- + .

Olen viettänyt laatuaikaa äitini kanssa. Kun oma äiti lähentelee jo kuudenkympin puoliväliä, tuntuu järkevältä viettää välillä vähän pitempi aika yhdessä. Puhelimessa ei saa aina ihan aina käsitystä siitä, missä mennään terveyden suhteen. Ihan hyvinvoivalta äiti vaikuttaa. Ihan yhtä höppänä hän on kuin ennenkin, mutta vain luonteeseensa kuuluvalla tavalla.

Olen pohtinut edelleen yrittäjyyttä. Olisin sukuni ensimmäinen yrittäjä. Äidin puolen sukuni koostuu lähinnä hoitajista ja köyhistä akateemisista ihmisistä, joille hengen ravinto ja auttamisenhalu ovat olleet rahaa ja menestystä suurempia motivaattoreita. He ovat säästeliästä väkeä, joka osaa elää vähällä tai jotka ovat pikkuhiljaa vaurastuneet palkkatyön kautta. Isäni oli tyhmänrohkea riskinottaja. Niin olen minäkin. En tiedä, saisiko tästä verenperinnöstä keitettyä menestyvän yrittäjän.

Ajatukseni ovat jo siirtyneet moodiin, jossa pohdin tulevan yrityksen käytännön asioita: strategiaa, asiakkuuksia, kannattavuutta, yhteistyökumppanuuksia. Pidän haasteista, omaehtoisesta työstä ja organisaatioiden rakentamisesta. Olen rakentanut kaksi organisaatiota aiemmin. Ne taaplaavat nyt joten kuten eteenpäin ilman minua. Luulen oppineeni jo paljon siitä, miten rakentaa terve organisaatio, mutta minulla on paljon opittavaa ja minun on otettava oppia aiemmista virheistäni.

Luulen tuntevani omat heikkouteni ja vahvuuteni. En ole kovinkaan järjestelmällinen tai tarkka ja rutiinityöt alkavat kyllästyttämään minua nopeasti ja ne saattavat jäädä minulta kesken tai tekemättä. Tarvitsenkin työparikseni niin sanotun excel-ihmisen. Vahvuuksiani ovat kokonaisuuksien hahmottaminen, olennaisen ymmärtäminen, ongelmanratkaisu, konseptien suunnittelu ja sosiaalinen silmä. Osaan luoda tunnelmia ja rakentaa luottamusta. Olen lyhytjänteinen mutta sinnikäs, enkä jätä minulle tärkeitä isoja kokonaisuuksia kesken.

Olen nyt opetellut asioiden loppuunviemistä myös ihmissuhteissa. Laitoin tänään viestin proffalle, että ehkä on parempi ettemme jatka "tapailuamme". Se ei vaan etene. Olin ylpeä siitä, etten vain liuennut takavasemmalle vaan keskustelimme asiasta. Proffa halusi kovastikin, että jatkaisimme ystävinä, mutta itse tarvitsen ainakin jonkin verran hajurakoa ennen kuin alkaisin kaveeraamaan proffan kanssa. Viestittelin nettideittipalvelun kautta pari päivää erään toisen ihmisen kanssa ja tajusin pian, että elämäntyylimme eroavaisuudet tekisivät suhteesta mahdottoman. Kiva ja fiksu ihminen, mutta hänen kotiseutunsa on Turun saaristossa neljän eri lautan takana ja hän kertoi olevansa erittäin uskollinen juurilleen ja haluavansa asua siellä. Ensin ajatus tällaisesta asuinpaikasta tuntui hyvinkin romanttiselta, mutta pian tajusin, että minunkaltaiseni vapaudenkaipuinen, urbaani ja urakeskeinen ihminen ahdistuisi saaristossa. Rakastuminen voisi saada vaikka minkälaiset järjestelyt tuntumaan järkeviltä, mutta rakastumisen tunteen laantuessa ja arjen iskiessä päin pläsiä, omaa perusluonnetta vastaan sotiva elämänratkaisu kostautuisi. Kerroin epäilyni avoimesti miehelle, enkä vain jättänyt vastaamatta viesteihin - edistystä!

Tarvittavat eit

Tänään taas tajusin, miten mahtava työ minulla on. Se vie minua juuri siihen suuntaan, mihin haluan mennä ja se on rakennuspalikka urallani. Vaikka joskus tuntuu, että tämä elämä on vain sekavaa poukkoilemista. huomaan, että olen ollut sittenkin johdonmukainen. Olen aina opiskellut ja tehnyt työkseni vain sellaisia asioita ja aloja, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä. Siksi koen olevani nyt oikealla uralla - nimenomaan uralla, sillä itse valisemallani ja itse uurtamallani.

Olen välilä laiska ja aikaansaamaton, mutta olen ymmärtänyt, että luonteeni on vahvuuteni. Minusta pidetään ja olen miellyttävä yhteistyökumppani. En provosoidu ja olen ratkaisukeskeinen. Joudun tekemään töitä todella hankalien ihmisten kanssa, jyrien, jotka kyllä menestyvät, mutta vain, koska ovat päällekäyviä ja aggressiivisia. Heidän on tehtävä tuplasti töitä, koska heitä ei lähestytä. Minun strategiani tulee olemaan ja se on, erilainen. Minä olen se, jonka kanssa halutaan tehdä yhteistyötä.

Etsin pitkään töitä ennen kuin löysin nykyisen projektini. Minulle sanottiin monta kertaa ei. Sitten löysin sen oikean työn, jota en olisi löytänyt, jos minulle olisi sanottu aiemmin kyllä. Uskon, että tilanne on tismalleen sama rakkaussuhteiden kanssa. Monen tuttavuuden on tyrehdyttävä, jotta olisi tilaa sille sopivalle ihmiselle.

Sula

Tänään olen tuntenut oloni oudon tunteelliseksi. Päädyin vahingossa jooga-tunnille, kun tuntia oli sijaistamassa toinen opettaja, ja tunnin ajan yhdellä jalalla tasapainoiltuani ja kropan solmukohtia availtuani, huomasin kyynelten pyrkivän silmiini loppurentoutuksen aikana. Kotiin tultuani katsoin kuvia omituisista eläinkaveruksista, luin jutun hevosterapiasta ja itkeä vollotin. Keittiöpsykologi minussa voisi päätellä, että kehon klikkien lisäksi, taidan kantaa sisälläni myös henkisiä klikkejä.

Kyynelehtimisen lisäksi minulla on ollut tänään "warm and fuzzy feeling". Voi olla, että olen lankeamassa proffaan.

Luonnekuvaus

Tein Facebookissa kiertävän "Mikä Game of Thronesin hahmo olet?" -testin. Olen testin mukaan Jaime:

Hahmon kuvaus oli ehkä osuvin itseäni kuvaava teksti, jonka olen koskaan lukenut: itseään täynnä ja kokenut elämässään niin synkkää synkempiä hetkiä kuin niitä parhaimpia. Itseasiassa kuvaus sai kyyneleet silmiini.

Olen kolmesti elämässäni kokenut mielestäni liikaa kipua. Kerran seuratessani vierestä perheenjäsenen tuhoutumista, kerran erotessa ja kerran hajotessani itse. Vähän kuin Jamie, joka joutuu tappamaan kuninkaansa, eroon rakkaudestaan ja menettämään osan kehostaan. Jamien elämä vain on vähän makaaberimpaa kuin omani. Onhan niitä huippuhetkiä monta: en ole tehnyt kompromisseja ja tehnyt vain itselleni merkityksellisiä asioita. Mutta nyt kaipaan enemmän kuin mitään muuta rakkautta ja draamattomuutta. Haluan pitää huolta jostakusta, koska se toisi elämääni kiinnekohdan ja onnea - ja ei, lemmikki tai lapsi eivät ole vaihtoehtoja.

Better me

Oi joi joi, asioiden välttely, miksi olenkaan niin lahjakas tässä ja miksi minussa elää edelleen vahvana vitkuttelija. Tämä on suurin heikkouteni ja ärsyttävin piirre itsessäni. Joku masokismin muoto tämä on tai jännityksen hakua, kun asiat pitää sitten tehdä viime tingassa - tai puhdasta laiskuutta mahdollisesti. Kirjoitan nyt sitten tänne blogiinkin vältelläkseni sen tekemistä mitä minun pitäisi tehdä! Välillä aina muistan hyväksyä tämän puolen itsessäni enkä edes yritä tehdä asioita ennen kuin niiden tekemiseen on juuri riittävästi aikaa, mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin yritän tsempata ja kun en saa mitään aikaiseksi, tunnen itseni luuseriksi. Pah, näin sitä on elämää eletty viimeiset 31 vuotta ja varmaan elän näin loppuelämäni. Perkele.

Sinkkubloggarilla ei ole oikein mitään raportoitavaa, paitsi että olen kirjoitellut edelleen pitkiä viestejä proffan kanssa. Englannin kielellä kommunikoinnissa on jotain vapauttavaa. Se saattaa johtua siitä, että englanniksi kirjoittaminen etäännyttää sopivasti tai siitä, että mielestäni olen englanniksi kommunikoiden yksinkertaisesti parempi ihminen: kohteliaampi, kuplivampi, elegantimpi ja avoimempi. Englanniksi olen opiskellut ja seurustellut lähes vuosikymmenen, ylläpitänyt kaveruussuhteita puolet elämästäni, tehnyt töitä puoli vuosikymmentä ja harrastanut viimeiset vuodet  Se on ollut minulle rakkauden, ystävyyden ja itseni kehittämisen kieli. Ihmekös että seurusteluyritykset suomeksi tökkii! Kun olen rakentanut niin suuren osan identiteettiäni, ajattelutapojani ja sosiaalisia taitojani toisella kielellä. Suomeksi vatvon asioita täällä blogissa - hurraa! Bloody hell.

Selibaatti?

Olen omaa omaa tunne-elämääni tutkisteltuani päätynyt siihen lopputulokseen, että kun harrastan seksiä seuraavan kerran, se on rakastelua. Minä pakenen seksiin, joten minun on kohdattava pelkoni ja yritettävä luoda yhteys vastakkaiseen sukupuoleen tunteiden, ei kehoni, kautta.

Hyvä tavaton

Olen viime viikkoina miettinyt omien rajojeni ja terveen itsekkyyden lisäksi kohteliaisuutta ja käytöstapoja. Joskus nämä tuntuvat olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Voi olla vaikea jaksaa huomioida toiset ihmiset ja vastata jokaiseen viestiin, kun haluaisi keskittyä vain omaan jaksamiseensa. Olenkin opetellut  kohteliasta ein sanomista niinä hetkinä, kun tarvitsen omaa aikaa.

Haluaisin oppia kohteliaammaksi, huomioonottavammaksi ja vähemmän itsekeskeiseksi ihmiseksi. Enhän minä ihan barbaari nytkään ole, mutta tietynlaista metsäläisyyttä minussa on. En loukkaa tahallisesti, mutta olen melko suorasukainen ihminen. Toisaalta tämä on varmastikin ominaisuus, miksi minusta myös pidetään. En kiertele tai kaartele ja sanon rehellisesti mielipiteeni. Kun pidän jostakin, ilmaisen sen suoraan, ja kun en pidä, en esitä pitäväni. Olen tarkkaavainen kuuntelija ja hymyileväinen ihminen ja yleensä tervehdin, kysyn kuulumisiakin ja kiitänkin aina välillä. Mutta silti koen,  että minulla on petrattavaa tässä asiassa. Ihailen johdonmukaisesti hyvinkäyttäytyviä, ystävällisiä ihmisiä ja heidän kykyään luoda hyvää mieltä ympärilleen ja haluaisin olla enemmän heidänkaltaisensa.

Juttelin tästä aiheesta eilen sen kaverini kanssa, jota olen vähemmän lempeästi yrittänyt ohjata paremman käytöksen tielle. Olette Isla, Jokivaris ja muut olleet kommenteissanne ihan oikeasssa. Olen loppujen lopuksi itse käyttäytynyt huonosti ojentaessani häntä kovasanaisesti käytöstapojen puutteesta. En ole ollut sen parempi. Hän jos kuka on hyvä kohde, johon testata parempia käytöstapoja. Katsotaan, mitä hyvällä voi saada aikaiseksi.

Projekti Paremmin Käyttäytyvä Daaliah:

1.) Tarkkailen niitä mielestäni Erityisen Hyvin Käyttäytyviä Ihmisiä ja analysoin, miksi heistä syntyy hyväkäytöksinen vaikutelma

2.) Testaan oppimaani käytännössä

3.) Raportoin projektin tuloksia tänne

Kiinni menneessä

Annan tuntemattoman miehen iskeä minut kadulta. Huolettomasti tuosta noin vain. Sanon kyllä hetkeäkään epäröimättä.

Istun pihakeinussa työpaikan miehen kanssa. Syömme jäätelöä ja puhumme ihmissuhteista. Aavistan hänen haluavan enemmän. Puhun siitä, miten haluan olla yksin. Sanon ei jo ennen kuin kysymystä on tehty. "Minä kun juuri ajattelin pyytää sinut treffeille." Sivuutan kommentin ja jatkan jäätelön syömistä.

Muusikko on pyytänyt minut kahville. "En kestä häröilyä, en lainkaan", sanon. Puhun työasioista, mutta oikeasti kerron hänelle: "En voi ottaa sinua elämääni, kun asiasi ovat noin sekaisin."

Mitä minä haluan? En näköjään ainakaan ihmissuhdetta. Tai haluan suhteen taruolennon kanssa, jonkun virheettömän, joka tekee samalla minusta enkelin. Jonkun, jossa omat virheeni eivät peilaudu.

Sika mieheksi kirjoitti siitä, miten ensimmäinen merkittävä suhde voi määritellä ne odotukset, joita sinulla on kaikkia muita suhteita kohtaan sen jälkeen. Minusta alkaa tuntua siltä, että tämä on totta omalla kohdallani.

Minun elämäni tärkein suhde kesti seitsemän vuotta. Ihailin ja kunnioitin tätä miestä ja hänestä on muodostunut mielessäni hyvän miehen perikuva. Huomaavainen, ystävällinen ja ihminen, joka ei koskaan purkanut omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin. Minun oli lopulta luovuttava hänestä, mutta ilmeisesti en ole luopunut ajatuksesta, että miehen tulisi olla kuin hän. Ja jos mies ei ole kuin hän, olen mieluummin yksin.

Vaikka mies oli hyvä, olin suhteessa onneton. Sen dynamiikka ei toiminut; siinä oli liikaa minua ja liian vähän häntä. Miehen poissaolevuus kalvoi minua. On kuitenkin toinenkin suhde, jonka huomaan vaikuttavan odotuksiini. Hyvin pian suhteeni päättymisen jälkeen kohtasin miehen, joka kohteli minua kuin prinsessaa. Häneltä sain kaiken sen huomion, josta jäin paitsi pitkässä suhteessani. Hän veti minut pois surusta, jonka suhteeni päättyminen minussa aiheutti. Tämä oli tasapainoinen suhde, jossa kumpikin oli läsnä ja jossa tunsin itseni erityiseksi.

Nyt minä en sitten päästä ketään elämääni tai haikailen sellaisten perään, jotka eivät halua minua. Haluan sellaisen miehen kuin yksi mies menneisyydessä oli ja sellaisen suhteen kuin toinen mies vuosien takaa tarjosi minulle. Taidan olla loppuelämäni yksin. Tai sitten vietän satunnaisia öitä tuntemattomien kanssa niin, että saan edes hetken hellyyttä ja himoa, ennen kuin huomaan jonkin vääränlaisen piirteen miehessä tai suhteessa.

Ludovico Einaudi: Walk

Kehity tai..

Valvon kesäaikaan siirtymistä, hetkeä, jolloin kello ei olekaan kolme vaan neljä. Noin vain siirrymme tunnin eteenpäin, silmänräpäyksessä. Kuuntelin myös puolenyön ja yhden aikaan, miten ortodoksikirkon kellot soivat. Joku soitti niitä hyvin taidokkaasti yöllisen jumalanpalveluksen kunniaksi. Minun on kohta varmastikin luovutettava ja ryhdyttävä syömään nukahtamislääkkeitä tämän projektin loppuunviemiseen saakka. Yliaktiivinen mieleni ei tahdo rauhoittua. Suunnitelmia, tekemättömiä töitä, epävarmuutta.

Olen aina pitänyt itseni kiireisenä ja aina yrittänyt kehittää itseäni. Voiko itsensä kehittämisessä mennä liian pitkälle ja olisiko joskus vain hyväksyttävä tietyt asiat itsessään? Mihin vetää raja ja mitkä asiat ovat niitä joissa itsensä kehittämistä kannattaa jatkaa ja mitkä asiat niitä, joiden muuttaminen on toivotonta tai vie liikaa energiaa?

Haluaisin kehittää yleissivistystäni ja lukea enemmän tietokirjallisuutta. Olen harrastukseni parissa ymmärtänyt, että tunnen heikosti yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa. Haluaisin tietää enemmän ja ymmärtää maailmaa syvällisemmin. Kaksi maisteritutkintoa ovat tehneet minusta kahden suppean aihealueen asiantuntijaa, mutta tietämyksessäni on niin paljon aukkokohtia. Harrastukseni kautta olen myös ymmärtänyt, että tiedän kyllä pinnallisesti paljon asioista, mutta minun on vaikea uppoutua syvemmälle jonkin aiheen pohdintaan. Tämän bloginkin kanssa huomaan, että minulta loppuu sanottava usein kesken, ennen kuin olen edes kunnolla päässyt asian ytimeen. Olisipa hienoa, jos itsellä olisi jonkinlainen oppi-isä tai mentori, joka johdattaisi tiedon ja pohdiskelun äärelle, herättelisi ajatuksia ja keskustelisi kanssani. Kaipaisin kai jonkinlaista ihailun kohdetta, jotakuta, jota katsoa ylöspäin.

Mitä tekemistä kunnianhimolla on itsensä kehittämisen kanssa ja onko kunnianhimo välttämätöntä, jotta kehitystä tapahtuu? Näin voisi luulla, mutta näitä kahta asiaa taitaa kuitenkin erottaa ratkaisevasti se, että kunniaa ei ole olemassa ilman muita ihmisiä; sitä tavoitellaan aina toisten silmissä. Itsensä kehittämisessä vertailukohtana voi sen sijaan käyttää itseään: sitä mitä oli ennen ja on nyt. Kukaan toinen ei välttämättä huomaa kehittymistäsi, mutta silti sitä on tapahtunut. Halu itsensä kehittämiseen on minusta terveempi tapa viedä elämäänsä eteenpäin kuin muiden ihmisten kunnioituksen ja arvostuksen kalastelu. Se ei ole riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä eikä sitä voi kukaan viedä pois sinulta.

Suhteeni kehooni on asia, johon voisin hyvin soveltaa tätä kunnianhimon ja itsensäkehittämisen tematiikkaa. Käyn salilla ja jonkinasteinen kehonrakennus kiinnostaa minua. Minun on kuitenkin usein vaikea motivoida itseäni tähän projektiin. Voin kuntoilla, koska siitä tulee hyvä olo, mutta jos tavoitteena on kehonmuokkaus, olenkin ymmälläni. Pyrinkö muokkaamaan kehoani mahdollisen ihailun vuoksi vai puhtaasti itseni ja kroppani kehittämiseen liittyvänä esteettisenä projektina? Positiivinen palaute, jota todennäköisesti saisin, ei ole varmaankaan riittävän suuri houkutin minulle. Mitä minä sillä ihailulla loppupeleissä tekisin? Entäpä kehonmuokkaus henkilökohtaisena haasteena? Äh, en tiedä. Kiinnostaako tämä minua riittävästi? Onko nurinkurista toivoa, että haluaisin jotain asiaa enemmän kuin sitä haluan?

Pitäisikö minun vai hyväksyä itseni sellaisena kuin olen? Vai kehittää itseäni? Vai ryhtyä kunnianhimoisemmaksi?

Puoli tuntia ja olemme kesäajassa. Minä taidan nukahtaa ennen sitä. Nähdään uudessa ajassa.

Mörkö

Aina välillä minua ahdistaa. Big news, eikös meitä kaikkia? Minusta on kuitenkin mielenkiintoista, miten erilaiset asiat ihmisiä ahdistaa. Erot ahdistuksen aiheissa kertovat myös persoonallisuuksien eroista.

Minulla on ystävä, jota ahdistaa valintojen tekeminen. Hän saattaa käyttää viikkoja kenkien valitsemiseen ja hän käyttää ylipäätään paljon aikaa erilaisten vaihtoehtojen punnitsemiseen. Hän on erittäin tunnollinen ihminen ja pelkää tekevänsä virheitä.  Erästä toista kaveria ahdistaa vaatimukset. Hän sietää huonosti sitä, että häneltä odotetaan erilaisia asioita ja siksi hän on vältellyt esimerkiksi opiskelua. Hän ilmeisesti pelkää epäonnistumista. Kolmatta kaveria ahdistaa ajatus paikalleenjämähtämisestä, eikä hän ole koskaan ollut yhdessä työpaikassa vuotta pidempään. Tälle ihmiselle elämykset ja uusien asioiden kokeminen on tärkeää.

Olen hieman samaa sukua paikalleenjämähtämistä pelkäävän kaverini kanssa. Minä kyllä viihdyn samassa työpaikassa useampia vuosia, mutta minua ahdistaa se, kun ajatukseni jäävät junnaamaan paikalleen ja kun alan suhtautumaan asioihin pakkomielteisesti. Silloin olen vankina oman pääni sisällä. Minulle on tärkeää olla vapaa ajatusten tasolla ja minua ahdistaa, kun jään liiaksi kiinni yksityiskohtiin ja alan tarkastella asioita kaikilta mahdollisilta kanteilta. Tällöin minussa herää myös kontrollifriikki, joka yrittää vaikuttaa asioihin, joihin voin vaikuttaa vain rajallisesti. "Micro management" taitaa olla tätä junnaamista ja kontrollifriikkeyttä hyvin kuvaava sana. Usein työelämässä ja joskus miessuhteissa ajatukseni jumittuvat luupille. Ajattelen jotain yksityiskohtaa aivan liiaksi ja lamaannun. Lataan asioihin liiallisia merkityksiä ja pohdin, olisiko minun pitänyt toimia toisia. Juuri nyt mietin, olenko toiminut oikein projektini eri osioissa ja pohdin, hukkaanko aikaani vikitellessäni eksän nyksän eksää.

Mitä tämä ahdistuksen aihe sitten kertoo minusta? Se kuvaa mielestäni luonteenlaatuani, joka on yhtäaikaa suuripiirteinen ja yksityiskohtiin tarttuva. Nautin linjanvetojen tekemisestä ja suurista suunnitelmista, mutta samaan aikaan voin olla hyvinkin neuroottinen ja hallitseva yksityiskohtien suhteen. Asioiden viimeistely on minulle tärkeää, mutta ahdistun kun kadotan laajemman perspektiivin asioihin. Kun en enää ymmärrä, mikä on tärkeää ja olennaista ja kun yritän ratkaista jotain ongelmaa, jota en voi yksin ratkaista. 

Juuri nyt minua ahdistaa ja yritän saada tästä tunteesta otetta tarkastelemalla sitä ikäänkuin ulkoapäin. Suhtaudun siis ahdistuneesti omaan ahdistuksen tunteeseeni! Pianhan tämä ohi menee. Jokin muu asia tai jokin toinen asia varastaa huomioni, mutta on pelottavaa, että tällainen mörkö asuu sisälläni. Täytyy kai yrittää suhtautua siihen kuin muumien mörköön. Avataan sille ovi ja katsotaan silmästä silmään. Sitten se lähtee lopulta pois. Tulee varmasti uudestaankin käymään, eikä muutu kaveriksi, mutta ainakin tiedän, miltä se näyttää!

Valintoja

Minusta vanheneminen on ollut antoisaa. Olen kokenut, että minusta on ikävuosien karttuessa tullut hieman viisaampi. Tämä näkyy itsetuntemuksessa ja kyvyssä ennakoida tilanteita. Koen, että olen oppinut aiemmista kokemuksista ja etten enää syöksy päätäpahkaa suhteisiin, joiden tiedän aiheuttavan minulle pitkällä tähtäimellä stressiä ja ahdistusta. Joku voisi kutsua tätä varovaisuudeksi, mutta mielestäni on kyse vain järkevästä itsensä suojelemisesta. Kestäviä ratkaisuja pikavoittojen sijasta.

Kohtasin viime viikolla kaksi valinnan paikkaa. Miehiin liittyen luonnollisesti. Kummankin kohdalla olen joutunut pohtimaan asioita pitemmällä tähtäimellä ja kysymään itseltäni, mihin olen valmis ja mitä oikeastaan haluankaan.

Juttelin maanantaisen treffikumppanin kanssa mahdollisista toisista treffeistä ja selvisi, että hän ei ole valmis varsinaiseen deittailuun, vaikka olisi mielellään muuten kyllä lähtenyt seuraksi. Jäin sitten miettimään asetelmaa ja päätin, että ei tapaamisissa ole tässä vaiheessa järkeä, jos minä olen kiinnostunut miehestä romanttisessa mielessä ja hän ei ole joko valmis uuteen suhteeseen tai ei ole riittävän kiinnostunut minusta. Päätin, että en halua laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että elättelen toiveita miehen mielen muuttumisesta tai ryhtyisin rakentamaan kaverisuhdetta, kun haluan jotain muuta. Päätös oli lopulta helppo tehdä, kun olin rehellinen itselleni ja ennakoin niitä tunteita, joita asetelma tulisi herättämään minussa.

Toinen valinnan paikka tuli vastaan tänä viikonloppuna. Tapasin baarissa perjantaina miehen, jonka kanssa klassisesti ”kemiat kohtasivat”. Keskustelu meni nopeasti syvälliselle tasolle ja tuntui, että ymmärrämme toisiamme. On mahtava tunne, kun kommunikointi toisen kanssa on niin intensiivistä ja kiinnostavaa, että muu maailma ympäriltä katoaa. Alkoholi tottakai auttaa tällaisen tilanteen syntymisessä, mutta ei pelkkä alkoholi sellaista yhteyden tunnetta luo. Tuntui luontevalta kutsua mies luokseni ja viettää yö yhdessä, ja aamupäivä ja iltapäivä. Tuntui hyvältä päästää toinen iholle, rakastella ja nukkua toisen kainalossa. Puhua pehmeällä äänellä ja katsella toista hymyillen. Kuunnella yhdessä musiikkia ja puhua taiteesta. Muusikkohan tämäkin herra oli. Blogimaailmassamme ilmeisen vetoava tyyppi ;)

Mies on ihana ja välillämme oli vahva yhteys. Selvisi kuitenkin, että miehellä on eräs addiktio. Kyse ei ole alkoholista tai huumeista, mutta kuitenkin pahimmanlaatuisesta riippuvuudesta, joka vaikuttaa hänen elämäänsä hyvinkin paljon ja myös ihmisiin hänen ympärillään. Hän toi sen avoimesti esille ja ilmeisesti halusi pelata avoimin kortein. Olen lauantaista lähtien pohtinut asiaa ja kysellyt neuvoa ystäviltä. Yllättävän moni naispuolinen kaveri on sanonut, että anna mennä vaan. Heidän mielestään tässä vaiheessa on liian aikaista mietiä asioita niin pitkälle, että en tapailisi häntä tämän asian takia. Yhden miespuolisen kaverin suusta kuulin eilen vahvan vastakkaisen mielipiteen. Hänen mielestään on kyse niin pahasta addiktion muodosta, että minun ei kannata harkita seurustelua tämän ihmisen kanssa.

Voi olla, että on liian aikaista miettiä asioita vuosiksi eteenpäin tai pohtia, millaista olisi elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla on kyseinen riippuvuus. Minä kuitenkin tunnen itseni. En minä osaa elää vain tässä hetkessä, vaan ennakoin ja suunnittelen. Minulla on myös vahva tarve löytää ratkaisu minua askarruttaviin asioihin. En halua myöskään ajatua tilanteisiin ja suhteisiin vaan tehdä tietoisen päätöksen siitä, onko jokin asia minulle hyväksi. Oli ihanaa päästää toinen ihminen lähelle ja oli upeaa löytää ihminen, joka ymmärsi minua niin hyvin. MUTTA, en halua suhteeseen miehen kanssa, jolla on tämä kyseinen addiktio tai oikeastaan mitä tahansa elämänlaatua selkeästi huonontavaa riippuvuutta. Isäni oli alkoholisti ja tiedän, miten tuhoava vaikutus riippuvuuksilla voi olla lähipiiriin. En pystyisi elämään miehen addiktion kanssa tai hyväksymään sitä ilman, että yrittäisin muuttaa häntä. En halua alkaa tapailemaan miestä, koska kiintyisin häneen väistämättä ja silloin olisi todella vaikea repiä itseään irti suhteesta.

Viikonlopusta ja tästä kohtaamisesta jää kuitenkin hieno muisto. Se antaa toivoa siitä, että voin löytää minua ymmärtävän miehen. Se myös muistutti niistä miellyttävistä asioista, joita parisuhteeseen kuuluu. Kosketus, katseet ja sisinpänsä avaaminen toiselle. Oli myös avartavaa kuunnella yhdessä musiikkia ja kuulla, mitä musiikki tarkoittaa ihmiselle, joka on omistanut sille koko elämänsä. Hän esitteli minulle paljon uusia musiikintekijöitä. Ehkä menen häntäkin vielä kuuntelemaan, vaikka en voi antaa sydämeni valita häntä.

Solange laulaa ”I decided that you are the him for me”. Jonain päivänä...

Suhteen roolit

Kuka pitää huolta kenestä? Kuka vie suhdetta eteenpäin? Nyt kun näköpiirissä on aidosti kiinnostava mies, olen tullut ajatelleeksi parisuhteen rooleja. Parhaimmillaanhan parisuhde on sitä, että tuetaan ja autetaan toista aina kun toinen on avuntarpeessa ja suhteeseen panostetaan suunnilleen yhtä paljon, mutta voiko tilanne olla joskus liiaksi kallellaan toiseen suuntaan? Kun toinen profiloituu siksi vahvemmaksi parisuhteen osapuoleksi, joka tukee toista liiaksikin ja joka ottaa suhteen hoitamisen omalle kontolleen.

Minä olen vahva persoona. Minuun on helppo tukeutua ja usein hakeudunkin tähän rooliin etenkin työelämässä. Kaverisuhteissa sen sijaan en siedä lainkaan ripustautumista ja alan helposti hyljeksiä ihmisiä, jotka eivät ole mielestäni riittävän itsenäisiä. Kaverisuhteissa huomaan usein olevani se passiivisempi osapuoli. Parisuhde onkin sitten kimurantimpi juttu. Koska aidosti pidän ihmisestä ja olen valmis ottamaan hänet osaksi elämääni, haluan luonnollisesti tarjota toiselle kaiken mahdollisen tuen ja olla aktiivinen.

Nämä ajatukset heräsivät mieleeni maanantain treffeillä, kun kuuntelin miestä. Hän on tällä hetkellä hyvin väsynyt. Kuukauden työmatka rapakon taakse oli verottanut voimia ja hän nukkuu huonosti, osasyynä epämukava patja. Puhuimmekin varmaan kolmasosan treffeistä patjoista :) Itsekin olen juuri nyt stressaantunut ja väsynyt. Mies tuntuu oikealta, mutta en tiedä onko tämä juuri paras hetki kummallekaan tiiviimmän tapailun aloittamiseksi. Osittain mietityttää myös se, että miehen erosta on kuitenkin vasta reilu kaksi kuukautta.

Tiiviin tapailun aloittamisessa mietityttää sekin, että se on yllättävän energiaa vievää. Ihastuneena olet eräänlaisessa hyperventilaatio-tilassa. Et saa unta ja kaipaat toista. Jos samaan aikaan olet väsynyt ja kiireinen, niin lopputuloksena saattaa olla itsensä piippuun ajaminen. Kuulostanko kauhean järkiperäiseltä? :) Onko koskaan hyvää aikaa suhteen aloittamiseen?

Niin, ja minä mietin omaa rooliani. Kuinka aktiivisesti jaksan viedä asioita eteenpäin, ehdottaa tapaamisia tai olla ymmärtäväinen toisen väsymykselle. Jaksanko olla se vahvempi ja suhdetta eteenpäin vievä osapuoli? Tähän mennessä minä olen ollut aktiivisempi kuin hän. Se on tuntunut luontevalta kun olen ollut aidosti kiinnostunut ja koska miehen erosta on niin vähän aikaa. Jos hän olisi ollut kovin innokas, olisi tuntunut siltä, että hän on etsimässä laastaria. Minulla ei ole epäilystä, etteikö mies tutustuisi minuun mielellään ja olisi aidosti kiinnostunut. Hän on halunnut tavata heti kun tapaamisesta on ollut puhetta ja hän vaikutti pettyneeltä, kun parin tunnin treffien jälkeen, aloin tehdä lähtöä kotiin. Halasi ja puhui uudelleen näkemisestä.

Haluaisin vain välttää sen, että otan liian vastuullisen roolin suhteessa, vaikka eihän tässä nyt mistään suhteesta voi vielä edes puhua. Minun täytyy kuitenkin tiedostaa selkeästi oma käyttäytymiseni. Jos en halua olla tässä roolissa, niin minun on annettava toiselle tilaa lähestyä minua. Minulla on tästä asiasta selkeästi jonkinlaisia traumoja entisestä suhteestani. Mies tukeutui siinä hyvin paljon minuun ja minusta tuntui, että suhteen hoitaminen oli minun harteillani. En halua olla siinä tilanteessa uudestaan. Onneksi minulla on kokemusta myös suhteesta, jossa nämä asiat olivat hyvin tasapainossa.

En halua pelailla tai esittää vaikeastitavoiteltavaa, mutta luulenpa, että kiinnostukseni on välittynyt sen verran hyvin, että nyt hieman hengähtää ja keskittyä muuhun elämään. Annan hänelle tilaa ottaa askel minua ja kohti ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Juuri nyt ei ole ehkä oikea hetki, vaikka ihminen olisikin oikea. En halua myöskään minkäänlaiseen hoivaajan rooliin. Jos toinen on väsynyt ja ehkä vielä toipuu edellisestä suhteesta, odotan mieluummin, että hän saa elämänsä tasapainoon.

Peilikuva

Järjestelin asuntoani ja päädyin laittamaan kokovartalopeilin varastoon. Se ei oikein istunut sisustukseen. Tällä on ollut mielenkiintoinen vaikutus elämääni: en enää oikein tiedä, miltä näytän. Yleensä kotoa lähtiessä tsekkaan ulkonäköni, mutta nyt en enää pysty tekemään niin. Asunnon ainoa peili on vessassa. Peilittömyys on alkanut vaikuttaa minäkuvaani. Sen sijaan, että katselisin itseäni ikään kuin toisen ihmisen silmin, keskityn tunnustelemaan omaa olotilaani. "Miltä minusta tuntuu?,  "miltä minä näytän?" kysymyksen sijasta.

Tätä kokeilua on kestänyt vasta muutaman päivän, enkä tiedä sen pitkäkantoisempia ja pysyvämpiä vaikutuksia, mutta se tuntuu jo nyt tietyllä tapaa vapauttavalta. Kun en itse tiedosta miltä näytän, tulen ajatelleeksi huomattavasti vähemmän, miltä näytän muiden silmissä. Vaikka enhän minä ulkonäköäni ole mitenkään erityisen paljon pohtinut.

En tiedä onko tästä aiheesta tehty jonkinlaisia sosiologista tutkimusta: peilin vaikutus ihmisen minäkuvaan. Onko pienissä primitiivisissä heimoissa asuvien elämä erilaista, koska he eivät näe jatkuvasti kuvajaistaan? Mitä kautta peilitön ihminen peilaa itseään? Elääkö  silloin jollain tapaa aidommin, koska silloin peilinäsi toimivat muut ihmiset, jotka useimmiten reagoivat pikemminkin käyttäytymiseesi kuin ulkonäköösi? Kun katsomme itseämme peilistä, näemme itsemme ikäänkuin ulkopuolisen ihmisen silmin, mutta tämä katse ei kuitenkaan ole vieraan ihmisen vaan meidän itsemme. Meidät viedään ikäänkuin itsemme ulkopuolelle ja pakotetaan näkemään itsemme itsestämme ulkopuolisena hahmona. Vieraannuttaako tämä meidät itsestämme? Näemmekö itsemme jatkuvasti vääristyneen peilin kautta?

Olen samaan aikaan alkanut harrastamaan huomattavasti enemmän liikuntaa kuin aiemmin. Minusta tulee jatkuvasti aiempaa tietoisempi kehostani ja tunnen, miten lihakseni vahvistuvat ja kehoni jäntevöityy. Tiedostan kehoni nyt ensisijaisesti sen tuntemusten ja kehonhallinnan kautta, en peilikuvani kautta.

Tästä peilikuvakokeilusta voisi vetää analogioita myös muuhun elämään. Kuinka paljon me tarkkailemme itseämme kuvitellun peilikuvan kautta? Kuinka usein tarkastelemme omaa elämäämme ikäänkuin ulkopuolisena, niiden odotusten kautta, jotka olemme itse tiedostamatta tai tiedostaen sisäistäneet ympäröivästä yhteiskunnasta? Aina kun yllätät itsesi ajattelemasta "minun pitäisi", tarkastelet mitä todennäköisemmin niiden muodostaman peilikuvan kautta. Pitäisikö tämän ikäisellä ihmisellä jo olla omistusasunto, pysyvä työpaikka ja pysyvä parisuhde? Onko näiden odotusten kohdalla myös mahdollista toimia samoin kuin kokovartalopeilin kanssa? Voiko ne sivuuttaa ja keskittyä siihen, miltä itsestä tuntuu ja siihen, miten ihmiset reagoivat sinuun ihmisenä? Olemmeko yhtä kuin täytetyt tai täyttämättömät odotukset? Ja ovatko ne todellisia vai ovatko ne peilikuvan kaltainen illuusio ulkopuolisesta katseesta? Ovatko ne kuitenkin lopulta oma luomuksemme?

Mikä tekee elämästä merkityksellisen?

Olen ymmärtänyt, ettei tähän kysymykseen ole yhtä vastausta, vaan eri ihmisillä on siihen erilaiset vastaukset. Kokemukseni mukaan kolmekymppiset ihmiset pohtivat hyvinkin paljon tätä kysymystä. Onko vastaus jonkinlaisen lifestylen toteuttaminen, vanhemmuus vai tiettyjen asioiden saavuttaminen?

Omalla kohdallani elämästäni on tehnyt merkityksellisen minulle tärkeiden asioiden parissa työskentely ja tarpeiden tasolla itseni haastaminen, uusien asioiden kokeminen ja oppiminen. Tiedon ja kokemuksen jano on ollut minun ajava voimani. Minulla on ollut jatkuva tarve kehittää itseäni. En koe tätä ollenkaan ahdistavana tai suorituskeskeisenä elämänä. Minä vain satun olemaan sitä ihmistyyppiä, jonka on oltava jatkuvasti liikkeessä ja joka ahdistuu paikoilleen sidottuna.

Minulla on kaksi kaveria, jotka ovat saavuttaneet elämässään jo paljon. Heillä on koulutus, työpaikka ja omistusasunto. Kummatkin ovat vielä poikkeuksellisen viehättäviä. He ovat saavuttaneet sen pisteen elämässään, että he haluaisivat löytää rinnalleen kumppanin ja tehdä jälkikasvua. Toisen kohdalla tarve tulla äidiksi on todella vahva. Hän kertoo, ettei tällä ajattele juuri mitään muuta ja että hän on tosissaan harkinnut keinohedelmöitystä, jotta saisi vauvakuumeensa taltutettua. Toinen haluaa löytää itselleen tyttöystävän ja sopivan kumppaniehdokkaan löytäminen on osoittautunut erittäin hankalaksi, vaikka mies näyttää Calvin Klein -mallilta. Kumpikin heistä kokee, että heidän elämänsä on vailinnaista ilman kumppania ja perhettä. Niiden myötä heidän elämänsä saisi merkityksen.

Aiemmin olisin ehkä ivannut tällaista ajattelutapaa, mutta kun on seurannut hyvien kavereiden lipuvan hiljalleen tähän tilanteeseen, ymmärrän näitä tarpeita paremmin ja olen myös aidosti sitä mieltä, että kumppanin löytäminen tulee tekemään heistä kummastakin onnellisemman. Toinen kaipaa äitinä olemista ja toinen haluaa löytää kiintopisteen itselleen parisuhteen kautta. Ymmärrän heitä, vaikka en itse kaipaa omaa perhettä. En koe tässä vaiheessa elämääni, että parisuhde tai lapsi tekisi siitä merkityksellisemmän. Mutta mieleni voi muuttua. Olen jo lämmennyt vauvoille ja lapsille hiukan. Kuukauden päästä saatan päästä hoitamaan naapurin taaperoa, kun vanhemmat lähtevät synnytyslaitokselle. Tämä tuntuu ihan hauskalta ajatukselta, vaikka täytyy myöntää että omalla kohdallani on kysymys jälleen yhden uuden kokemuksen hankkimisesta.

Minusta ihmisen on oltava todella rehellinen tämän kysymyksen äärellä: mikä tekee elämästäni merkityksellisen. Jos onnen lähde on jonkin tietyn intohimon seuraaminen, on sitä seurattava, olipa kyse joogasta tai kirjoittamisesta.

Tilinpäätös

Onko se vanhuuden merkki, kun instrumentaalimusiikki tuo kyyneleet silmiin? Michael Nymanin musiikki ravistelee minua, vaikkapa tämä kappale, Time Lapse:

Nuo jouset saavat palan kurkkuuni ja sydämeni pakahtumaan. Toivoisinpa pääseväni kuulemaan hänen musiikkiaan orkesterin soittamana.

Huomenna vien tutkintohakemuspaperin opintotoimistoon ja kuukauden päästä minä valmistun Sibelius-Akatemiasta ja minusta tulee musiikin maisteri. Sitten olen musiikin ja filosofian maisteri. Tuntuupa hyvältä saattaa opinnot loppuun ja valmistua. Nyt vasta ensimmäistä kertaa olen alkanut tuntea iloa ja ylpeyttäkin tästä asiasta. Minä olen saavuttanut asioita, olen oppinut, tutkinut ja sivistynyt. Olen tutustunut opintojen kautta lukemattomiin hienoihin ihmisiin ja ajatuksiin ja näkökulmiin. Olen saanut opiskella kahdessa perinteikkäässä yliopistossa ja minusta tulee yksi lenkki näiden opinahjojen historiassa.Tulen soveltamaan oppimaani loppuelämäni ajan ja näissä kouluissa solmimani ystävyyssuhteet tulevat kantamaan läpi elämäni. Ne ovat muovanneet minusta akateemisen ihmisen, joka tulee aina suodattamaan kokemaansa ja näkemäänsä pohdiskelun ja teorian kautta. Olen kiitollinen kaikesta siitä tiedosta ja opista, jonka olen saanut ottaa vastaan.

Olo on hieman samanlainen kuin ylioppilastutkinnon suoritettuani: maailma on nyt minulle avoin aivan uudella tavalla. Mitä haluan tehdä seuraavat 35 vuotta työelämässä? Millaisia asioita haluan lähteä edistämään? Koulutus, kansainvälisyys ja kulttuuri. Nämä ovat ne kolme asiaa, jotka koen itselleni merkityksellisiksi. Minun kolme kootani. Minulla on mielessä eräs organisaatio, johon toivoisin pääseväni työskentelemään ja jossa nämä kolme asiaa yhdistyisivät. Siellä pääsisin toteuttamaan kaikkia vahvuuksiani ja soveltamaan kaikkea oppimaani.

Olen ollut viimeisen kuuden vuoden aikana tiiviisti mukana kolmessa eri organisaatioissa, kahdessa työpaikassa ja yhdessä kansalaisjärjestössä. Olen pikkuhiljaa alkanut jättämään hyvästejä niille, jotta elämässäni olisi tilaa uudelle. Yhdessä suuressa organisaatiossa olin töissä viisi vuotta. Minulla oli ihana pomo ja mahtavat työkaverit ja mitä mielenkiintoisin työ. Lopulta päätin reilu vuosi sitten, ettei minulla ollut enää uutta annettavaa tälle työpaikalle. Olin päässyt kehittämään omaa vastuualuettani siihen pisteeseen, että en myöskään kokenut oppivani enää uutta. Toinen työpaikka on ollut elämäni suurin koetinkivi: pieni organisaatio, joka luovutettiin minulle surkeana myttynä. Tämä organisaatio aiheutti minulle burnoutin vuosi sitten, mutta senkin olen nyt saanut jaloilleen - sekin ehkä jo pärjää ilman minua. Se on nyt kaunis pieni perhonen, talouden tuulten armoilla, mutta sen ihmisissä herättämä intohimo pitää sen ilmassa, näin uskon. Kolmatta organisaatiota olin itse perustamassa ja olen luotsannut sitä alusta alkaen. Sen olen voinut rakentaa alusta saakka vahvaksi ja vantteraksi. Tämä organisaatio voi olla väline suurille muutoksille Helsingin kulttuurielämässä, kahden viikon kuluttua tiedämme, olemmeko saavuttaneet erään tärkeän tavoitteen. Puheenjohtajuudesta olen luopumassa, mutta saatan jatkaa organisaation parissa toisessa roolissa.

Olen ymmärtänyt yhden tärkeimmistä vahvuuksistani. Minä en luovuta. Minä en jätä asioita kesken ja siirryn eteenpäin vasta kun olen tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Opinnot venyivät kolme vuotta, mutta en jättänyt gradua tekemättä. Sain burnoutin, mutta en jättänyt sen minulle aiheuttanutta organisaatioita vaan päätin korjata sen ongelmakohdat. Olen kuitenkin oppinut rajani.

Nyt neljännen vuosikymmeneni alkumetreillä tunnen itseni henkisesti rikkaaksi ja hieman viisaammaksikin. Eräs aikakausi elämässäni on loppumassa ja uusi alkamassa. Edellinen vuosikymmen oli oppimisen, matkustelun, ensirakkauden, itsensälöytämisen ja rajojeni oppimisen aikaa. Millaiseksi muodostuu seuraava vuosikymmen?

Toivo, rakkaus ja tuho

Tällä viikolla olen kuullut kaksi mielenkiintoista näkökulmaa, jotka haluan kirjata ylös. Ensimmäisen kuulin hyvän ystäväni suusta eilen illalla, kun hän kertoi tämän vuoden motostaan: ei pelkoa, ei odotuksia. Ajatuksena siis se, että pelon ja odotusten sijasta on parempi keskittyä rakkauden tunteeseen ja toiveisiin. Ok, kuulosta ihan hötöltä, mutta minulle tämä näkökulma kiteyttää sen, miten haluan elämääni nykyään asennoitua. Kun asioiden odottaa menevän tietyllä tavalla, on jatkuvasti pelko perseessä siitä, että asiat eivät menekään niin kuin olet ajatellut niiden menevän. Etenkin rakkauselämässä tämä ajattelutapa tuntuu kuristusotteelta. Jos lataat johonkin ihmiseen hirvittävät odotukset ja petyt sitten kun asiat eivät etenekään, miten ajattelit, olet inhottavassa pelon ja ahdistuksen kierteessä.

Toivominen on puhtaampaa, siitä puuttuu toisen ihmisen käytöksen kyttääminen ja se antaa mahdollisuuden kellua ihastumisen tunteessa ilman, että siihen liittyy painostavaa suunnittelua asioiden etenemisjärjestyksestä. Toivon kautta voit löytää rakkauden itsestäni. Jos annat pelon vallata itsesi, kulutat energiasi toisen ihmisen tunteiden spekuloimiseen. Olet toisen ihmisen armoilla ilman että tämä toinen ihminen tätä välttämättä edes tietää.

Toisen kiinnostavan näkökulman kohtasin luontodokumentissa Planet Ocean. Siinä mainittiin useaan otteeseen, miten luonto ei siedä liiallisuutta. Siksi luonto tavalla tai toisella hillitsee erilaisten eliöiden kasvua ja lisääntymistä. Ihmisrotu on kuitenkin älynsä avulla luonut tilanteen, jossa sillä ei ole enää merkittäviä luonnollisia vihollisia. Oikeastaan ainoa todellinen uhka ihmiskunnalle ovat virukset, mutta niidenkin torjumisessa olemme taitavia. Meitä on tällä hetkellä 7 miljardia. Valtameret eivät enää pysty tyydyttämään nälkäämme. Onko luonto kohdannut voittajansa? Onko luonnon meidän ihmisten kohdalla taivuttava sietämään liiallisuutta? Vai käykö niin, että ihmisen on itse saatava liiallisuutensa kuriin? Vai onko meidän ensin tuhottava luonto, jotta kohtaamme vihdoin rajamme?

En varmaankaan osaa sitoa näitä kahta aihetta millään tavalla yhteen: henkilökohtaisen toivon julistus ja globaalin luonnonkatasrofin ennustus. On oikeastaan harvinaista minulle, että pohtisin juurikaan maailman tilaa. Yleensä ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä.

Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.

Erase / Rewind

Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus pyyhkiä kaikki ikävät tapahtumat menneisyydestäsi, tarttuisitko tähän mahdollisuuteen? Pieleen menneet ihmissuhteet, syyllisyys, suru - olisitko onnellisempi jos et olisi koskaan käynyt niitä läpi? Katsoin Ben Affleckin ohjaaman elokuvan Gone Baby Gone (2007), jossa tartutaan tähän aiheeseen. Tai minun tulkintani mukaan elokuvassa on kysymys nimenomaan tästä aiheesta. Varoituksen sanana: jos haluat katsoa elokuvan ja pitää sen juonenkäänteet yllätyksenä, ei kannata lukea pidemmälle. Tässä elokuvassa joukko ihmisiä vie lapsen äidiltään, koska heidän mielestään huumeita käyttävä tyhjäpäinen nainen ei voi tarjota suloiselle lapselleen tämän kaipaamaa turvaa eikä sellaista onnellista lapsuutta, jonka tämä näiden sivullisten mielestä ansaitsee. "Pelastajien" mielestä tytär ei voi välttää äitinsä kohtaloa, jos hän kasvaa näissä oloissa. Elokuvan päähenkilön on tehtävä valinta, joko suljettava suunsa tai paljastettava totuus ja palautettava lapsi äidilleen.

Pidin elokuvasta paljon, koska se toi esille harmaan sävyt. Se muistutti siitä, miten vaikeaa on määritellä se, mikä tekee ihmisestä onnellisen. Onko elämän lähtökohdilla määräävä rooli ja onko tasapainoinen ja onnellinen lapsuus ja nuoruus graalin malja, josta pulppuaa onnea loppuelämäksi. Pidän itseäni melko karaistuneena ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan liian nuorena liian vaikeita tilanteita ja olen oppinut ottamaan liiallisestikin vastuuta. Toisaalta nämä samat kokemukset ovat muokanneet minusta ihmisen, joka ei hätkähdä vähästä. Toimin esimiehenä nuorelle naiselle, josta huomaa, että hän on elänyt hyvin turvatun ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sellaisina hetkinä, jolloin tilanne vaatii tiettyä jämäkkyyttä ja piittaamattomuutta, hänen on turvauduttava minuun. En tiedä, onko se nyt niin hieno asia olla ihminen, joka kykenee tällaiseen lähinnä siksi, että on joutunut perheessään ottamaan henkisen vanhemmuuden roolin.

Toisaalta en osaisi ajatella itselleni toisenlaista menneisyyttä. Kliseisesti, enhän minä olisi minä ilman sitä. Olisinko halunnut, että joku olisi vienyt minut pois siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää muistuttaneet unelmaperheen elämää. Itseasiassa olisin kyllä halunnut, että äitini olisi havahtunut aiemmin siihen, että alkoholistin kanssa ei voi elää. Mutta jotain oppii siitäkin, katkeruudesta irtipäästämisestä.

Taidankin seuraavaksi katsoa Michel Gondryn elokuvan Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), jossa Kate Winslet ja Jim Carrey tulkitsee paria, jotka erottuaan päättävät käydä toimenpiteessä, joka poistaa kaikki muistot toisesta -niin hyvät kuin huonotkin. En muista elokuvasta juuri mitään, lähinnä sen, että pidin siitä paljon. Haluaisinko, että nuoruuden rankkojen kokemusten sijasta voisinkin pyyhkiä niin suloiset kuin katkerat muistot vuosia kestäneestä ihmissuhteesta? En tiedä.

En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, niin kauan kuin ajatukseni ja elämäni vievät minua johonkin uuteen suuntaan. Ei silloin ole väliä, mistä olen lähtenyt liikkeelle. Kannan mukanani onnen aineksia, olen niitä keräillyt pitkin matkaa. Mutta onhan se totisinta totta, että elämän lähtökohdat ja ikävät kokemukset muokkaavat meitä. Asuin vielä vuosi sitten alueella, jossa tämän pystyi todistamaan omin silmin. Syrjäytyneen vanhemman lapsi on todennäköisemmin syrjäytynyt, huumeäidin lapsella on suurempi riski samanlaiseen elämään. Eihän kenellekään ehdoin tahdoin halua onnetonta lapsuutta tai nuoruutta, mutta ei ketään voi sen perusteella tuomita tai väittää, että hän on tässä hetkessä onnettomampi sen vuoksi. Vastoinkäymiset tuovat ihmisiin myös syvyyttä ja viisautta.

The Cardigans: Erase / Rewind

Hetkessä elämisen vuosi

Kotikaupungista nauttiminen näyttää vaihtuvan vällyjen alla sairastamiseen. Tänään lähden kyllä vielä kavereita tapaamaan. Lepään sitten viikonlopun. Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran mennyttä vuotta ja sitä, miten sen määrittelisin. Tämä on ollut kaveruuden vuosi ja huolettoman hengailun vuosi, Helsingistä nauttimisen vuosi. Muutin vuosi sitten Espoon perukoilta lähemmäksi keskustaa ja samalla löysin mukavan kaveriporukan. Olemme kolunneet yhdessä puistot, terassit, baarit, kahvilat ja brunssit, hylätyt huvilat. Porukassa hengailun hienous on siinä, että pääset viettämään aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa et viettäisi aikaa kahdestaan. Opit heiltäkin paljon, uudenlaista näkökulmaa asioihin, kun et vietä aikaa vain niiden kanssa, joiden kanssa tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi. Eilen mietin, miten jännittävää on nähdä, millaista elämä on viiden tai kymmenen vuoden päästä, millainen olen itse, millaisia ovat ystäväni, mitä heidän elämässään on tapahtunut.

Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.

Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.

Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.

Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:

Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:

Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:

Rosoisuudessaan rakastettava

Ihmismieli on omituinen. Palautan tänään graduni ohjaajalle kommentoitavaksi ja kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta juuri nyt haluan kirjoittaa tänne. Jännityksenhakua? Kapinallisuutta? Varmasti kumpaakin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon toisen ihmisen hyväksymistä virheineen, epätäydellisenä. Mehän emme rakasta ihmisiä, koska he ovat täydellisiä, vaan koska he ovat meille merkityksellisiä. Ovatko vanhempasi täydellisiä, entäpä sisaruksesi, oletko itse täydellinen? Rakastuitko, koska toisessa ei ollut lainkaan virheitä, vaan koska virheistä huolimatta välitit?

Olen katsonut viime viikkoina Candlefordin postineiti -nimistä BBC:n historiallista tv-draamasarjaa. Ensimmäisen kauden katsomisen jälkeen olen pahasti koukkuuntunut ja tämä sarja puhuttelee minua, koska sen hahmot ovat monella tapaa epätäydellisiä, mutta silti rakastettuja ja rakastettavia. Siinä on vahva yhteisöllisyyden tuntu ja vaikka monet keskeiset hahmot kuvataan varsin ärsyttävinä ihmisinä, heillä on elämässään ihmisiä, jotka näkevät tämän ärsyttävyyden läpi ja hyväksyvät heidät sellaisinaan. Perheet ja suvuthan ovat tätä parhaimmillaan. Olet osa yhteisöä, eikä sinua hylätä, vaikka he tietävät myös huonot puolesi.

Omassa suvussani tunnen olevani tällaisessa yhteisössä, perheeni ja ystävieni kanssa myös ja olen tästä kiitollinen. En ehkä tajuakaan, miten onnekas olen. Tunnen, että minua rakastetaan epätäydellisyydestäni huolimatta ja myös minä rakastan heitä, vaikka tiedän heidän heikkoutensa ja ärsyttävät piirteensä. Miesten suhteen sen sijaan tunnen olevani erityisen tuomitsevainen. Koko viime vuoden deittailurupeaman ajan keskityin etsimään virheitä ja heikkouksia ja oh boy, niitähän löytyi kun etsimällä etsi. Kun keskityt toisen ihmisen virheisiin, voit pitää heidät sopivan välimatkan päässä, eikä heitä tarvitse hyväksyä, eikä heitä tarvitse ottaa osaksi elämääsi. Ehkä kyse on siitä, että vaadin niin paljon itseltäni, että minun on vaikea hyväksyä virheitä toisessa ihmisessä. Ne muistuttavat omista heikkouksistani, enkä halua, että minua muistutetaan niistä. Onko ensin hyväksyttävä oma epätäydellisyytensä, että voi rakastaa toista juuri sellaisena kun hän on? Tai ehkä en pohjimmiltaan ole kokenut itseäni hyväksytyksi suhteessa miehiin ja tuomitsen ennen kuin minut tuomitaan.

Huomaan vieläkin ajattelevani viikko sitten tapaamani miestä, mikä on melko harvinaista. Hämmentävintä tämän miehen kohdalla on se, että vaikka hän puhui aika pöljistäkin asioista, jotka paljastivat hänen omat miehiset epävarmuutensa, tämä ei häiritse minua. Normaalisti olisin sellaisia puheita kuultuani laittanut miehen mielessäni ei-kiinnosta-kategoriaan, mutta nyt olen jostain syystä valmis hyväksymään sen, että tällä miehellä on epävarmuutensa. Omituista. Ehkä olen käymässä läpi jonkinlaista vaihetta. Ehkä olen muuttumassa hyväksymmäksi ja vastaanottavaisemmaksi, vähemmän tuomitsevaksi. Ehkä tuo tv-sarjakin puhuttelee minua juuri tästä syystä juuri nyt.

Vitkuttelija. Sitä minä olen. Minun heikkouteni. "My only weakness", kuten sanoo Candlefordin ihastuttava postineiti Dorcas. Tätä ilmaisua voi sitten käyttää kaikkien niiden monien heikkouksiensa kohdalla. ;)