Eteenpäin

Tämä on ollut hyvä viikko. Töissä yhteistyökumppani on päässyt vihdoin projektissaan eteenpäin, mikä tarkoittaa, että minäkin pääsen työssäni seuraavaan vaiheeseen. Olen parhaimmillani silloin, kun tekemistä on riittävästi ja joudun hieman pinnistelemään ja keksimään ratkaisuja haasteisiin. Myöhemmin viikolla kokoonnuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden lahjakkuuden varaan yritys, jota olisin mahdollisesti johtamassa, perustuisi. Päätin lähteä mukaan heidän pienempään projektiin, mikä tarkoittaa sitä, että tulemme tutustumaan paremmin toisiimme seuraavan puolen vuoden aikana. Tämä olisi ensimmäinen askel kohdalla pitempiaikaista yhteistyötä.

Eilen osallistuin harrastukseeni ja ilta oli yksi antoisimmista sen kahden vuoden ajalta, jolloin olen lajia harrastanut. Oma osuuteni onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kerrankin en jäänyt vain pintatasolle, vaan löysin ne olennaiset elementit onnistumiseen ja pureuduin niihin riittävän syvälle. Oli kiehtovaa huomata, miten kanssaihmiset sai imaistua mukaan, kun en taistellut teknisten yksityiskohtien kanssa vaan keskityin ilmaisuun. Sain kiittävää palautetta ja tämä tuntui erityisen hyvältä, sillä olen todella tehnyt töitä kehittyäkseni harrastuksessani. Joka ikinen viikko olen nostanut käteni, kun harrastussession alussa on kysytty kuka haluaa osallistua. Usein olen ollut todella surkea. Muistan, miten vuosia sitten, kun kävin seuraamassa lajia, olin täysin kauhuissani ja ajatus jokaviikkoisesta osallistumisesta tuntui mahdottomalta. Sitten jokin naksahti aivoissani ja päätin aloittaa harrastuksen, vaikka riskinä oli jokaviikkoinen nöyryytys. Himpura, kun en anonymiteetin säilymisen takia voi puhua harrastuksestani tarkemmin!

Ehkä siksi, että niin moni asia nytkähti eteenpäin tällä viikolla, tänään aamulla tiskatessa ajatus valkeni päässäni: minä teen sen! Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pelkojeni lannistama,  mutta tällä viikolla olen alkanut taas unelmoimaan: ensi syksynä olen mukana perustamassa yritystä. Tämän päätöksen tekeminen tuntuu vapauttaneen suuren määrän energiaa minussa. Sen sijaan, että ajatukseni kiertäisivät luuppia, ne ovat kohdistuneet eteenpäin: tavoitteeseen. Nyt kun olen tehnyt päätöksen, voin alkaa kohdistamaan energiani sen miettimiseen, millainen yrityksestä tulee. Siitä tulee tietenkin käsittämättömän cool.

Kolkko asunto

Uusi asuntoni on kolkko. Liian vähän kuvia, värejä ja tekstiileitä. Liian minimalistista. Tällä hetkellä tämä asunto näyttää suunnilleen samalta kuin elämäni Turussa. Päällisin puolin puitteet on hyvät, mutta jotain puuttuu.

Muutin tavarani Helsingistä Turkuun viikko sitten ja muutosta on tullut lopullinen vasta nyt. Vasta nyt minun on alettava sopeutumaan. Asuin Helsingissä kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii löytää paljon ystäviä ja yhteisöjä. Minulla oli pääkaupungissa vilkas sosiaalinen elämä ja joskus liiankin vilkas. Oli vaikeaa löytää aikaa rauhoittumiselle ja levolle. Nyt elämässäni on tilaa. On aikaa kokkaamiselle, kotitöille ja liikunnalle.

Turkuun muuttamisen jälkeen olen joutunut kohtaamaan minulle jo vieraaksi muuttuneen tunteen: yksinäisyyden. Sitä on ollut outoa makustella. Ei ole kyse siitä, ettei minulla olisi ollut yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin Helsingissä. Olen viikossa tavannut siskoa muutaman päivän välein, viettänyt työpäivät työkavereiden kanssa, liittynyt harrastusseuraan ja viettänyt viikonlopun leirillä. Kyse on pikemminkin sen tiedostamisesta, etteivät siteeni näihin ihmisiin ole vielä kovinkaan vahvoja, siskoa lukuunottamatta. 

Edellisen kerran olin tässä tilanteessa kymmenen vuotta sitten muuttaessani Helsinkiin. Muutin sinne miehen takia, mutta eksäni aloitti tuohon aikaan opiskelut kokopäivätyön ohella. Jouduin viettämään paljon aikaa yksin. Nyt paikallisten kavereiden löytäminen on todennäköisesti helpompaa. Yksinolo pakottaa aktiivisuuteen.

Huomaan kaipaavani kavereiden lisäksi yhteisöä. Kampusalue vetää minua puoleensa. Opiskelijaelämä, akateemisuus, kansainvälisyys - nämä asiat ovat olleet tärkeitä identiteettini rakennuspalikoita. Ne edustavat minulle vapautta, uuden oppimista, avoimuutta. Huomaan käveleväni 1,5 kilometrin matkan opiskelijaravintolaan sen sijaan, että menisin työpaikan henkilöstöravintolaan. Keski-ikäiset byrokraatit vs. nuoret ja kauniit ihmiset...

Mutta mutta, tilanne vaikuttaa lupaavalta. Olenhan vellonnut näissä suurissa yksinäisyyden tunteissa jo viikon. Ilokseni pystyn jatkamaan Turussa minulle tärkeää harrastusta, joka on samalla väylä kansainvälisen, akateemisen kaveripiirin luomiseen. Viime viikkoinen tapaaminen lupasi hyvää. Tunnen itseni hieman vanhaksi seuran nuorimpien joukossa, mutta innostus yhteistä harrastusta kohtaan yhdistää. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se vetää puoleensa samantyyppisiä ihmisiä monilta eri aloilta. Siihen haksahtaa yhtä lailla psykologin ja lakimiehen versot, kuin tulevat matemaatikot kuin opettajatkin. Maita on edustettuna Meksikosta Pakistaniin. Meitä yhdistää tarve omien mielipiteiden äänekkääseen ilmaisemiseen. Ahhh... miten virkistävää tämän konsensushakuisen suomalaisuuden tyvenessä! Sieluni saa rauhan tässä ympäristössä.

Silmänikin lepää. Nuoren miehen hartijalinjassa. Puuma nostaa päätään jälleen. Seurasta löytyi mitä söpöin nuori mies, jonka kanssa meillä synkkasi ja jonka kanssa juttelimme pitkät pätkät baarissa harrastuksen jatkoilla. On mukavaa tietää, että harrastuksessa on tarjolla myös silmäkarkkia ja flirttailukumppani. Minäkö aikuistun ja vakavoiduin? Löydän sopivan miehen, ostan omistusasunnon ja perustan perheen. Ehhhhehehehhhehheheheh...ei.

Niin, se yksinäisyyden tunne. Kauankohan saan pidettyä siitä kiinni. Sen tunteminen tekee oikeastaan hyvää. Se saa minut arvostamaan ystäviäni ja ystävyyttä enemmän. Tuntui hyvältä, kun kaveri soitti perään Turkuun ja kysyi, saako tilittää. Mutta tiedättekö, minä asun nyt samassa kaupungissa parhaan kaverini kanssa. Sen, joka on pysynyt matkasta siitä lähtien, kun putkahdin äidistäni maailmaan. On hauskaa, kun pystymme tapaamaan siskoni kanssa useamman kerran viikossa. Tällaista tilannetta ei ole ollut viiteentoista vuoteen. On rentouttavaa, kun on ihminen, jonka seurassa voi olla juuri niin höpsö kuin oikeasti on. Mitään rooleja on turha esittää, kun toinen tuntee sinut paremmin kuin välittäisikään tuntea. 

Asunto on edelleen kolkko, mutta eiköhän se kohta ala täyttyä väreillä, tuoksuilla ja uusien ja vanhojen ystävien äänillä.

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Tuumista kiinni

Väsyttää. Minun piti herätä epäinhimilliseen aikaan tänään ja olen viettänyt päivän 9-10-vuotiaiden lasten kanssa. Lapset oli mainioita, ja oli hauska nähdä, miten paljon he nauttivat järjestämästämme ohjelmasta ja miten ne omat visiot loksahteli kohdalleen, mutta vähäunisen yön jälkeen olo oli ja on vähän nuutunut. Mutta kyllä se tästä.

Saan huomenna uuden tietokoneen näytön, mitä odotan innolla. En tiedä, miksi olen jumittunut vuosikausiksi tyytymään läppärin ruutuun. Tuumamäärä melkein kaksinkertaistuu, mikä tekee varmasti hyvää sekä silmilleni että ryhdilleni. Näihin asioihin pitäisi panostaa yhtä lailla kuin patjaankiin, kummankin kanssa kun viettää sen 8 tuntia päivässä. Teen läppärin kanssa töitä pöydän ääressä ja erillisellä näppäimistöllä, mutta usein huomaan kyyhöttäväni etunojassa. Salin ja uimisen avulla olen onneksi onnistunut hieman kompensoimaan tätä vuosia jatkunutta epäergonomisuutta. Aioin mennä tänään salille, mutta ei, ei sinne väsyneenä kannata mennä. Tirsat sen sijaan.

Energian purkua ja kehonkuvaa

Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä. 

Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.

Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.

Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.

Mutta, ohoi, työt odottaa.

Kuvatuksia

Kamera on sujahtanut jälleen käsilaukkuuni ja olen alkanut katselemaan ympärilleni "sillä silmällä": mitäs kuvattavaa löytyisikään. En ole vuoden 2006 jälkeen juurikaan kuvaillut. Olin silloin puoli vuotta vaihdossa Japanissa ja kuvasin niin paljon, että tuntui, että en koe enää asioita ollenkaan, dokumentoin vain. Mutta mutta, nyt on taas pientä innostusta kuvaamiseen heräillyt. Pari kaveriani kuvaa kunnon hifistelykameroilla ja sellainen olisi kiva saada itsekin, mutta toistaiseksi on pärjättävä pokkarilla ja hätätapauksessa kännykän kameralla. Tällainen tuli vastaan eilen ratikkapysäkillä:

Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:

Huoleton

Nyt poikkeuksellisesti kaivoin läppärin esille illalla, kun mielessä oli postauksen aihe ja päivät ovat menneet töitä paiskien. Nyt kuitenkin ramasee. Jaksanko sittenkään kirjoittaa aikomastani vakavasta aiheesta...

Minulla on nykyään elämä. Elämä, joka pitää minut sen verran kiireisenä, ettei kirjoittamisellekaan tunnu löytyvän aikaa. Tuntuu, että joka päivälle riittää jotain hauskaa tekemistä. Väittelemistä, tanssimista, elokuvanäytöksiä, kissaristiäisiä, bileitä, taidehörhöttelyjä. Tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, altistun uudelle, innostun uudesta ja opin uusia taitoja. Elän hetkessä. En muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen - ehkäpä 11 vuotta sitten. Minulla on hyvin samanlainen olo kuin vuosikymmen sitten yliopisto-opinnot aloitettuani. Kun uusi maailma avautui eteeni. Omanhenkisiä ihmisiä, uudenlaisia näkökulmia, kaikki mahdollisuudet elämässä avoimena.

Huoleton.

Olen huoleton.

Itseasiassa en usko, että olen koskaan ollut näin murheita vailla. Kukaan tai mikään ei nakerra onneani. Olen systemaattisesti poistanut energiasyöpöt elämästäni. Olen täynnä virtaa ja energiaa - ja patterien sijasta käyn aurinko- ja tuulienergialla. Ne eivät lopu kesken. Ero vuoden takaiseen on huikea. Olen onnellinen, että sain burnoutin, sillä se pakotti minut miettimään elämäni uusiksi. Pohjalta on hyvä ponnistaa.

Tuntuu hyvältä olla aidosti väsynyt, ei stressin tai huonosti nukutun yön takia, vaan koska olen koko päivän tehnyt asioita, ollut läsnä ja keskittynyt siihen mitä teen juuri silloin. Kun energia ei ole hukkaantunut menneen murehtimiseen tai tulevan stressaamiseen, vaan olen käyttänyt sen elämästä nauttimiseen.

Anna Ternheim: Walking Aimlessly

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Kaikki mitä rakastin

Olen löytänyt takaisin kirjojen pariin. Viime aikoina olen lukenut kirjoja amerikkalaiselta norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, Siri Hustvedtiltä. Hän kertoo kirjoissaan - esimerkiksi Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia - newyorkilaisista taiteilijoista ja tutkijoista ja heidän elämänvaiheistaan. Pitkään vierastin näinkin "realistista" kerrontaa, karkasin mieluummin eskapismiin - scifiin, fantasiaan, kauhuun, historiallisiin romaaneihin.

Näitä kirjoja lukiessa olen löytänyt tietyllä tavalla itseäni ja omia kadotettuja intohimojani ja herkkyyttä. Hustvedtin kirjojen ihmiset tarkastelevat maailmaan samantapaisesti kuin minä, mutta hienostuneemmin. He tietävät paljon ja ovat uppoutuneet johonkin elämän osa-alueeseen ja syventyvät siitä lisää oppimiseen kuten vaikkapa hysterian kulttuurihistorian tutkimiseen. Kirjailija on itse taidehistorian ja kirjallisuuden professori, mikä selittää henkilöhahmojen luonnetta. Huomaan itse kaipaavani tätä, johonkin tiettyyn asiaan ja ilmiöön uppoutumista. Kaipaan yliopisto-opintoja, kaikkia niitä hassuja taide-aineiden ja mediakulttuurin kursseja, joilla paneuduttiin johonkin omituiseen marginaaliseen aiheeseen kuten karnevalistiseen kirjallisuuteen tai kuvan ja sanan suhteeseen. Osittain taidan myös kaivata sitä ihmistä, joka olin tuolloin - helposti innostuva optimisti, joka janosi tietoa ja kokemuksia ja joka uskoi pystyvänsä mihin tahansa.

Hustvedtin kirjoissa puhutaan paljon menetyksestä ja surusta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Kaikki mitä rakastin -kirjassa päähenkilö menettää ensin 11-vuotiaan poikansa ja sitten vaimonsa, joka etääntyy avioliitosta. Amerikkalainen elegia -kirjassa sisarukset ovat menettäneet puoli vuotta aiemmin isänsä ja aiemmin puolisonsa, toinen leskeksi jäädessään ja toinen avioerossa. En ole ehkä pysähtynytkään miettimään, miten menetykset ovat vaikuttaneet omaan elämääni. Isän kuolema 7 vuotta sitten ja seitsemän vuoden suhteen päättyminen kolme vuotta sitten ovat varmasti jättäneet jälkensä, mutta en oikein tiedä minkälaiset.

Kroppani mun

Nyt nyt... taitaa tulla postaus jostain muusta kuin miehistä  :) Aiheena ruumiinkuva. Onkohan yksikään nainen tyytyväinen kroppaansa? Tuskinpa, ei ne meistä kauneimmatkaan. Aina on jotain parannettavaa.

Minulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen vartalooni. Toisaalta rakastan sitä juuri sellaisena kuin se on juuri nyt, toisaalta haluaisin muuttaa sitä. Tämä kroppa on palvellut minua hyvin. Se on ollut varsin terve ja taipunut melkein kaikkeen mihin haluan. Se on voimakas ja kestävä. Se ei ole siro eikä notkea. Sisko joskus sanoi, että minulla on luolanaisen kroppa ja sitä se taitaa ollakin; pärjäisin sen kanssa hyvin ääriolosuhteissa. Minulla on leveät hartiat ja lihaksikkaat jalat ja rasvavarastoa pahan päivän varalle. Eniten pidän olkapäistäni ja sääristäni.

Lihoin parisuhteen aikana noin 20 kiloa, enkä ole vieläkään onnistunut karistamaan näitä kiloja. Saan aina muutaman kilon pois ja sitten painonpudotus tyssää. Olen niin mukavuudenhaluinen, ettei minusta ole minkäänlaisiin kitukuureihin. Nyt olen kuitenkin päättänyt, etten luovuta vaan jatkan laihduttamista olipa se kuinka hidasta tahansa. En usko, että 20 kilon pudottaminen muuttaa juurikaan elämääni. Vaatteet toki istuvat paremmin ja itsevarmuuteni saattaa parantua hiukkasen. Mutta ei minusta sittenkään siroa tule, kulmikkaampi vain.

Pidän urheilusta: kävelemisestä, kuntosalista ja uimisesta. Kävelemisestä, koska se on helppoa, terapeuttista ja raitistavaa. Kuntosalista, koska sillä saa treenattua keskivartaloa ja olen aina halunnut ne Madonna-käsivarret :) Uinnista, koska se on niin kokonaisvaltaista. Tanssi olisi mukava lisätä repertuaariin. Ja seksi, senkin voisi lisätä.

Luovuuden kaipuu

Kaipaan luovaa tekemistä. Haluaisin vähentää netissä hukattuja tunteja ja alkaa puuhailemaan jotakin. Olisi hauskaa keksiä tekemistä käsille, samalla saada jotain aikaiseksi ja keskittyä kunnolla yhteen asiaan. Tämä netissä surffailu on sellaista jatkuvaa huomion ja keskittymisen harhailua.

Inspiraation keräilyssä voisi toimi apulaisena Pinterest. En ole vielä palvelua käyttänyt, mutta sen kautta voi keräillä erilasia nettissivuja yhteen paikkaan kuvien avulla. Kun minulla ei ole selkeää visiota siitä, mitä haluaisin tehdä, niin paras keino voisikin olla tämän päämäärättömän surffailun valjastaminen inspiraation etsintään :)

Hmmmmmm... mitäköhän sitä keksii :)