Huterasti eteenpäin

Aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut tämä viikko. Ensin olin työmatkalla, jossa tapasin ihania, innostavia ihmisiä ja olin vakuuttunut siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos niin päättää. Sitten tulin takaisin ja arki löi päin pläsiä ja oravanpyörä ahmaisi sisäänsä. Omat toiveet ja visiot uhkaavat hautautua vahvempitahtoisten ihmisten mielenliikkeiden alle ja tekisi mieli sanoutua irti kaikesta! Pitäkää tunkkinne! Minulla on omat arvoni ja minun on toimittava niiden mukaisesti! Mieluummin tekisin köyhänä omien toiveideni mukaista merkityksellistä työtä, kuin muiden visioimaa bulkkipaskaa tai sitoutuisin työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka kohtelevat toisia kuin orjakansan edustajia.

Ei työelämästä voi selvitä hengissä, muuten kuin pitämällä huolta itsestään ja tekemällä muusta elämästä merkityksellisempää. Olen taas saanut muistutuksen siitä, etten voi laiminlyödä liikuntaa: muuten hajoaa sekä kroppa että mieli. On mentävä liikkumaan, vaikka sillä hetkellä ei jaksaisi. Jos menen, jaksan helpommin mennä seuraavan kerran ja jaksan muutenkin paremmin.

Tarvitsen elämääni kipeästi rakkautta. Sitä tarvitsee niin mieleni kuin ruumiini. Tarvitsen lepopaikan ja hyväksyntää, joka ei perustu suorituksiini. Tarvitsen elämälleni muun keskipisteen kuin työn. Proffa on pyörinyt mielessäni viime päivinä ja olen alkanut odottaa tapaamistamme. Miten hidasta tämä onkaan! Olemme aloittaneet kirjoittelun marraskuun lopulla! Vuosi sitten olisimme voineet tavata helposti viikossa neljä kertaa vain kävelemällä raput ylös tai alas! Voi kuitenkin olla, että tarvitsen näin paljon aikaa tutustumiseen ihan totutellakseni ajatukseen parisuhteesta ja käydäkseni läpi pelkojani. Proffa on ollut sanansa mittainen mies ja järjestelmällisen ystävällinen, sinnikäskin, koska olen halunnut pysyä prinsessatornissani - piilossa, näennäisesti turvassa. Seuraava tapaaminen voi olla se hetki, kun heitän avaimen ikkunasta alas.

Kainalodomina

Viikonloppu jälleen plakkarissa. Matkalla kohti Turkua. Nyt viikonloput tulee vietettyä melkeinpä Helsingissä, kun minulla on siellä vielä kämppä ja kaverit ja juttuja mitä hoitaa. Löysin Turusta jo uuden kodin, mutta muutan sinne vasta lokakuussa. Uusi kämppä on kiva. Kaksio seitsemännessä kerroksessa puistonäkymällä. Turun vuokrataso on edullinen, siis todella edullinen. Sain kaksion keskustasta samalla hinnalla kuin Helsingissä saisi... ei mitään. Turku loksahtelee kohdalleen.

Perjantaina osallistuin edellisen työpaikan järjestämään seminaariin. Se oli onnistunut. Olemme jättäneet jälkemme. Lukioaikainen kaverini tuli yöksi. Muistan kun neljä vuotta sitten olimme molemmat musertuneita. Minä olin tuusannuuskana juuri päättyneen seitsenvuotisen suhteen jälkeen. Häneltä oli kuollut perheenjäsen. Nyt olemme kumpikin tasapainossa ja huolettomia. Elämä, se ei petä. Ystävyys kantaa.

Lauantaina lähdin Kotkaan. Tapasimme pitkästä aikaa. Minä ja kaksi yliopistokaveriani, joihin tutustuin tasan kymmenen vuotta sitten. Paljon on muuttunut ja paljon on aivan kuin ennen. Kymmenen vuotta sitten olin seurusteleva parikymppinen. Nyt olen teinivuosiaan elävä kolmekymppinen. Kaverini on nyt kahden lapsen äiti. Toisen kaverin elämä on melkein ennallaan.

Tänään kävin salilla ja siitä jäi taas hyvä mieli. Endorfiinit laukkaa. Pääsin vielä oksitosiini-apajillekin. Nuori Kolli tuli käymään. Tämä tapaaminen oli huvittava. Kolli halusi kokeilla jotain uutta, antaa minun olla dominoivampi. Minä sitten tein parhaani, mutta eihän Kolli voi mitään viiksikarvoilleen. Arvasin Kollin ottavan ohjat käsiinsä aiemmin tai myöhemmin ja mielihyvin annoin hänen tehdä niin. Nautin hänen seurastaan juuri tästä syystä - minun ei tarvitse johtaa. Kerrankin. Se on hyvin rentouttavaa. Kolli kutsui minua "kainalodominaksi"  jossain vaiheessa, kun en vain jaksanut pysyä roolissa.

Viikonloppu kuitattu - kohti seuraavaa viikkoa. 

Energian purkua ja kehonkuvaa

Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä. 

Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.

Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.

Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.

Mutta, ohoi, työt odottaa.

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Yksin ja yhdessä

Johan nyt on haipakkaa. Kaikki illatkin näyttää täyttyvän ohjelmasta ja tänä aamuna nukuinkin pitkään, kun univelkaa oli ehtinyt kerääntyä. Ollut niin kiire, ettei ole edes ehtinyt sen kummemmin mitään pähkäilemään tai kokenut tarvetta kirjoittaa tänne blogiin. En sano nyt brassaillakseni, mutta välillä tuntuu, että liiankin moni ihminen haluaisi olla kaverini/ystäväni. Minulta loppuu aika kesken! Jossain vaiheessa voi alkaa tuntua siltä, ettei pysty enää vastaanottamaan uusia ihmisiä elämäänsä. Olen sosiaalinen ja pääosin saan energiaa toisista ihmisistä, mutta rajansa kaikella - tarvitsen myös yksinoloa ja rauhoittumista. Olen harrastanut viime aikoina liikuntaa melkein joka päivä ja täytyy sanoa, että nautin liikunnasta eniten yksilöurheiluna. Mieluummin käyn salilla ja uimassa yksin, ryhmäliikuntatunnit ei innosta ja käveleminenkin on minusta antoisinta ilman seuraa.

Välillä puhisenkin itsekseni, etten halua tavata ketään ainakaan viikkoon, mutta yleensä parissa päivässä olen jo taas ihmisten parissa. Loppupeleissä koen saavani toisilta ihmisiltä paljon, uusia näkökulmia etenkin. Siskoni oli luonani kolme yötä ja olipa mukava viettää aikaa ihan kahdestaan, en edes muista milloin oli edellinen kerta. Tulemme harvinaisen hyvin juttuun vaikka olemmekin todella eriluonteisia. Ollaan kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista ja luonteemme pitkälti täydentää toisiaan. Meidän perhe muutti usein ja sisko oli se paras kaveri, joka pysyi mukana. Edelleenkin soitellaan useamman kerran viikossa ja sisko voisi jo nyt lähettää minulle melkoisen laskun kaikesta tarjoamastaan terapoinnista. Meistä minä olen se, joka ajattelee ja tuntee liikaa ja sisko se, joka kärsivällisesti kuuntelee elämäntuskaani ja palauttelee maanpinnalle sopivan ironisilla kommenteillaan.

Sisaruksista puheenollen, laitoin eilen viestin Arkkitehdille, jonka tapasin nettideittailun kautta huhtikuussa ja josta pidin paljon - mutta en sitten kehdannut pitää yhteyttä, kun iltana hämäränä päädyin pussailemaan tämän pikkuveljen kanssa. Uhh, vieläkin nolottaa. Arkkitehti laittoikin sitten kivan vastausviestin. Kaikista niistä about 20 miehestä, jotka tapasin vuoden aikana nettideittailun kautta, Arkkitehti oli samanhenkisin. En osaa ajatella, että haluaisin Arkkitehdistä mitään sen kummempaa, mutta hän on sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella kaverikseni ja jolta voisin oppia paljon musiikista. Hänelle oli hauska höpötellä, kun tiesi, että juttuni kiinnostaa. Miespuolisia kavereitahan halusin lisää! Yksi näyttääkin ilmoittautuneen, samassa rapussa asuvan entisen työkaverin koti-isäilevä, sujuvasti suomea puhuva espanjalainen arkkitehti-aviomies, johon olen törmäillyt kodin liepeillä useaan otteeseen. Mennään kahvittelemaan vauvan kanssa tällä viikolla.

Hmm. Loppujen lopuksi - ei kavereita ole koskaan liikaa.

Kroppani mun

Nyt nyt... taitaa tulla postaus jostain muusta kuin miehistä  :) Aiheena ruumiinkuva. Onkohan yksikään nainen tyytyväinen kroppaansa? Tuskinpa, ei ne meistä kauneimmatkaan. Aina on jotain parannettavaa.

Minulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen vartalooni. Toisaalta rakastan sitä juuri sellaisena kuin se on juuri nyt, toisaalta haluaisin muuttaa sitä. Tämä kroppa on palvellut minua hyvin. Se on ollut varsin terve ja taipunut melkein kaikkeen mihin haluan. Se on voimakas ja kestävä. Se ei ole siro eikä notkea. Sisko joskus sanoi, että minulla on luolanaisen kroppa ja sitä se taitaa ollakin; pärjäisin sen kanssa hyvin ääriolosuhteissa. Minulla on leveät hartiat ja lihaksikkaat jalat ja rasvavarastoa pahan päivän varalle. Eniten pidän olkapäistäni ja sääristäni.

Lihoin parisuhteen aikana noin 20 kiloa, enkä ole vieläkään onnistunut karistamaan näitä kiloja. Saan aina muutaman kilon pois ja sitten painonpudotus tyssää. Olen niin mukavuudenhaluinen, ettei minusta ole minkäänlaisiin kitukuureihin. Nyt olen kuitenkin päättänyt, etten luovuta vaan jatkan laihduttamista olipa se kuinka hidasta tahansa. En usko, että 20 kilon pudottaminen muuttaa juurikaan elämääni. Vaatteet toki istuvat paremmin ja itsevarmuuteni saattaa parantua hiukkasen. Mutta ei minusta sittenkään siroa tule, kulmikkaampi vain.

Pidän urheilusta: kävelemisestä, kuntosalista ja uimisesta. Kävelemisestä, koska se on helppoa, terapeuttista ja raitistavaa. Kuntosalista, koska sillä saa treenattua keskivartaloa ja olen aina halunnut ne Madonna-käsivarret :) Uinnista, koska se on niin kokonaisvaltaista. Tanssi olisi mukava lisätä repertuaariin. Ja seksi, senkin voisi lisätä.