Hoivavietti

Olen äitini luona noin 400 kilometrin päässä Helsingistä. Hän on muuttanut kaupunkiin maalta, nyt kun elämäntilanne sen salli. Lähelle sisaruksiaan, tutulle alueelle. En ollut nähnyt äitiäni yli puoleen vuoteen, ja oli hätkähdyttävää, miten hän on muuttunut: laihtunut ja vanhentunut. Hän on saattohoiti miesystäväänsä syksyllä, ja tämä on luonnollisesti verottanut fyysisesti. Mutta hän voi hyvin ja on nyt asettumassa aloilleen siihen kaupunkiin, jossa voi elää loppuelämänsä. Äidin luona käyminen herättää ajatuksia hoivaamisesta ja ihmisistä huolta pitämisestä.

Äitini pärjää yksin varmasti ainakin kymmenen vuotta, mutta tottahan toki sitä jo miettii, miten äidistään voi pitää huolta sitten, kun hän vanhenee. Äitini on onneksi hyvin sosiaalinen, joten yksinäistä vanhusta hänestä tuskin tulee. Hänellä on myös paljon sisaruksia, ja sukumme on läheinen. Toistaiseksi äiti on ollut se, joka on pitänyt huolta muista ja pitää edelleen. Se tulee häneltä luonnostaan, ja hän auttaa pyyteettömästi. Hän kokee saaneensa paljon apua omina vaikeina hetkinään ja haluaa antaa puolestaan auttaa muita. Meidänkin suhteemme on nyt hyvällä pohjalla. Minusta on pikkuhiljaa tulossa se, joka kyselee vointia ja haluaa auttaa. Teen sen nyt mielelläni, vaikka viisi vuotta sitten oli ehkä vielä jonkin verran katkera äidilleni siitä, ettei hän ollut tarpeeksi vahva aiemmin; kun jouduin itse ottamaan aikuisen roolin teini-ikäisenä. Ratkaisevaa oli varmastikin häneltä viime vuonna saamani tuki: roolimme loksahtivat kohdalleen, ja nyt olen valmis olemaan myös huolehtiva tytär.

En ole koskaan kokenut, että minulla olisi hoivaviettiä. Sukuni on hoitajien sukua, mutta olen itse olen vältellyt tätä roolia. En ole koskaan joutunut huolehtimaan nuoremmista sisaruksista ja lemmikkejäkään en ole halunnut ottaa. (Lukuunottamatta lemmikkirottaa, jonka siskoni huostaanotti minulta). Sammuvista kavereista joutuu huolehtimaan joku muu, ja lapsenteossa mietityttää eniten se, että jonkun toisen tarpeet menisivät omieni edelle. Olen siis elänyt varsin itsekästä elämää ja olen hoivannut lähinnä organisaatioita. En ole sietänyt avuttomuutta itsessäni, joten olen sietänyt sitä huonosti myös muissa ihmisissä.

Onkin ollut hämmentävää tutustua eksän nyksän eksään tätä taustaa vastaan. Hmm... pitääköhän hänelle keksiä jokin nimi. Sika mieheksi, käytätkö sinä ihan oikeita nimiä ihmisistä, vai keksitkö pseudonyymeja? Hän on ihminen, jolla on niinsanotusti elämä kunnossa. Koulutus, hyvä työ, omistusasunto, ystäviä ja harrastuksia. Kuitenkin minulla on samaan aikaan tunne, että hän tarvitsee kipeästi tyttöystävää ja näin hän tuntuu itsekin vihjaavan. Hän on ihminen, joka kaipaa jonkun sanomaan, että otahan nyt iisimmin, relaa ja laita tietokone kiinni. Älä urheile kipeänä ja pidä huoli itsestäsi. Aivan samalla tavalla kuin minä tarvitsen ihmisen, jonka kautta ymmärrän, ettei minun tarvitse olla niin vahva ja itsenäinen ja pärjätä yksin. Tämä mies siis herättää minussa jonkinlaista hoivaviettiä, halua pitää huolta. Onkohan tämä nyt sitä kuuluisaa "You make me feel like I'm a better person" -settiä?

Lapsienkin suhteen olen ollut aina välinpitämätön. He eivät ole koskaan herättäneet minussa tunteita suuntaan tai toiseen. Ei hellyyden tunteita eikä inhoakaan. Ihmisiä siinä missä muutkin. Nyt kuitenkin lähipiiriini on syntymässä uusi tulokas (ihan näinä päivinä!) ja tämä bebe kiinnostaakin ihan eri tavalla ja tulee herättämään varmasti myös hellyyden tunteita. Mietin, miksi tilanne on nyt eri ja tajusin, että tämä on ensimmäinen lapsi, jonka kasvua tulen seuraamaan läheltä ja joka tulee olemaan elämässäni niin kauan kuin elän. Sellaiseen ihmiseen suhtautuu aivan eri tavalla ja erilaisella mielenkiinnolla!