Energiasyöpöt

Hei, olen Daaliah. Olen some-addikti.

Olen tajunnut olevani pahimman luokan narkkari suhteessa Facebookiin, nettideittisivustoon, tähän blogiin ja whatsappiin. Toiset tulee riippuvaiseksi pelaamisesta, minä online-huomiosta. En halua edes ajatella, miten paljon aikaa käytän näillä sivuilla roikkuen ja millainen energiasyöppö tämä tapa on elämässäni. Kirjoitin vuonna 2012 pitkät pätkät nettiaddioktiosta tähän blogiin ja siitä, miten sumeaksi se tekee elämäni. Huomaan repsahtaneeni taas. Selityskin on selkeä: elämässäni ei ole tarpeeksi sisältöä. Tai miten päin se nyt meneekin. Ehkä elämässäni olisi enemmän sisältöä, jos en roikkuisi niin paljon netissä. Minun on tehtävä jotain. Edellisellä kerralla lakkasin käyttämästä nettiä kokonaan klo 17.00 jälkeen.

Pohdiskellessani suhdettani someen, päädyin myös pohtimaan tätä proffa-kuviota ja tajusin, että sekin on energiasyöppö. Voin teeskennellä olevani leikkisän välinpitämätön, mutta totuus on, että tämä suhteenpoikanen syö enemmän energiaa kuin tarjoaa sitä. Se sitoo minut tahtomattani samantapaiseen luuppiin kuin some-addiktio. Tällekin energiasyöpölle on tehtävä jotain. Tuuliviiri minussa on valmis tekemään 180 asteen käännöksen.

Ensimmäinen askel: kone kiinni, nyt.

Sohvasuhteista ja sisaruussuhteista

Se alkoi pikkuhiljaa. Muutamia öitä silloin tällöin. Joskus vain tuntui mukavammalta jäädä niille sijoilleen. Tietenkin tähän vaikutti vakituisen kumppanin kanssa koetut vaikeat ajat. Tuntui siltä, että kaikki hänessä muistutti murheesta ja valvotuista öistä. Nyt se on virallista: olen muuttanut sohvalle nukkumaan. Rahalla vaan saa parempaa - yöunta myös. Entisen vakikumppanin on käytävä läpi suuren suuri olemuksellinen muutos ennen kuin suostun palaamaan hänen luoksen. Kuinka makoisasti nukuinkaan ja tänä aamuna pitkästä aikaa tunsin sunnuntaiaamuun kuuluvan raukeuden ja halun jäädä torkkumaan "vielä vähäksi aikaa". Haaveilin hieman siitäkin, että ehkä jossain vaiheessa en enää heräisikään sunnuntaiaamuisin yksin.

Olin eilen serkkuni hautajaisissa ja ymmärsin, että äidinpuolen sukuni on vahvojen sisaruussuhteiden sukua. Suvussa ei ole mallia vanhempien ja lasten välisestä tiiviistä suhteesta vaan suvun lämminhenkisyys perustuu nimenomaan sisarusten välisiin lämpimiin suhteisiin. Äidit ja isät ovat olleet rooleissaan aina hieman pihalla, huoliensa väsyttämiä ja sälyttäneet usein liikaa vastuuta lapsilleen. Tukea ja apua on haettu ja saatu sen sijaan siskoilta ja veljiltä. Kuolleen serkkuni äidillä on Alzheimer ja vaikka hän ymmärtää lapsensa kuoleman, hän ei kykene tuntemaan surua. Serkun sisko sen sijaan kuvasi hellyyttävästi suhdettaan veljeensä. He kirjoittelivat päivittäin maileja toisilleen. Serkun siskon mies kuvasi puheessaan, miten hän oli jopa kateellinen sisarusten hyvistä väleistä. Olen kokenut tätä itsekin. Seurustelukumppanin on ollut vaikea ymmärtää, miten tiiviisti olen yhteydessä siskooni. Kun perheen vanhemmat ovat enemmän tai vähemmän uppoutuneita omiin ongelmiinsa, sisarusten välisen liittolaisuuden syntymisellä on hedelmällinen pohja. Silloin rinnallasi on ihminen, joka on käynyt läpi saman perhedynamiikan ja ymmärtää sinua, eikä sisaruuskateudellekaan ole pohjaa, koska tuntuu oudolta kilpailla sellaisten ihmisten huomiosta, joilla ei ole voimia huomioida sinua tarpeeksi.

Nyt aion lähteä toimistolle töihin vähäksi aikaa paikkaamaan miinustunteja ja tekemään rästitöitä. Olen toiveikas töissä jaksamisen suhteen. Unenlaadun parantaminen on kaiken a ja o, ja nyt minulla on uusi lupaava suhteen poikanen ihanan levitettävän sohvani kanssa. Joskus nämä näennäisesti vähemmän tärkeät suhteet - sohvasuhteet, sisaruussuhteet - saattavat vain olla niitä oletettuja ykkössuhteita toimivampia.

Luonnoton läheisyydenpuute

Tein eilen töitä klo 23.00 saakka ja nyt ei meinaa ajatukset pysyä koossa ja tänä iltana joudun edustamaan iltayhdeksään saakka, joten pidän nyt pienen breikin. Luulen, että kohta on jonkinlaisen intervention paikka. Minun on liikuttava enemmän, minun on oltava sosiaalisempi, syötävä paremmin ja vähennettävä nettiaikaa. Kahden viikon päästä on serkkuni hautajaiset. Hän kuoli 46-vuotiaana liialliseen alkoholinkäyttöön ja huonoihin elintapoihin, mikä on varsin hätkähdyttävää. Kliseisesti: itsestään on pidettävä huoli.

Serkkuni eli erakkomaista elämää, oli töissä, mutta teki töitä etänä, ei tullut koskaan sukukokouksiin. Kukaan ei oikein tiennyt, miten hän voi. Ihminen ei pysty voimaan hyvin yksinään. Yksittäisten kavereiden lisäksi kaipaan myös yhteisöä ympärilleni. Helsingissä minulla oli kahden vuoden ajan kaveriyhteisö (joka nyt on kyllä hajonnut, kun ihmiset ovat muuttaneet pois Suomesta) ja kaipaan samanlaista Turkuun. Onneksi minulla on kuitenkin hyvä työyhteisö ympärilläni, mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, jotka tuntuvat hyväksyvän minut tällaisenaan.

Edellisen blogipostauksen kommentit saivat minut ajattelemaan, miten yleisiä mielenterveysongelmat ja masennus ovat. Niistä puhutaan poikkeustiloina, mutta joskus tuntuu, että ainakin Suomessa ne ovat niin yleisiä, että voitaisiin puhua pikemmin normaaliuden facadista. Yritämme ylläpitää mielikuvaa siitä, että voimme pääosin ihan hyvin. Ei työpaikalla tai ystävienkään kanssa voi jatkuvasti puhua siitä omista negatiivisista tunteistaan ja tai perheenjäseniä koettelevista mielenterveyden ongelmista. Onko elämämme jollain tapaa luonnotonta, kun voimme näin huonosti? Eläimet eivät luontaisissa olosuhteissa yleensä kärsi henkisistä ongelmista, vaan vasta sitten kun ne vangitaan: delfiinit masentuvat delfinaarioissa, sudet kiertävät vankeudessa hermostuneena ympyrää, koirat jyrsivät huonekaluja ja tekevät tuhojaan yksin jäätyään. Millaisissa olosuhteissa meidän ihmisten pitäisi elää, jotta voisimme hyvin?

Kuinka luonnotonta on se, että nykyajan sinkkuihmiset voivat elää vuosikausia ilman läheisyyttä? Eläinyhteisössä eläimet koskevat jatkuvasti toisiaan, mutta Suomessa kosketus rajoittuu parisuhteeseen ja vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Joissain maissa tilanne on toinen: myös ystävät koskevat toisiaan. Muistan, miten pitkästä parisuhteesta eroamisen rankimpia puolia oli vierottautua kosketuksesta. Se teki fyysisesti kipeää. Erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaiset harrastaa enemmän irtosuhteita kuin minkään muun maan kansalaiset. Minua tämä ei ihmetytä yhtään, kun ajattelee, miten kosketusta välttelevässä yhteiskunnassa asumme. Jos et ole parisuhteessa tai sinulla ei ole lapsia, yhden yön juttu on oikeastaan ainoa tapa tulla kosketuksi. Olen itse päättänyt, että harrastan seksiä seuraavan kerran rakkaudesta, mutta miten kaipaankaan kainalopaikkaa. 

Viime syksyinen turkulainen mies laittoi tänä aamuna "Mitä kuuluu?" -viestin. Mitä siihen pitäisi vastata? Mitä minä voisin tästä miehestä haluta ja mitä hän minusta? Rakastunko minä vielä joskus? Tapaanko, ihmisen, jonka kanssa asiat vain loksahtavat kohdalleen?

Uuden vuoden kynnyksellä

Välipäivissä on oma outo tunnelmansa. Joulu on juhlittu ja ajatukset alkavat siirtyä seuravaan vuoteen. Mutta vielä ei ole kiire mihinkään. Olen itse päätynyt miettimään melko paljon kulunutta neljää kuukautta Turussa ja sitä, mihin asioihin haluan muutosta.

Säännöllinen työelämä on ollut minulle yllättävän rankkaa ja ymmärsin, että tähän ei ole syynä itse työ vaan se, miten huono nukkuja olen. Olen jatkuvasti univelassa, koska nukahtaminen kestää minulla kauan, ja aamuherätys on armoton. Lomalla ei haittaa vaikka en saisi heti unta ja heräisin aamuyöllä, sillä voin nukkua aamulla pidempään. Päätin, että alan mennä nukkumaan tuntia aiemmin, se ehkä auttaa univelkaan.

Haluan pitää paremmin yhteyttä ystäviini. Pimeys kai tekee kenestä tahansa antisosiaalisen ja nyt ymmärrän, että tämä 9-5 työelämä pakottaa keskittymään iltaisin lähinnä palautumiseen. Olen ollut aina melko heikko yhteydenpitäjä ja aika usein se passiivisempi osapuoli ystävyyssuhteissa. Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse välillä unohdunkin omaan maailmaani. Voisin yrittää ainakin kerran viikossa ottaa yhteyttä niihin lähimpiin.

Onko nämä nyt uudenvuodenlupauksia? Ehkäpä niin.

Ensi vuonna saatan perustaa oman yrityksen. Tällä hetkellä ajatus tuntuu vain ja ainoastaan pelottavalta - ja saa tuntuakin. En ole vielä sitoutunut mihinkään, eikä minun ole pakko ryhtyä yrittäjäksi vaikka tiettyjä paineita siihen onkin. Minun on löydettävä yritykseen hyvän kumppanit, muuten ei ole mitään järkeä ryhtyä siihen. On myös löydettävä kannattava toimintamalli. Minulla on niin paljon opittavaa ja en ole aivan varma, onko minussa tarpeeksi tarmoa lähteä tähän koitokseen. Olen perusluonteeltani laiska, tai siltä minusta tuntuu, ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää toiselta. Peruslaiskuuden plussapuolena on se, että olen taitava löytämään tehokkaita ja aikaasäästäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskityn mielestäni kokonaiskuvaan yksityiskohtien sijasta. Olen se kympin tyttö, joka ei saanut kiitettäviä tunnollisuutensa avulla, vaan viime hetken pänttäyksen ja bullshittauksen avulla. Mutta miten pitkälle tällainen elämänasenne kantaisi yrittäjänä? En ole valmis 16 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. En ole erityisen ahkera ihminen.

Olen lukenut Ken Folletin The Pillars of the Earth -nimistä kirjaa (1989), joka kertoo katedraalin rakentamisesta 1100-luvun Englannissa. Kirjassa on Aliena-niminen hahmo, joka on herättänyt minussa ihailua. Hän on aatelinen, joka menettää arvonimensä ja omaisuutensa. Kirjassa kuvataan melko nerokkaasti, miten ihminen voi tässä tilanteessa toimia. Aliena on 16-vuotias yläluokkainen nainen, josta ei ole pehmeiden käsiensä ja käskyttävän luonteensa vuoksi työläiseksi. Hän on kuitenkin pakotettu vaihtamaan yhteiskuntaluokkaa. Harhailtuaan aikansa pennittömänä ryövärien ja hyväksikäyttäjien armoilla, hän päättää, ettei halua jäädä uhriksi. Hän kohtaa naisen, joka elättää itsensä - kauppiaan - ja saatuaan pienen pääoman käsiinsä hän päättää seurata naisen esimerkkiä ja ryhtyy villakauppiaaksi. Aliena menestyy ja rikastuu.

Tarina on kovin kokoomuslainen: ei tarvita kuin tahtoa ja oikeanlaista asennetta ja yrittäjänä voi menestyä :D Kun on tottunut olemaan rikas, niin samaa elintasoa haluaa tavoitella uudestaan, vaikka välillä köyhtyisikin. Itse tulen vähällä toimeentulemaan tottuneesta suvusta. Köyhien isovanhempien lapsista kasvoi säästäväisiä aikuisia, jotka ovat uskoneet mottoon: "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".  Suvussani ei ole yhtään yrittäjää eikä minusta ole kasvatettu sellaista. Olisiko minusta siis yrittäjäksi?

Tosirakkaus

Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta. Kaikki esineet ovat paikallaan ja kolkkouskin on kaikkoamassa. Vasta nyt tuntuu siltä, että ehdin keskittymään siihen, mitä omassa elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Muutos on nyt lopullinen. Olen muuttanut Turkuun.

Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.

Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.

On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.

En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.

Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Se kuuluisa terve itsekkyys

Kun puhutaan jaksamisesta, keskustelu johtaa yleensä omien rajojen tunnistamiseen. Ja totta tosiaan, olen viime viikkoina joutunut pohtimaan paljon omia rajojani ja sitä, mihin kaikkeen venyn. Onnittelin itseäni pari viikkoa sitten huipentumansa saavuttaneen projektin kohdalla siitä, että tällä kertaa en polttanutkaan itseäni loppuun. Tästä ajatuksesta hurmaantuneena ajattelin, että eihän minun tarvitse levätä lainkaan, vaan voin kahmia menoja surutta. Joka päivälle on ollut tekemistä ja kotona olen käynyt vain kääntymässä. Tällä viikolla kuitenkin huomasin, että kaikki ei ole kohdallaan. Kotona oleminen ei ollut lepoa vaan koomailua ja moni asia ja ihminen alkoi ärsyttämään. En enää nauttinut ihmisten seurasta vaan aloin kaivata yksinoloa ja toimettomuutta. Raja oli tullut vastaan.

Useampi ihminen on pyytänyt minulta tällä viikolla palveluksia. Ylikuormittuneena huomasin närkästyväni näille ihmisille, jotka toisistaan tietämättä pyysivät apua pienissä asiossa. Jos nämä pyynnöt olisivat tulleet pitemmällä aikavälillä ja stressittömämpänä aikana, minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa niiden toteuttamisessa. Pyydänhän itsekin koko ajan palveluksia. Huomasin närkästyväni myös siitä, että ihmiset haluavat tavata minua. Minun teki mieli huutaa, että ettekö te tajua, että haluan nyt olla yksin ja ladata akkuja, enkä halua tuntea syyllisyyttä epäsosiaalisuudestani. Lopulta kieltäydyin lähes kaikista pyynnöistä, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Peruin myös jo sovittuja tapaamisia. Tein näin, vaikka tuntui todella vaikealta sanoa ei ja asettaa oma levon tarve toisten tarpeiden edelle.

Minua on myös pyydetty erään organisaation hallitukseen ja olin jo suostumassa, kun sain selville, että kyseisen organisaation asiat ovat todella huonolla tolalla: konflikteja, talousongelmia, epäluottamusta. Tiedän, että voisin asiantuntemukseni ja sosiaalisten taitojeni avulla tehdä paljonkin tämän organisaation hyväksi. Olen kuitenkin jäänyt miettimään, miksi ryhtyisin tähän projektiin: mitä minä siitä saan ja saanko siitä riittävästi vastinetta panostukselleni? Miksi juuri minun tulisi ryhtyä tämän organisaation pelastajaksi? Tyydyttäisinkö tällä mitään muuta kuin omaa kunnianhimoani? Pohdinnan jälkeen olen päättänyt kieltäytyä tästä luottamustehtävästä.

Opetus? Minä en ole korvaamaton. Joku muukin voi tehdä ne asiat, joita minulta pyydetään. Voin kieltäytyä asioiden tekemisestä ja jopa seurasta. Voin olla itsekäs ja asettaa omat tarpeeni muiden edelle. Olen myös hokenut itselleni olevani ekstrovertti, joka saa energiaa toisten ihmisten seurasta, mutta huomaan, ettei tämä pidä aina paikkansa. Väsyn ihmisiin varsinkin silloin, kun he tarvitsevat minulta jotakin. Väsyneenä olen tulkinnut ihan viattomat tapaamispyynnötkin itsekkäiksi yrityksiksi varastaa energiaani. Satunnaisen introvertin tunnistaminen ja tunnustaminen itsessäni on ollut tervehdyttävä kokemus.

Olen pohtinut jonkin verran omia rajojani myös suhteessa miehiin. Mitä olen valmis hyväksymään? Toisaalta miesten suhteen olen pohtinut myös sitä, olenko liiankin itsekäs. Oliko oikea päätös tyrmätä muusikko hänen addiktionsa vuoksi? Saako ajatus miehen lapsista ja perhe-elämästä ahdistaa? Olenko onnellisempi yksin vai sellaisen miehen kanssa, jolla on myös puutteita? Omat rajat suhteessa miehiin pelottaa minua erityisen paljon, koska kokemuksesta tiedän, että oma minuus on vaarassa sulaa pois parisuhteessa. Toisen tarpeet ja toiveet saattavat saada liiankin suuren roolin, vaikkakin vain oman pään sisällä. Olen ajatellut, että koska parisuhteessa on kysymys jonkinasteisesta symbioosista, on valittava erityisen tarkkaan, kenen solut päästää sulautumaan omiinsa. Ehkäpä parisuhteessa pelottavinta on sen rajattomuus.

Miksi haluan miehen?

Ensimmäinen päivä viikkoihin, kun tulin kotiin ennen viittä. Koomailin pari tuntia sängyn pohjalla ja sitten siivosin kodin. Tein ruokaa ja aloin ottaa arjen syrjästä kiinni. Tulen viettämään juhannukseen saakka paljon enemmän aikaa kotona, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Välillä on ladattava akut ja vietettävä aikaa myös yksin. Viihdyn loppujen lopuksi melko hyvin itsekseni, vaikka sosiaalinen ihminen olenkin.

Indigo kysyi edellisen postaukseni kommenttiboksissa, miksi en tyydy vanhapiikailemaan vaan etsin edelleen miestä itselleni. Jäin pohtimaan tätä ja ymmärsin, että kyseessä ei ole oikeastaan lainkaan valinta vaan biologinen fakta. Meidät on rakennettu psykologisesti ja fysiologisesti niin, että emme pysty lopettamaan kumppanin etsintää. En minäkään. Tietenkin tätä asiaa voi yrittää purkaa myös osiin ja voin pohtia omalla kohdallani, miksi haluan miehen, vaikka elämä on hyvää ilmankin.

Kammoksun vapauden menettämistä ja en halua aloittaa suhdetta vain suhteessa olemisen vuoksi. Koska pidän elämästäni tällaisenaan, minulle on erityisen tärkeää, että suhde tuo elämääni suurimmaksi osaksi hyviä asioita. Se ei saa olla murheen aihe tai energiasyöppö. Suhteen toisen puoliskon pitää olla ihminen, joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Hänen pitää olla ihminen, jonka seurassa rentoudun ja jonka kanssa keskustelemisesta nautin. Haluan miehen, koska tiedän, että hyvä suhde voi parantaa elämänlaatuani entisestään. Läheisyys, kosketus, henkinen tuki - nämä kaikki ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Pidän nautinnoista ja seksi on niistä yksi suurimpia, ja myös mahtava tapa rentoutua.

Jos minua epäilyttää, että jokin mies tulee todennäköisesti vain lisäämään stressiä ja huolta elämässäni, en haluan häntä Indigon sanoin "pilaamaan elämääni". Mutta jos tapaan miehen, jonka kohdalla luotan siihen, että tämä ihminen tulee tuomaan iloa elämääni myös pidemmällä tähtäimellä, olen valmis toivottamaan hänet tervetulleeksi elämääni.

Pari kuukautta tapaamani muusikko on tässä mielessä ristiriitainen hahmo. Hän on mies, johon ajatukseni palaavat, koska hänen seurassaan rentouduin ja koin itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Keskusteluyhteys ja kosketus toimivat. Mutta samaan aikaan tiedän, että hänen elämänsä on kaaoksessa ja tulisin murehtimaan paljon hänen vuokseen ja hänen puolestaan. Kehoni ja mieleni kaipaavat häntä ja samalla järkeni estää minua haaveilemasta hänestä sen enempää. Valintani on ollut mieluummin olla yksin ja jatkaa miehiin tutustumista. Jossain vaiheessa palaset loksahtelevat kohdalleen.

Minä - tässä ja nyt

45 minuuttia kauhomista altaassa ja pelmeni-ateria Kalliossa - viikonloppu on alkanut! Edellisestä vapaapäivästä on kaksi viikkoa, mutta kun takana on mitä antoisimmat kaksi viikkoa, who cares. Projektin huipennus oli viikonloppuna ja kaikki työ sai arvoisensa päätöksen. Saavutuksia, asioiden oikealle tolalleen saattamista, yhteishenkeä, innostuksen tarttumista, oman työn merkityksellisyyden ymmärtämistä.

Ei ole mitään niin tylsää, kuin blogikirjoitus, jossa hehkutetaan, miten hyvällä tolalla asiat ovat, mutta tylsyyttä uhmaten - viimeiset puoli vuotta ovat olleet hienoa aikaa elämässäni. Gradun loppuunsaattaminen ja kahden ison projektin onnistunut toteuttaminen - ja mikä tärkeintä, en ole burn outissa! Olen oppinut rajani ja olen oppinut, että riittävän levon myötä olen tehokkaampi kuin koskaan ennen. Välissä minun oli levättävä kokonainen vuosi.

Tämä blogi ei ole ihmissuhdeblogi vaan ennen kaikkea se on ollut paikka, jossa olen pohtinut oman elämäni oikealle tolalle viemistä. Sen avulla olen opetellut ymmärtämään, mistä koostuu hyvä elämä. Olen oppinut, että minun onneni ei ole kiinni parisuhteesta vaan ihmissuhteista. Ystävät, kaverit, kaveriporukat, työkaverit - saan voimaa toisista ihmisistä ja he saavat voimaa minusta. Vapaa-ajan ja työajan erottaminen toisistaan on osoittautunut myös yhdeksi tärkeimmäksi muutokseksi elämässäni. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalla kohdallani suurin ahdistuksen aihe on ollut se, etten ole osannut tehdä selkeä eroa näiden kahden välille. Pitkään jatkunut opiskelu ja kotitoimistossa työskentely taisivat aiheuttaa tämän. Nykyään osaan arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin toimistoa.

Kohta minulle on edessä kuuden viikon loma ja tämä on ensimmäinen loma seitsemään vuoteen kun niskassa ei paina tekemättömät koulutyöt tai ylipäätään mikään tekemätön projekti. En ole myöskään syöksymässä suin päin ulkomaille kuten aikaisemmin vaan kerrankin vain lomailen ja chillaan. En ole uupunut, en pakene mitään. Elämäni on tasapainossa.

Juuh, tiedän, tylsää tällainen raportointi. Miesasioissa junnaan kuitenkin iloisesti paikallani. Ei mitään edistymistä suuntaan tai toiseen! Mutta en jaksa stressata, antaa kropan ja hormonien tehdä valinnat ja työt puolestani. Ne eivät ylianalysoi tai stressaa, vaan toimivat tilanteen mukaan. Järkeni pistää sitten tarvittaessa jarrut pohjaan, mutta kaasupolkimen käytön jätän keholleni. Silloin energiaa jää elämästä nauttimiseen - ja siihen minä aion keskittyä tästä eteenpäin, 100 %:sti.

Makaa sängyssä raukeina

Minulla on nyt selkeästi vähän tylsää, kun aikaa ja innostusta kirjoittamiseen löytyy. Sika Mieheksi kirjoitti kevätkiimasta. Nyt kun ei ole kiire mihinkään ja sattumoisin on juuri se aika kuukaudesta, niin huomaan ajatusteni palaavan uudestaan ja uudestaan seksiin. Nyt voi sitten ne tutut, jotka tätä blogia lukee, ja jotka katsoo parhaaksi olla tietämättä yksityiskohtia seksielämästäni, lopettaa lukemisen.

Siitä on nyt melkein neljä vuotta kun olen viimeksi harrastanut säännöllisesti seksiä. Laskin, että väliin on mahtunut neljä eri miestä, mutta näistä jokaisen kanssa olen voinut olla intiimimmin enintään kolmeen otteeseen (tosin tämä ote on voinut kestää kaksi viikkoa). Ajatus siitä, että olisi mies, jonka kanssa seksiä olisi säännöllisesti, on ilahduttava. Seksi on rentouttavaa ja erityisen rentouttavaa se on silloin, kun kumppaninsa tuntee.

Kun Mikko (hah!) kertoi, että tapaisi minut mielellään uudestaan, mutta ei haluaisi olla treffeillä, vittuilin hänelle, että aikomuksena ei ollut raiskata häntä. Nyt kun hän näköjään haluaa edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikka tietää, että olen kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina, katson oikeudekseni raiskata hänet. Eikun... No mutta, en osaa ajatella häntä ilman, että ajattelen, millaista seksi olisi hänen kanssaan. Minähän en usko minkäänlaisiin kolmansien tai viidensien treffien sääntöihin, vaan seksi saa minusta tulla kuvioihin niin nopeasti kuin hyvältä tuntuu. Yleensä noin 24 tunnin sisällä. No niin joo. Apua.

Mikko olisi minun seitsemäs seksikumppanini. Olenko minä nyt ihan normaali, kun fantasioin jo seksistä tämän ihmisen kanssa? Mutta tosiaan, tämähän on se ratkaisevin ero romanttisen suhteen ja kaverisuhteen välillä. Romanttisten tunteiden kohteesta saa myös seksifantasioida. Minä fantasioin sunnuntai-iltapäivistä, jolloin sängystä ei tarvitsisi nousta lainkaan. Laiskoista sellaisista, Ultra Bran Savanni nukahtaa -biisin sanoin:

toisaalta rakastan sitä hetkeä 
jolloin kaksi leijonaa  
makaa sängyssä raukeina  
Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen 
myös me nukahdamme väsyneet leijonat  
Peiton alle apinanleipäpuun katveeseen 
keltainen ja okranvärinen maa  
Se on leijonan osa

Tässä hetkessä

"If you're depressed, you're living in the past. If you're anxious, you're living in the future. If you're at peace, you're living in the present."
 -Lao Tzu

Kuinka usein ihmisen elämässä on hetki, jolloin menneisyys ei murehdituta eikä tulevaisuus ahdista? Mielestäni aika harvoin. Juuri nyt tunnen eläväni tällaista aikaa. Minusta tuntuu siltä, että olen saanut menneisyyden sotkut selvitettyä, niin tunnepuolen kuin ihan konkreettisen arkielämänkin. Ei ole ihmissuhdetta, jota murehtisin, ei epäonnistumisia opiskeluissa tai urallani. Vuosi sitten tunsin itseni luuseriksi kummallakin saralla. Nyt olen saanut tutkintopaperin käteeni ja selvittänyt aiemmat työsotkut. Olen puhdistanut pöydän ja raivannut elämästäni energiasyöppöjä.

Samalla myös tulevaisuuden suunnitelmani ovat loksahtaneet paikalleen. Tein ison päätöksen keskittyä elämässäni siihen yhteen intohimoni kohteeseen, jolle olen jo neljä vuotta elämästäni omistanut, mutta johon en ole aina 100 %:sti uskonut. Tämä päätös toi helpotuksen. Nyt elämässäni on kiintopiste ja suunta. Minä ryhdyn toteuttamaan unelmiani, sen sijaan, että tyytyisin kakkosvaihtoehtoihin. Päätös oli yllättävän helppo tehdä sen jälkeen, kun sain opinnot ja erään työprojektin valmiiksi. Minussa vapautui suuri määrä energiaa ja tämän uuden virran avulla uskallan ottaa uskaliaan askeleen kohti niitä asioita, joiden parissa haluan työskennellä loppuelämäni. Tämän asian parissa voin toteuttaa parhaita puolia itsessäni.

Tunnen oloni rauhalliseksi. Juuri tällä hetkellä myös väsyneeksi, sillä tunnun olevan jatkuvasti työn touhussa tai harrastusten parissa. Tämä väsymys on kuitenkin tervettä väsymystä siitä, että olen ollut koko päivän aktiivinen. Se ei ole sitä turruttavaa henkistä väsymystä, jonka kourissa olin vuosi sitten. Nyt minä tunnen rajani ja ajankäyttöni on järkevämpää. Teen töitä kun on työnteon aika ja lepään kun on levon aika.  Olen myös tunnistanut itsessäni sen, että stressaantuneena alan vatvoa asioita ja jumitun niihin. Silloin minun on kuunneltava tarkkaan itseäni ja kehoani ja etsittävä keinot rentoutumiseen. 

Huomaan ajatusteni palaavan usein siihen mieheen, josta olen kirjoitellut. Hän kirjoitti minulle viikko sitten uudestaan ja sanoi haluavansa tavata piankin, mutta olevansa vieläkin melko ahdistunut ja sekaisin. Hetki ei tunnu nyt oikealta. Katsotaan myöhemmin. Kutsuin myös muusikon luokseni. Kumpikin tiesimme, että olisi kyse vain yhdessä vietetystä yöstä, hetken hellyydestä. Juttelimme jälleen pitkään taiteesta ja elämästä yleensä. Pidän hänestä aidosti ja hänen kanssaan on helppo olla. En kuitenkaan pysty antamaan hänelle suurempaa roolia elämässäni, en vaikka hänen katseensa on kaunis, sormensa herkät ja kehonsa kutsuva. Hänellä on omat demoninsa, joiden kanssa en voisi elää tai joiden torjumisessa en voisi häntä auttaa. Hetkellisesti nämä miehet vierailevat mielessäni, mutta eivät he ole taloksi asettuneet. Kaipaan sitä jotakuta erityistä, mutta arjessani on jo monta erityistä ihmistä ja iloa ja lämpöä ja välittämistä. Suudelmia vain voisi olla enemmän, sillä onko hetkeä jolloin eläisit vahvemmin juuri tässä hetkessä kuin suudellessa...

Mikä tekee elämästä merkityksellisen?

Olen ymmärtänyt, ettei tähän kysymykseen ole yhtä vastausta, vaan eri ihmisillä on siihen erilaiset vastaukset. Kokemukseni mukaan kolmekymppiset ihmiset pohtivat hyvinkin paljon tätä kysymystä. Onko vastaus jonkinlaisen lifestylen toteuttaminen, vanhemmuus vai tiettyjen asioiden saavuttaminen?

Omalla kohdallani elämästäni on tehnyt merkityksellisen minulle tärkeiden asioiden parissa työskentely ja tarpeiden tasolla itseni haastaminen, uusien asioiden kokeminen ja oppiminen. Tiedon ja kokemuksen jano on ollut minun ajava voimani. Minulla on ollut jatkuva tarve kehittää itseäni. En koe tätä ollenkaan ahdistavana tai suorituskeskeisenä elämänä. Minä vain satun olemaan sitä ihmistyyppiä, jonka on oltava jatkuvasti liikkeessä ja joka ahdistuu paikoilleen sidottuna.

Minulla on kaksi kaveria, jotka ovat saavuttaneet elämässään jo paljon. Heillä on koulutus, työpaikka ja omistusasunto. Kummatkin ovat vielä poikkeuksellisen viehättäviä. He ovat saavuttaneet sen pisteen elämässään, että he haluaisivat löytää rinnalleen kumppanin ja tehdä jälkikasvua. Toisen kohdalla tarve tulla äidiksi on todella vahva. Hän kertoo, ettei tällä ajattele juuri mitään muuta ja että hän on tosissaan harkinnut keinohedelmöitystä, jotta saisi vauvakuumeensa taltutettua. Toinen haluaa löytää itselleen tyttöystävän ja sopivan kumppaniehdokkaan löytäminen on osoittautunut erittäin hankalaksi, vaikka mies näyttää Calvin Klein -mallilta. Kumpikin heistä kokee, että heidän elämänsä on vailinnaista ilman kumppania ja perhettä. Niiden myötä heidän elämänsä saisi merkityksen.

Aiemmin olisin ehkä ivannut tällaista ajattelutapaa, mutta kun on seurannut hyvien kavereiden lipuvan hiljalleen tähän tilanteeseen, ymmärrän näitä tarpeita paremmin ja olen myös aidosti sitä mieltä, että kumppanin löytäminen tulee tekemään heistä kummastakin onnellisemman. Toinen kaipaa äitinä olemista ja toinen haluaa löytää kiintopisteen itselleen parisuhteen kautta. Ymmärrän heitä, vaikka en itse kaipaa omaa perhettä. En koe tässä vaiheessa elämääni, että parisuhde tai lapsi tekisi siitä merkityksellisemmän. Mutta mieleni voi muuttua. Olen jo lämmennyt vauvoille ja lapsille hiukan. Kuukauden päästä saatan päästä hoitamaan naapurin taaperoa, kun vanhemmat lähtevät synnytyslaitokselle. Tämä tuntuu ihan hauskalta ajatukselta, vaikka täytyy myöntää että omalla kohdallani on kysymys jälleen yhden uuden kokemuksen hankkimisesta.

Minusta ihmisen on oltava todella rehellinen tämän kysymyksen äärellä: mikä tekee elämästäni merkityksellisen. Jos onnen lähde on jonkin tietyn intohimon seuraaminen, on sitä seurattava, olipa kyse joogasta tai kirjoittamisesta.

Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.

Tuumista kiinni

Väsyttää. Minun piti herätä epäinhimilliseen aikaan tänään ja olen viettänyt päivän 9-10-vuotiaiden lasten kanssa. Lapset oli mainioita, ja oli hauska nähdä, miten paljon he nauttivat järjestämästämme ohjelmasta ja miten ne omat visiot loksahteli kohdalleen, mutta vähäunisen yön jälkeen olo oli ja on vähän nuutunut. Mutta kyllä se tästä.

Saan huomenna uuden tietokoneen näytön, mitä odotan innolla. En tiedä, miksi olen jumittunut vuosikausiksi tyytymään läppärin ruutuun. Tuumamäärä melkein kaksinkertaistuu, mikä tekee varmasti hyvää sekä silmilleni että ryhdilleni. Näihin asioihin pitäisi panostaa yhtä lailla kuin patjaankiin, kummankin kanssa kun viettää sen 8 tuntia päivässä. Teen läppärin kanssa töitä pöydän ääressä ja erillisellä näppäimistöllä, mutta usein huomaan kyyhöttäväni etunojassa. Salin ja uimisen avulla olen onneksi onnistunut hieman kompensoimaan tätä vuosia jatkunutta epäergonomisuutta. Aioin mennä tänään salille, mutta ei, ei sinne väsyneenä kannata mennä. Tirsat sen sijaan.

Perjantai-illan koomaa

Tylsistymistä ilmassa, mieli haluaisi mennä viipottaa, mutta kroppa ei jaksa. Ohjelmassa siis perjantai-ilta kotona. Auki on sekä televisio että läppäri. Mediapaastoni iltojen suhteen on toiminut tarkoituksessaan, enkä koe enää välttämättömäksi pitää siitä orjallisesti kiinni. Addiktiota ei enää ole, mutta tarkkana on toki hyvä olla. Yritän edelleen täyttää iltani kavereilla, liikunnalla, harrastuksilla ja elokuviin ja kirjoihin keskittymisellä, mutta ei satunnainen televisio- tai nettisurffailu ole maailmanloppu, kunhan siitä ei tule pääasiallinen elämänsisältö. Juuri nyt olen niin väsynyt eilisen ja tämänpäiväisen hakemusrumban jälkeen, etten jaksa keskittyä mihinkään järkevään. Tämä on kai itseasiassa monelle se tärkein "tekosyy" netin ja telkkarin ääreen jämähtämiseen. Kun on ihan raato, eikä nukkumaankaan voi vielä mennä, aivoton ja keskittymiskykyä vaatimaton viihde houkuttaa kummasti.

Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.

Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.

Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.

Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.

Adios amigos ja antoisaa viikonloppua!

Huoleton

Nyt poikkeuksellisesti kaivoin läppärin esille illalla, kun mielessä oli postauksen aihe ja päivät ovat menneet töitä paiskien. Nyt kuitenkin ramasee. Jaksanko sittenkään kirjoittaa aikomastani vakavasta aiheesta...

Minulla on nykyään elämä. Elämä, joka pitää minut sen verran kiireisenä, ettei kirjoittamisellekaan tunnu löytyvän aikaa. Tuntuu, että joka päivälle riittää jotain hauskaa tekemistä. Väittelemistä, tanssimista, elokuvanäytöksiä, kissaristiäisiä, bileitä, taidehörhöttelyjä. Tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, altistun uudelle, innostun uudesta ja opin uusia taitoja. Elän hetkessä. En muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen - ehkäpä 11 vuotta sitten. Minulla on hyvin samanlainen olo kuin vuosikymmen sitten yliopisto-opinnot aloitettuani. Kun uusi maailma avautui eteeni. Omanhenkisiä ihmisiä, uudenlaisia näkökulmia, kaikki mahdollisuudet elämässä avoimena.

Huoleton.

Olen huoleton.

Itseasiassa en usko, että olen koskaan ollut näin murheita vailla. Kukaan tai mikään ei nakerra onneani. Olen systemaattisesti poistanut energiasyöpöt elämästäni. Olen täynnä virtaa ja energiaa - ja patterien sijasta käyn aurinko- ja tuulienergialla. Ne eivät lopu kesken. Ero vuoden takaiseen on huikea. Olen onnellinen, että sain burnoutin, sillä se pakotti minut miettimään elämäni uusiksi. Pohjalta on hyvä ponnistaa.

Tuntuu hyvältä olla aidosti väsynyt, ei stressin tai huonosti nukutun yön takia, vaan koska olen koko päivän tehnyt asioita, ollut läsnä ja keskittynyt siihen mitä teen juuri silloin. Kun energia ei ole hukkaantunut menneen murehtimiseen tai tulevan stressaamiseen, vaan olen käyttänyt sen elämästä nauttimiseen.

Anna Ternheim: Walking Aimlessly

Turvaverkko

Johan on. Kun on pakko olla kotona, sitä alkaa kummasti tehdä mieli liikkeelle. Luukutan sitten vain musiikkia täysillä täällä neljän seinän sisällä. Lepo on tepsinyt, ja tauti näyttää päästävän minut vähällä, mutta parempi vielä malttaa - ehtiihän tuonne vielä juoksentelemaan. Tänä syksynä on luvassa vaikka mitä kivaa. Kohta alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festarit, ja ajattelin käydä katsomassa noin triljoona elokuvaa ja lokakuussa lähden Amsterdamiin työreissulle.

Olen ennallani. Ei, olen parempi versio itsestäni kuin vuosi sitten tai 10 vuotta sitten. Minussa on sitä samaa virtaa ja innostusta kuin parikymppisessä Daaliah'ssa, mutta innostuksen lisäksi minussa on nyt rautainen annos ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä. Näin vaatimattomasti ilmaisten. Pystyn haastaviin projekteihin, sillä innostuksen lisäksi tiedän, miten asiat kannattaa hoitaa, olen oppinut kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea, olen oppinut pitämään huolta itsestäni. Olen saanut arkirutiinini ja työtehoni kuntoon: työaika ja vapaa-aika eivät enää sekoitu toisiinsa inhottavaksi möhnäiseksi epämääräisyydeksi. Kun teen töitä, teen töitä ja kun olen vapaalla, olen vapaalla. Nyt uskallan taas innostua, niin työasioista kuin vapaa-ajan projekteista, sillä minulla on Turvaverkko. Voin riehua mielin määrin, kun tiedän, että elintapani tukevat jaksamistani sen sijaan, että ne söisivät energiavarojani.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja se on mahdollisuuksia täynnä. Voin tehdä ihan mitä vain. Ihan mitä vain. Älkääkä edes yrittäkö väittää vastaan :)

Noah and the Whale: 5 Years Time

Harhaileva mieli = onneton mieli

Keskittyvä ihminen on onnellinen. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta omassa elämässäni minun on pitänyt oppia tämä kantapään kautta. Vuosi sitten samaan aikaan kävin ylikierroksilla ja olin ajamassa itseäni hyvää vauhtia piippuun. Tämä vuosi onkin sitten kulunut tuosta loppuunpalamisesta toipuessa ja oman elämäni tarkastelussa ja tämän kysymyksen äärellä:  mikä h%@¤?#" siinä mättää?

Kaikki muutokset, joita olen toteuttanut arjessani ovat lopulta tähdänneet yhteen samaan: keskittymiseen. Törmäsin pari päivää sitten tieteelliseen artikkeliin A Wandering Mind is an Unhappy Mind, jossa kuvailtiin mielenharhailun ja onnellisuuden välistä yhteyttä. Artikkelin kirjoittajat olivat IPhone-applikaation avulla tutkineet yli 5000 ihmisen päivittäisiä mielialoja seuraavien kysymysten avulla: Mitä teet juuri nyt? Ajatteletko jotain muuta? Onko ajattelemasi asia luonteeltaan positiivinen, negatiivinen vai neutraali? Kuinka onnellinen olet?

Tutkimuksessa selvisi seuraavat asiat:
1.) Ihmisten mieli harhailee usein, tutkimuksen näytteissä keskimääräisesti 46,9 prosentissa. Sillä mitä ihmiset teki oli hyvin vähän vaikutusta siihen, harhaileeko mieli (seksin harrastamista lukuunottamatta).
2.) Ihmiset ovat onnettomampia, kun heidän mielensä harhailee. Vaikka tutkittavien ajatukset olisivat karkailleen positiivisiin asioihin, tämä ei tehnyt heistä onnellisempia kuin silloin, kun he keskittyivät tekemäänsä asiaan. Kun ajatukset harhailivat neutraaleihin tai negatiivisiin asioihin, he olivat huomattavasti onnettomampia kuin ajatellessaan sitä, mitä olivat sillä hetkellä tekemässä.
3.) Se mitä ihmiset ajattelevat indikoi paremmin heidän onnellisuutensa astetta kuin se mitä he tekevät.

Ihmisen mieli harhailee ja harhaileva mieli on onneton. Ihminen eroaa eläimistä siinä, että me kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä, ajattelemaan mennyttä, suunnittelemaan tulevaa ja pohtimaan asioita, joita ei koskaan tule tapahtumaan. Artikkelin kirjoittajat kuvaavat osuvasti, että vaikka tämä on huomattava evolutionaarinen edistysaskel ja mahdollistanut ihmiskunnan kehityksen, sillä on emotionaalinen hintansa. Me olemme onnettomampia, koska emme kykene elämään hetkessä.

Harhaileva mieli - ihmismielen siunaus ja kirous. Koska kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä ja siitä, mitä olemme tekemässä juuri sillä hetkellä, kykenemme ennakoimaan tulevaa ja vaikuttamaan asioihin. Omalla kohdallani tämä meni vain liian pitkälle. Alkoi tuntua siltä, etten elä koskaan hetkessä ja ettei aivotyöskentelyni lakkaa koskaan. Ryhdyin ratkomaan ongelmia, joita on mahdotonta ratkoa ja stressasin asiosta jatkuvasti, unissanikin. Sitähän stressaaminen pohjimmiltaan on: paineiden ottamista asioista, joihin et voi sillä hetkellä vaikuttaa, mutta joita ajattelet lakkaamatta tästä huolimatta.

Nyt olen oppinut, että mieltä voi ohjata ja auttaa keskittymään juuri käsilläolevaan asiaan. Suurin vaikutus on ollut läppärin sulkemisella joka päivä klo 17.00 mennessä. Nettisurffaminen on mielestäni pahin mahdollinen keskittymisenhajottaja: silloin et keskity yhtään mihinkään. Jos vielä oppisin viettämään aikaa täällä netissä niin, että minulla on auki vain yksi välilehti kerrallaan.

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.