitä ihmiset ovat joutuneet kokemaan elämänsä aikana.
      Et voi tietää, kuka on "tavallinen knölli". Kaikki ihmiset eivät avaudu ongelmistaan edes lähimmille ystävilleen. Saatat mätkimiselläsi tietämättäsi satuttaa "tavallistakin knölliä" tosi pahasti.

      Isla

      Poista
    6. Niin, eihän sitä koskaan tiedä, mutta jos on kovin herkkähipiäinen ja traumatisoitunut, niin lienee parempi pysyä poissa netin anonyymeiltä keskustelupalstoilta yms. En jaksa olla vastuussa ihan jokaisen knöllin mielenrauhasta. Joo, kyllä mullakin on ollut oikein paska ja traumatisoiva elämä, mutta en silti odota tuntemattomilta ihmisiltä sympatiaa ja silkkihanskakäsittelyä. Ja osaan myös omatoimisesti vältellä paikkoja, jotka saattaisivat järkyttää heiveröistä mielenrauhaani.

      Poista
  2. Jaiks, jos geenit ja ympäristö muka vaikuttaisivat liikaa niiden tiedostamisesta ja miettimisestä huolimatta. Itsellä on molemmilta puolilta aggressiivista perimää. Löytyy kummastakin haarasta myös tappajaa ja vankilareissua vähän kauemmista sukuoksista (itsepuolustuksen ylimenoa sentään). Näteillä geeneillä, juu.

    Mörkökuvailu oli (on :D) kaunis. Toivottavasti ei liikaa hohkaa kylmää! Ja sohvaan pitää olla hyvä suhde, jotta on vähintään yksi lempeä syli varalta olemassa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaippa jokaisen suvusta löytyy jonkin sortin hulluja. Siltä ei voi välttyä, mutta on pelottavaa huomata, miten joissain suvuissa elämän nurjemmat puolet tuntuvat periytyvän sukupolvesta toiseen. Omalla kohdallani tuntuu kuin minussa kohtaisivat Tuonelan joki ja valoissa ja varjoissa läikehtivä kevätpuro. Ne ottavat vuoroin vallan.

      Sohva on mun uskollinen kumppanini! :D

      Poista
  3. "Tuntuu kohtuuttomalta, että onnellisuuteni ei ole vain omissa käsissäni ja että minun on nähtävä huomattavasti vaivaa, etten unohdu murheen alhoon."

    Geeneistä ja ympäristön vaikutuksista huolimatta onnellisuutesi ON omissa käsissäsi. Ei se aina helppoa ole, mutta kyllä alakuloisenakin voi olla onnellinen. Vaikka onnellinen siitä, että voi käpertyä ihanan sohvan uumeniin ja vain olla siinä kaikessa rauhassa.

    Itselläni on myös sekä verenperintönä että mallioppimalla saatu taipumus masentuneisuuteen. Mutta olen oppinut hyväksymään sen. Se on piirre minussa. Ei sen enempää eikä vähempää.
    Omalla kohdallani tuo itseni hyväksyminen juuri sellaisena kuin olen on tehnyt minusta todella onnellisen.

    Mörön kanssa kannattaa ehdottomasti olla kaveri. Itseasiassa sitä kannattaa rakastaa, koska se on osa sinua. Ja sähän olet tosi rakastettava. :D Ihana Daaliah! <3

    Isla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isla, kuinka rakkauden huuruissa sä oikein olet? :D Meinasin yökätä positiivisuuden aallon tunkeutuessa henkitorveen.

      Sori, jouduit nyt mun siskolta opitun sarkasmi-vittuilun uhriksi! Meikäläiset reagoi avoimiin tunneilmaisuihin näin.

      Mutta olet oikeassa! Oman alakuloisuuden hyväksyntä on isossa roolissa. Aina ei ole vaan helppo olla armollinen itselleen, vaikka tiedän, että se on avain onnellisempaan elämään.

      Poista
    2. Heh! Yöki rauhassa vaan. :D Et ole ainut.
      Olen tosi päissäni onnesta ja rakkaudesta, joka kumpuaa sisältäni. :D

      En oikeasti ole tiennyt, että eläminen voi tuntua tältä. Olen ollut niin pitkään masentunut. Ainakin koko aikuisikäni ja osan nuoruuttani.
      Nyt juhlin sitä, että voin rakastaa ja iloita! Ja olla onnellinen!
      On tosi siisti tunne, kun elämä tuntuu ihanalta ilman, että siitä tarvitsisi erikseen tehdä mitenkään erityisen ihanaa.

      Ihastuksesta tämä ei johdu, jos sitä mietit. ;)
      Se juttu taisi lopahtaa ennen kuin kunnolla kerkesi alkaakaan.

      Isla

      Poista
  4. Jos on oikeasti alakuloinen niin silloin on kyllä onnellisuus kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta.
      Mä käsitän tässä yhteydessä alakulon normaalina tunnetilana, joka tulee ja menee säännöllisin väliajoin.
      Jatkuvan alakulon miellän masennukseksi, joka ei ole normaalia, vaikka itsekin pitkään luulin niin. Masentuneena ei todellakaan pysty olemaan onnellinen. Ei vaikka kaikki olisi periaatteessa ihan hyvin.

      Isla

      Poista