Le weekend

Nyt väsyttää, mutta olipa taas kaikin puolin mukava viikonloppu. Kävin työhaastattelussa Turussa perjantaina ja oli mainiota kun työhaastattelu oli vain leppoisaa jutustelua. Tiistaina tiedetään, lähdenkö Turkuun. Seitsemää on haastateltu ja vaakakupissa voi painaa ihan mikä tahansa asia. Minä olen nuori, innokas ja vailla siteitä. Se voi olla edukseni.

Lauantaina olin treffeillä, sellaisilla "olipa hauskaa ja helppoa" -treffeillä. Mies pitkä, tumma, komea, rikas, hauska, kohtelias, positiivinen ja sopivalla tavalla todella outo. Lisäksi spontaani, seikkailunhaluinen ja musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien ystävä. Tuolta netin kätköistä voi näköjään löytyä priimojakin yksilöitä. Käytiin kahdella eri keikalla, syömässä ja vielä Navy Jerry'ssä, missä istuttiin ja juteltiin pilkkuun asti. Suomalaisten mieslukijoideni iloksi voin vielä kertoa, että kyseessä on ulkomaalainen mies ;)

Juteltiin aika paljon ihmissuhteista ja eksistäkin. Hän perusteli eksistä kysymisen sillä, että on hyvä tietää, millaisia eksiä on ollut, koska sitten tietää toisen maun. :) Aika paljonhan tässä miehessä on samaa kuin eksissäni. Älykäs verbaalikko, jolla on käytöstavat kohdillaan. Hän halusi tarjota kaiken, vaikka parhaani mukaan heittelin seteleitä aina välillä hänen suuntaansa. Tarjosi kyydin kotiin. Ei yrittänyt mitään. Jäi todella hyvä mieli.

Tänään sunnuntaina menin katsomaan Bollywood-elokuvan erikoisnäytöstä, kävin uimassa ja söin hyvää intialaista Ravintolapäivässä. Muy bueno!

Päivänkirkkaat hetket

Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui  parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.

Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.

Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.

Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.

Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.

Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.

Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.

Energian purkua ja kehonkuvaa

Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä. 

Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.

Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.

Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.

Mutta, ohoi, työt odottaa.

Iholla

Pulahdan veteen pitkän viikon jälkeen. Kauhon niin lujaa kuin pääsen. Pinnan alle, uudestaan ja uudestaan. Tunnen miten jännitys alkaa sulaa. Tunnen itseni voimakkaaksi ja sulavaksi, olen yhtä veden kanssa. 25 minuuttia myöhemmin nousen vedestä ja oloni on uudestisyntynyt. Siirtymäriittini viikonloppuun.

Istun elokuvateatterissa. Skandinaavisen näköinen mies soittaa puhelimella. "Hey, what's up?" hän sanoo samealla äänellä. Hän sivelee nivusiaan ja aloittaa puhelun uudestaan ja uudestaan. Pian hän kävelee kadulla. Soittaa ovikelloa. Oven avaa toinen mies. He katsovat toisiaan hetken, astuvat lähemmäksi toisiaan, suutelevat intohimoisesti ja ahnaasti toisiaan. Tästä alkaa yhdeksän vuoden suhde, seksilinjan puhelusta, ja elokuva, joka vie iholle. Kahden miehen rakastelevat kehot, ahnaat huulet. Elokuvateatterin pimeys, elän tätä elokuvaa kehollani.

Musiikki, joka vangitsee, nostattaa sieluani ja saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Jään lopputekstien ajaksi, sillä haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Kotona kuuntelen repeatillä yhtä ja samaa biisiä elokuvasta. Arthur Russell: This is How We Walk on the Moon:

Ira Sachsin elokuvasta Keep the Lights On:

Miten sinua voidaankaan koskettaa, kuvilla, äänillä.

Juovuksissa tarinoista

Minusta on tullut kirjastossakävijä ja suurimpia huoliani tällä hetkellä on se, etteihän lukeminen vain lopu kesken. Sängyn vieressä on läjä kirjoja ja sarjakuvia, ja tartun kirjaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ahmin kirjoja hirmuisella tahdilla, samalla tavoin kuin joskus 10-vuotiaana. Hyppään tarinasta ja tunnelmasta toiseen, tutustun ja ihastun uusiin hahmoihin, opin uutta ja reflektoin lukemaani suhteessa omaan elämääni. Ruokin mieltäni ja sieluani.

Tänään alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, vaihtoehtoisen elokuvan 11-päiväinen kavalkadi vailla vertaa. Elokuvat, vasinkin elokuvateatterissa nautittuna, voivat iskeytyä tajuntaan ja vaikuttaa tunteisiin vahvemmin kuin mikään muu tarinankerronnan muoto. Elokuva vie iholle, sinut kutsutaan tuntemaan ja samaistumaan, uppoutumaan. Elokuvan katsominen ei ole yhtä älyllinen ja pohdiskeluun johdatteleva kerronnanmuoto kuin kirjat, se on pikemminkin kokemuksellista, elämän imitointia. Elokuvafestivaaleista olen innostunut yhtä paljon viimeksi noin 20-vuotiaana.

Tuntuu kuin olisin tyhjä vaasi, joka odottaa täyttymistä. Kun kaikki kuona ja murheet on kaavittu pois, minussa on tilaa uudelle. Olen alkanut täyttää itseäni tarinoilla.

Tänään pääsen katsomaan Benh Zeitlinin elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on napannut jo ison liudan palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla:

Elokuvallinen elämäntapa

Minä pidän aamuistani nykyään. En ole koskaan ollut aamuihminen, olen vain huitaissut ruisleivän suuhuni ja vilkuillut samalla sanomalehteä ja alkanut saman tien hommiin tai lähtenyt liikkeelle. Nykyään aloitan aamuni lukemalla kirjaa, syömällä runsaan aamiaisen ja juomalla kupettain teetä. Tästä uudesta aamurituaalista tulee levollinen ja rauhallinen fiilis. Kun päivä alkaa johonkin asiaan keskittymällä, se myös luontevammin jatkuu samalla tavoin keskittymiskyvyttömän harhailun sijasta.

Olen lukenut viime aikoina joka päivä ja etenkin erään suomalaisen kirjailijan teokset ovat tehneet vaikutuksen. Pasi Ilmari Jääskeläinen ei ole kirjoittanut kuin kaksi kirjaa ja yhden novellikokoelman, jota en ole vielä lukenut. Luin aiemmin Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) ja nyt olen viimeisillä sivuilla hänen toisessa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät (2010). Jääskeläisen kirjat on eräänlaista "reaali-fantasiaa" kuten hän omassa blogissaan määrittelee. Kirjoissa liikutaan jossain toden ja maagisen rajamailla, arkisen ja oudon välimaastossa.

Tykkään itse kehitellä kaikenlaisia teorioita ja Jääskeläisessä tunnistan hengenheimolaisen. Kummassakin kirjassa esitellään eräänlainen maailmankatsomuksellinen "konsepti", joka saa näkemään maailman aivan eri tavalla - ainakin tällaisen elokuviin ja kirjoihin hurahtaneen esteetikon kohdalla.

Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan  päähenkilö, nuori opettajarnainen, saa kutsun kuulun lastenkirjailijan luotsaamaan kirjallisuusseuraan, jonka jäseniä on lapsesta saakka koulittu menestyskirjalijoiksi. Kirjassa esitellään ajatus "vuotamisesta";  seuran jäsenet voivat haastaa toisiansa Peliin, jossa he voivat kysyä mitä tahansa toisiltaan ja toisen on vastattava täysin rehellisesti, vuodettava, olipa aihe kuinka kipeä tai hävettävä tahansa. Kirjailijat käyttävät näin saamaansa materiaalia häikäilemättömästi omissa kirjoissaan. He ovat kuin haaskalintuja, jotka nyppivät toisistaan aineksia kertomuksiinsa, samalla tavoin kuin he varastavat ulkoisia piirteitä ja olemuksen osasia kaikista tapaamistaan ihmisistä. Kirjaa lukiessa heräsin hätkähtäen siihen, että kaikissa ihmisissä on kertomuksen ainekset, heidän elämänkohtaloissaan ja kokemuksissaan. Kirja inspiroi tarinankertomiseen; sen lukemisen jälkeen minun teki mieli ryhtyä kirjoittamaan itse tarinoita ja tämä ajatus on edelleenkin mielessä.

Harjukaupungin salakäytävät -kirjassa taas esitellään ajatus "elokuvallisuudesta":  elokuvalliset ihmiset, paikat ja kohtaamiset kohoavat arkisen harmauden yläpuolelle merkityksellisyydessään.

"-- jotkut ihmiset ovat olemukseltaan elokuvallisempia, siis tavalla tai toisella cinemaattisempia kuin toiset. He säteilevät ympärilleen merkityksellisyyshiukkasia, jotka nostavat hetkellisesti muidenkin ihmisten elokuvallisuuden tasoa ja saavat läsnäolijoiden kokemuksen elämästä tihenemään. Myös paikat voivat säteillä merkityksellisyyshiukkasia. Jotkut paikat ovat siis elokuvallisia, kun taas toisia leimaa arkinen merkityksettömyys. On paikkoja - huoneita, taloja. katuja, maisemia, kaupunginosia - jotka arkisessa epäesteettisyydessään turruttavat ihmisen niin, että hän osaa kuvitella mitään cinemaattista. Toisaalta joissakin paikoissa tuntuu luontevalta ellei jopa välttämättömältä ylittää arkiminänsä rajat ajatuksissa, puheissa ja teoissa. "

Kirjan henkilöt ovat ryhtyneet elokuvallistamaan elämäänsä luettuaan "Elokuvallisen elämänoppaan" ja ovat ryhtyneet pukeutumaan, puhumaan ja käyttäytymään elokuvallisemmin siteeraten klassikkoelokuvia, hetkeen heittäytyen ja välttäen "jatkumohakuista hitautta".

"Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista."

Ajatus elokuvallisesta elämäntavasta on hupaisa mutta samalla pelottavan ravisteleva. Totta tosiaan, tuohonhan minä olen pyrkinyt, hetkessä elämiseen ja sellaisen turruttavan junnaamisen nujertamiseen. Sen sijaan, että jumitan läppärin tai television ääressä kaikki illat, lähden liikkeelle ja altistan itseni noille lukuisille Helsingin merkityksellisyyshiukkasia säteileville paikoille ja kohtaan ihmisiä.

Tuleeko teille arvon lukijat muuten mieleen, erityisen elokuvallisia paikkoja? Harjukaupungin salakäytävät - kirja sijoittuu Jyväskylään ja kyseisen, minullekin kovin tutun kaupungin, erääksi elokuvalliseksi paikaksi mainitaan Kirkkopuisto:

" Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaistee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka." 

Olen itse asunut nyt pääkaupunkiseudulla 9 vuotta ja olen tässä ajassa ehtinyt asua viidessä eri kaupunginosassa. Näiden erot voi kiteyttää hyvinkin näiden paikkojen elokuvallisuuden mukaan. Espoon keskus oli paikkana ja estetiikaltaan masentava ja sen elokuvallisuus rajoittui ahdistavan suomi-angsti-elokuvan tasolle. Käpylä ehdottomasti henki merkityksellisyyshiukkasia, jonkin verran Lauttasaarikin, mutta parhaiten olen viihtynyt täällä Meilahdessa, etenkin omalla kotikadullani, joka henkii 40-luvun Suomi-elokuvan tunnelmaa. Söpöt rapatut kerrostalot ja rappuni vanha hissi. Portaat kohti Seurasaarta ja arvokkuutta henkivät vanhat ravintolat. Ehkäpä viihdynkin täällä niin hyvin tästä kaupunginosasta säteilevien merkityksellisyyshiukkasten ansiosta.

Myös kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla elokuvallisia ja luulen, että etenkin tarinat siitä, miten ihmiset kohtaavat rakastettujaan saavat helposti elokuvallisia piirteitä: ne ovat erityisen merkityksellisiä ja kohtalokkaita. Itselleni muistuu mieleen eräs kohtaaminen Mumbain yössä... Uskaltaako lukijat paljastaa omia cinemaattisia kohtaamisiaan? Mikä teki niistä erityisen pysäyttäviä?

Kohtalokas eroamisen hetki Casablanca-elokuvassa(1942)

Uppoutumisen onni

Minulla on ravittu olo. Henkisesti. Miksi en niin pitkään aikaan lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia? Sen sijaan olen huuhdellut itseäni kuukausien ajan musiikilla. Musiikki on rauhoittavaa ja sillä voi siirtää itsensä nopeasti johonkin tunnetilaan. Nyt on kuitenkin tuntunut hyvältä uppoutua tarinoiden maailmaan. Olen ahminut kirjoja ja elokuvia, tarinoita ihmiskohtaloista, syvällisiä ajatuksia ja kauniita kuvia. Tuntuu hyvältä sukeltaa johonkin toiseen maailmaan tai toisten ihmisten ajatuksiin, toisaalta unohtaa itsensä ja toisaalta löytää kaikupohjaa omille ajatuksille ja tunteille. On tuntunut hyvältä sulkea läppäri iltapäivällä ja keskittyä johonkin muuhun kuin tähän internetin hajanaiseen informaatiotulvaan ja sekalaisiin ja välähdysmäisiin katkelmiin eri ihmisten elämistä. On tuntunut hyvältä tehdä pitkiä kävelyretkiä, löytää metsämansikoita, säikähtää kuollutta kettua. Havannoin ja täytyn - tarinoista ja ympäröivästä maailmasta.

Olen alkanut näkemään jälleen unia. Sykähdyttäviä ja outoja. Olen nukkunut syvästi, paremmin kuin pitkään aikaan. Ne muutamat muutokset, joita olen tehnyt elämänrytmiini, tuntuvat toimivan. Tuntuu siltä, että eri asiat ovat nyt löytämässä oman paikkansa. Kun syön keskityn vain syömiseen tai kun teen töitä, vietän vapaa-aikaa, liikun tai nukun. Lamaannuksesta innostuneeseen keskittymiseen, tämä on toiveeni.

Elokuvasuosituksia

Katsoin viime yönä Oscar-gaalan. Ei ollut edes tarkoitus, mutta huomasin olevani vielä kolmelta hereillä, niin viritin sitten kaksi kuukautta teloillaan olleen telkkarini käyttökuntoon. Gaalaa oli ihan mukava seurata, koska olin loppujen lopuksi nähnyt aika monen ehdokaselokuvista ja seurana oli kaveri chatin päässä.

Gaalassa hehkutettiin kivalla tavalla elokuvaa taidemuotona. Minähän olen ollut aina hirmuinen elokuvafani. Viime vuonna on musiikki tullut kilpasille, mutta elokuvaa kohtaan tunnen kuitenkin edelleen vahvinta rakkautta. Näistä viime vuoden palkituista elokuvista voin suositella ainakin näitä.

Martin Scorcese: HUGO

Tämä elokuva pitää nähdä ehdottomasti elokuvateatterissa 3D-versiona. Se on visuaalisesti ja myös tarinaltaan erittäin kaunis 1920-luvun Pariisin sijoittuva elokuva. Pieni poika menettää yllättäen kelloseppä-isänsä ja päätyy kellokoneistojen hoitajaksi  rautatieasemalle. Hugo yrittää töiden ohessa korjata kellokoneiston avulla toimivaa pientä metallimiestä, automatonia, jonka uskoo pitävän sisällään viestin hänen isältään. Rautatieaseman lelukaupan pitäjä, vanha mies, saa vahingossa käsiinsä Hugon isän automatonin korjausohjeita sisältävän muistikirjan ja "takavarikoi" sen Hugolta tämän mieliharmiksi.  George Méliès -nimisellä miehellä on omat salaisuutensa, jotka liittyvät jollain tapaa automatoniin. Hugo sai Oscareita ainakin visuaalisista tehosteista ja äänistä. Pidin elokuvan tunnelmasta ja elokuvahistoriallisuudesta. Siinä on myös mainioita sivuosarooleja. Muun muassa Borat-elokuvasta tunnettu Sasha Baron Cohen tekee elokuvassa huikean sivuosaroolin aseman turvallisuuspäällikkönä


Tate Taylor: PIIAT (The Help)

1960-luvun Amerikkaan sijoittuva elokuva kuvaa, millaisissa olosuhteissa mustat "kotipiiat" työskentelivät valkoihoisten kodeissa. Osa perheistä muun muassa halusivat, että piika käy eri vessassa kuin perhe, koska he pelkäsivät tämän tartuttavan tauteja. Heitä saatettiin myös syyttää aiheetta varkauksista tai testamentata eteenpäin ikäänkuin he olisivat edelleen orjan asemassa. Rohkea valkoihoinen toimittajatyttö, joka on itsekin mustaihoisen piian kasvattama, ryhtyy radikaaliin projektiin ryhtyessään keräämään piikojen tarinoita kirjaa varten. Myös tässä elokuvassa on hieno kavalkadi erilaisia hahmoja. Ehkäpä ikimuistoisin on rääväsuisen Minny Jacksonin hahmo, jonka kekseliäs tapa nöyryyttää hirviömäistä ex-pomoaan toimii koko elokuvan keskipisteenä. Minnyä näytellyt Octavia Spencer voitti Oscarin roolistaan.

Lisäksi, nyt gaalan katsottuani, haluan ehdottomasti nähdä ranskalaisen The Artist -leffan, joka kuvaa 1920-luvun mykkäelokuvien maailmaa.