I survived

Selvisin hengissä! Kolme viikkoa ilman vapaapäiviä, töitä illat ja viikonloput. Valmista tuli. Sain tällä viikolla kaksi isoa projektia kunnialla loppuun. Seuraavat kaksi viikkoa tulee olemaan raportointia ja pientä viilausta. Sitten projektit loppuvat ja aion hieman levätä. Sitten elämässä alkaa uusi jännittävä vaihe. Firma ja sen ensimmäinen iso projekti, jonka kanssa vierähtää seuraavat 2-3 vuotta. Think big. Tätä sanoo pomoni. Ei ihminen oikeastaan muuta voi tehdä.

Elämäni on nyt tässä uudessa kaupungissa. Täällä minua tarvitaan.

Parisuhdekin selvisi tästä koitoksesta, mutta ei se aina voisi olla tällaista. On oltava aikaa kohdata toinen. Seksillekään ei ole aikaa tai energiaa. Onneksi palautumiseen ei tarvinnut kuin puoli päivää kotona ja parisuhteen läheisyyspankin sai täytettyä. Parisuhde on voimavara, joka palauttaa ihmisen maanpinnalle saavutusten ja tulosten maailmasta.

Miehen osa

Luin tutkimustuloksesta, jonka mukaan kotitöitä tekevien miesten tyttäristä kasvaa kunnianhimoisia. Minun isäni teki kotitöitä, jopa suurimman osan niistä, samalla kun äitini loi uraa. Ehkäpä tämä selittää, miksi minusta on täysin luontevaa, että miehen tehtävä on tukea minua tavoitteideni saavuttamisessa.

Itsekeskeistä? Varmasti. On kuitenkin miehiä, jotka mielellään ottavat tämän roolin ja onnekseni vaikuttaa siltä, että minun mieheni on juuri tällainen mies. Ei niin, etteikö hän itsekin tekisi töitä, mutta hän tuntuu hyväksyvän, että tässä parisuhteessa minä olen se, joka omistautuu työlle ja siihen liittyviin projekteihin enemmän kuin hän ja että minun projektini ovat henkisesti kuluttavia  ja vaativat aikaa. Hän on koti-ihminen ja tuntuu nauttivan siitä, että voi pitää jostakusta huolta.

Miehen halua tukea lisää varmasti se, että myös hän on innoissaan siitä mitä tavoittelen. Hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja lukee ammattikirjallisuutta, jota haalin itselleni. Hän on minun tukiverkkoni. Minun on tietenkin osoitettava jatkuvasti kiitollisuuteni tästä tuesta, enkä voi tehdä sitä virhettä, että ottaisin hänet itsestäänselvyytenä.

Kuningatar

Aina välillä kauhistun omaa vallan- ja kunnianhimoani. Se nousee pintaan silloin, kun olen asettanut itselleni jonkin päämäärän. Aina taitoni tai motivaationi ei ole riittänyt siihen, että olisin saavuttanut kyseisen tavoitteen, mutta aina välillä härkäpäisyyteni vie minut sinne minne haluan. Nyt kun olen pyöritellyt mielessäni bisnesideaani, Napoleon-kompleksi heräilee aina säännöllisin väliajoin: kukaan ei voi pysäyttää minua!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana seurannut kahta hyvin voimakastahtoista naista, jotka ovat molemmat hyvin päämäärätietoisia ihmisiä. Heissä on paljon samaa, mutta niin paljon eroavaisuuksia, etteivät he voi sietää toisiaan. Suurin ero näiden kahden kanssa on se, että toinen etenee kyynärpäätekniikalla, toisia tieltään ja alaspäin puskien, hajota ja hallitse -tekniikalla. Toinen tekee toisille ihmisille palveluksia ja väläyttelee uusia mahdollisuuksia ja voittaa heidät puolelleen hurmaavalla persoonallaan. On tietenkin ilmiselvää, kumpaa naista arvostan enemmän.

Olen pohtinut paljon omaa johtajuuttani ja tapaani viedä asioita eteenpäin. Olen aiemmin sortunut jyräämiseen, mutta olen mielestäni kehittynyt vuosien mittaan parempaan suuntaan. Uskon ihmisten kuuntelemiseen ja luottamuksen rakentamiseen. Haluan voittaa ihmiset puolelleni. Jos oman tahtonsa puskee väkisin läpi, on suuressa vaarassa "menettää" ihmiset, joiden kanssa tekee yhteistyötä. Saat ehkä tahtosi läpi, mutta kyseiset ihmiset eivät enää mielellään tee yhteistyötä kanssasi, mikä kostautuu jatkossa.

Johtajana naisen on otettava vahvatahtoisen, mutta lempeän kuningattaren rooli.

Rakkauselämässäni olen leikkinyt prinsesssaa. Mutta nyt tämä rooli on alkanut kyllästyttämään. Vetäisin palmikon nutturalle, leväytin tornin oven selälleen ja harpoin puolimatkaan proffan luo. Näemme lauantaina ja prinsessa saa tehdä tilaa femme fatalelle!

Huterasti eteenpäin

Aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut tämä viikko. Ensin olin työmatkalla, jossa tapasin ihania, innostavia ihmisiä ja olin vakuuttunut siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos niin päättää. Sitten tulin takaisin ja arki löi päin pläsiä ja oravanpyörä ahmaisi sisäänsä. Omat toiveet ja visiot uhkaavat hautautua vahvempitahtoisten ihmisten mielenliikkeiden alle ja tekisi mieli sanoutua irti kaikesta! Pitäkää tunkkinne! Minulla on omat arvoni ja minun on toimittava niiden mukaisesti! Mieluummin tekisin köyhänä omien toiveideni mukaista merkityksellistä työtä, kuin muiden visioimaa bulkkipaskaa tai sitoutuisin työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka kohtelevat toisia kuin orjakansan edustajia.

Ei työelämästä voi selvitä hengissä, muuten kuin pitämällä huolta itsestään ja tekemällä muusta elämästä merkityksellisempää. Olen taas saanut muistutuksen siitä, etten voi laiminlyödä liikuntaa: muuten hajoaa sekä kroppa että mieli. On mentävä liikkumaan, vaikka sillä hetkellä ei jaksaisi. Jos menen, jaksan helpommin mennä seuraavan kerran ja jaksan muutenkin paremmin.

Tarvitsen elämääni kipeästi rakkautta. Sitä tarvitsee niin mieleni kuin ruumiini. Tarvitsen lepopaikan ja hyväksyntää, joka ei perustu suorituksiini. Tarvitsen elämälleni muun keskipisteen kuin työn. Proffa on pyörinyt mielessäni viime päivinä ja olen alkanut odottaa tapaamistamme. Miten hidasta tämä onkaan! Olemme aloittaneet kirjoittelun marraskuun lopulla! Vuosi sitten olisimme voineet tavata helposti viikossa neljä kertaa vain kävelemällä raput ylös tai alas! Voi kuitenkin olla, että tarvitsen näin paljon aikaa tutustumiseen ihan totutellakseni ajatukseen parisuhteesta ja käydäkseni läpi pelkojani. Proffa on ollut sanansa mittainen mies ja järjestelmällisen ystävällinen, sinnikäskin, koska olen halunnut pysyä prinsessatornissani - piilossa, näennäisesti turvassa. Seuraava tapaaminen voi olla se hetki, kun heitän avaimen ikkunasta alas.

Yhteensopivat

Sika Mieheksi kirjoittaa blogissaan, miten paljon arvokkaampia vapaus ja vapaa-aika ovat rahaan verrattuna. Enpä voisi olla enempää samaa mieltä. Vaikka koenkin työni merkitykselliseksi ja mielekkääksi, se syö naista. Rahalla upgreidattu elämä, hyvä ruoka tai tavarat eivät korvaa tätä oravanpyörää, jossa omia tuntemuksia ei ehdi jäädä kuulostelemaan tai pitämään huolta itsestään ilman, että sekin tuntuisi suoritteelta - yritykseltä viettää vähäisen vapaa-aikansa niin, että jaksaisi töissä. Ei työn pitäisi olla elämän keskipiste. Muistelen jopa kaiholla burnout-vuottani 2012, jolloin en gradun lisäksi tehnyt oikeastaan muuta kuin hengasin kavereiden kanssa kaupungilla.

Yrittäjyys tulee tekemään elämästäni hyvin työntäyteistä, mutta silloin minulla on ainakin vapaus päättää aikatauluistani. Jos väsyttää, voin nukkua puoleen päivää, jos tilanne sallii, voin ottaa muutaman päivän vapaan keskellä viikkoa. Voin luoda omat tavoitteeni ja oman rytmini niiden saavuttamiseksi. Uskon, että tämä yrittäjyyden joustavuus sopii minulle paremmin kuin tasaisen tappavat aamuherätykset ja puuduttava rutiini, vaikka päivät olisivatkin usein pitkiä.

Tänään minulla oli pitkästä aikaa järjestää koti ja ottaa hieman rennommin. Huomenna lähden taas työmatkalle, mutta sekin on mukavaa vaihtelua rutiineihin. En ole käynyt Tanskassa vuosiin ja ohjelma ei ole niin kiireinen, ettenkö ehtisi nauttia vähän turistitunnelmistakin.

Kävin tällä viikolla nettitreffeillä turkulaisen miehen kanssa, joka oli todella kiva, mutta ei lainkaan minulle sopiva. Olisin pitemmällä tähtäimellä tuntenut itseni todella holtittomaksi tämän säntillisen ihmisen rinnalla. Kaipaan myös vakautta, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani spontaani seikkailijaluonne ja arvaamatonkin.

Nuori Kolli seurustelee! :) Olen kuullut raportteja pitkin matkaa ja tuntuu, että Kolli on löytänyt itselleen sopivan kumppanin: naisen, joka ei loukkaannu hänen vittuilustaan ja härskeistä vitseistään.  Ei kukaan meistä ole toivoton tapaus, tarvitaan vaan yhteensopiva vastinkappale, oikeanlainen elämänvaihe ja vastaanottavainen sydän - ja Daaliah valmentajaksi ;)

Proffa haluaa edelleen tavata. Hän yrittää murtaa muurin, jonka olen rakentanut kolmansien treffien taakse. Hän yrittää osoittaa minulle, ettei ole kävelemässä ulos ovesta, jonka niin auliisti olen aukaissut sepposen selälleen ja viitoittanut tien sen luo exit-merkein - pois elämästäni. En luota vieläkään, mutta miehen sinnikkyys herättää ajatuksia. Serkkuni kertoo tarinaa siitä, miten hän ei lämmennyt tulevalle aviomiehelleen kuin vasta kosketuksen kautta. Niin kauan kun serkkuni mies herrasmiehenä piti näppinsä kurissa, serkkuni ei oikein osannut ottaa häntä tosissaan tai tuntenut riittävää yhteyttä. Miten tärkeä rooli kosketuksella onkaan suhteiden syntymisessä? Voiko nainen ja mies rakastua toisiinsa ilman sitä? Onko yhteensopivuus todennettavissa vain kosketuksen kautta? Olen neljästi hullaantunut miehestä ja jokaisella kerralla yhteys syntyi yhtäaikaa kehon ja mielen kautta. Proffan kohdalla olen väistänyt kosketuksen - kai pelkään mitä tapahtuisi jos en väistäisikään.

Tarvittavat eit

Tänään taas tajusin, miten mahtava työ minulla on. Se vie minua juuri siihen suuntaan, mihin haluan mennä ja se on rakennuspalikka urallani. Vaikka joskus tuntuu, että tämä elämä on vain sekavaa poukkoilemista. huomaan, että olen ollut sittenkin johdonmukainen. Olen aina opiskellut ja tehnyt työkseni vain sellaisia asioita ja aloja, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä. Siksi koen olevani nyt oikealla uralla - nimenomaan uralla, sillä itse valisemallani ja itse uurtamallani.

Olen välilä laiska ja aikaansaamaton, mutta olen ymmärtänyt, että luonteeni on vahvuuteni. Minusta pidetään ja olen miellyttävä yhteistyökumppani. En provosoidu ja olen ratkaisukeskeinen. Joudun tekemään töitä todella hankalien ihmisten kanssa, jyrien, jotka kyllä menestyvät, mutta vain, koska ovat päällekäyviä ja aggressiivisia. Heidän on tehtävä tuplasti töitä, koska heitä ei lähestytä. Minun strategiani tulee olemaan ja se on, erilainen. Minä olen se, jonka kanssa halutaan tehdä yhteistyötä.

Etsin pitkään töitä ennen kuin löysin nykyisen projektini. Minulle sanottiin monta kertaa ei. Sitten löysin sen oikean työn, jota en olisi löytänyt, jos minulle olisi sanottu aiemmin kyllä. Uskon, että tilanne on tismalleen sama rakkaussuhteiden kanssa. Monen tuttavuuden on tyrehdyttävä, jotta olisi tilaa sille sopivalle ihmiselle.

Eteenpäin

Tämä on ollut hyvä viikko. Töissä yhteistyökumppani on päässyt vihdoin projektissaan eteenpäin, mikä tarkoittaa, että minäkin pääsen työssäni seuraavaan vaiheeseen. Olen parhaimmillani silloin, kun tekemistä on riittävästi ja joudun hieman pinnistelemään ja keksimään ratkaisuja haasteisiin. Myöhemmin viikolla kokoonnuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden lahjakkuuden varaan yritys, jota olisin mahdollisesti johtamassa, perustuisi. Päätin lähteä mukaan heidän pienempään projektiin, mikä tarkoittaa sitä, että tulemme tutustumaan paremmin toisiimme seuraavan puolen vuoden aikana. Tämä olisi ensimmäinen askel kohdalla pitempiaikaista yhteistyötä.

Eilen osallistuin harrastukseeni ja ilta oli yksi antoisimmista sen kahden vuoden ajalta, jolloin olen lajia harrastanut. Oma osuuteni onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kerrankin en jäänyt vain pintatasolle, vaan löysin ne olennaiset elementit onnistumiseen ja pureuduin niihin riittävän syvälle. Oli kiehtovaa huomata, miten kanssaihmiset sai imaistua mukaan, kun en taistellut teknisten yksityiskohtien kanssa vaan keskityin ilmaisuun. Sain kiittävää palautetta ja tämä tuntui erityisen hyvältä, sillä olen todella tehnyt töitä kehittyäkseni harrastuksessani. Joka ikinen viikko olen nostanut käteni, kun harrastussession alussa on kysytty kuka haluaa osallistua. Usein olen ollut todella surkea. Muistan, miten vuosia sitten, kun kävin seuraamassa lajia, olin täysin kauhuissani ja ajatus jokaviikkoisesta osallistumisesta tuntui mahdottomalta. Sitten jokin naksahti aivoissani ja päätin aloittaa harrastuksen, vaikka riskinä oli jokaviikkoinen nöyryytys. Himpura, kun en anonymiteetin säilymisen takia voi puhua harrastuksestani tarkemmin!

Ehkä siksi, että niin moni asia nytkähti eteenpäin tällä viikolla, tänään aamulla tiskatessa ajatus valkeni päässäni: minä teen sen! Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pelkojeni lannistama,  mutta tällä viikolla olen alkanut taas unelmoimaan: ensi syksynä olen mukana perustamassa yritystä. Tämän päätöksen tekeminen tuntuu vapauttaneen suuren määrän energiaa minussa. Sen sijaan, että ajatukseni kiertäisivät luuppia, ne ovat kohdistuneet eteenpäin: tavoitteeseen. Nyt kun olen tehnyt päätöksen, voin alkaa kohdistamaan energiani sen miettimiseen, millainen yrityksestä tulee. Siitä tulee tietenkin käsittämättömän cool.

Uuden vuoden kynnyksellä

Välipäivissä on oma outo tunnelmansa. Joulu on juhlittu ja ajatukset alkavat siirtyä seuravaan vuoteen. Mutta vielä ei ole kiire mihinkään. Olen itse päätynyt miettimään melko paljon kulunutta neljää kuukautta Turussa ja sitä, mihin asioihin haluan muutosta.

Säännöllinen työelämä on ollut minulle yllättävän rankkaa ja ymmärsin, että tähän ei ole syynä itse työ vaan se, miten huono nukkuja olen. Olen jatkuvasti univelassa, koska nukahtaminen kestää minulla kauan, ja aamuherätys on armoton. Lomalla ei haittaa vaikka en saisi heti unta ja heräisin aamuyöllä, sillä voin nukkua aamulla pidempään. Päätin, että alan mennä nukkumaan tuntia aiemmin, se ehkä auttaa univelkaan.

Haluan pitää paremmin yhteyttä ystäviini. Pimeys kai tekee kenestä tahansa antisosiaalisen ja nyt ymmärrän, että tämä 9-5 työelämä pakottaa keskittymään iltaisin lähinnä palautumiseen. Olen ollut aina melko heikko yhteydenpitäjä ja aika usein se passiivisempi osapuoli ystävyyssuhteissa. Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse välillä unohdunkin omaan maailmaani. Voisin yrittää ainakin kerran viikossa ottaa yhteyttä niihin lähimpiin.

Onko nämä nyt uudenvuodenlupauksia? Ehkäpä niin.

Ensi vuonna saatan perustaa oman yrityksen. Tällä hetkellä ajatus tuntuu vain ja ainoastaan pelottavalta - ja saa tuntuakin. En ole vielä sitoutunut mihinkään, eikä minun ole pakko ryhtyä yrittäjäksi vaikka tiettyjä paineita siihen onkin. Minun on löydettävä yritykseen hyvän kumppanit, muuten ei ole mitään järkeä ryhtyä siihen. On myös löydettävä kannattava toimintamalli. Minulla on niin paljon opittavaa ja en ole aivan varma, onko minussa tarpeeksi tarmoa lähteä tähän koitokseen. Olen perusluonteeltani laiska, tai siltä minusta tuntuu, ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää toiselta. Peruslaiskuuden plussapuolena on se, että olen taitava löytämään tehokkaita ja aikaasäästäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskityn mielestäni kokonaiskuvaan yksityiskohtien sijasta. Olen se kympin tyttö, joka ei saanut kiitettäviä tunnollisuutensa avulla, vaan viime hetken pänttäyksen ja bullshittauksen avulla. Mutta miten pitkälle tällainen elämänasenne kantaisi yrittäjänä? En ole valmis 16 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. En ole erityisen ahkera ihminen.

Olen lukenut Ken Folletin The Pillars of the Earth -nimistä kirjaa (1989), joka kertoo katedraalin rakentamisesta 1100-luvun Englannissa. Kirjassa on Aliena-niminen hahmo, joka on herättänyt minussa ihailua. Hän on aatelinen, joka menettää arvonimensä ja omaisuutensa. Kirjassa kuvataan melko nerokkaasti, miten ihminen voi tässä tilanteessa toimia. Aliena on 16-vuotias yläluokkainen nainen, josta ei ole pehmeiden käsiensä ja käskyttävän luonteensa vuoksi työläiseksi. Hän on kuitenkin pakotettu vaihtamaan yhteiskuntaluokkaa. Harhailtuaan aikansa pennittömänä ryövärien ja hyväksikäyttäjien armoilla, hän päättää, ettei halua jäädä uhriksi. Hän kohtaa naisen, joka elättää itsensä - kauppiaan - ja saatuaan pienen pääoman käsiinsä hän päättää seurata naisen esimerkkiä ja ryhtyy villakauppiaaksi. Aliena menestyy ja rikastuu.

Tarina on kovin kokoomuslainen: ei tarvita kuin tahtoa ja oikeanlaista asennetta ja yrittäjänä voi menestyä :D Kun on tottunut olemaan rikas, niin samaa elintasoa haluaa tavoitella uudestaan, vaikka välillä köyhtyisikin. Itse tulen vähällä toimeentulemaan tottuneesta suvusta. Köyhien isovanhempien lapsista kasvoi säästäväisiä aikuisia, jotka ovat uskoneet mottoon: "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".  Suvussani ei ole yhtään yrittäjää eikä minusta ole kasvatettu sellaista. Olisiko minusta siis yrittäjäksi?

Vaiheilua

Nuori Kolli, tuo viettelevä käärme, laittoi jälleen viestiä ja hetken aikaa jouduin pysähtymään ja miettimään, mitä päätöksessäni pysyminen tarkoittaa: ei enää fuckbuddy-suhdetta vaikka mistään muustakaan ei ole lupausta. Mutta näin se menee, jostain on luovuttava jos haluaa jotain uutta tilalle.

Minulla on sellainen olo, että olen elänyt viimeiset 2-3 vuotta niitä villejä nuoruusvuosia, jotka ovat jääneet minulta aiemmin elämättä. Alle kaksikymppisenä elämäni oli sen verran raskasta perhesuhteiden, omillaan pärjäämisen ja omien epävarmuuksieni vuoksi, että poikiin tutustumiseen ei riittänyt energiaa. Kaksikymppisenä aloitin pitkän suhteen, jota laastaroin suhteessa toiseen mieheen. Sinkkuna olen ollut suunnilleen yhtä kauan kuin olen kirjoittanut tätä ja edellistä blogiani. Tämän ajan olen käyttänytkin sitten tehokkaasti kaikenlaiseen hölmöilyyn. Etenkin viime kesänä jäin muutaman kerran miettimään omaa arvostelukykyäni eräiden seikkailujen jälkeen.

Välilä tuntuu, että elämä etenee vaiheissa, joihin ei voi sen enempää vaikuttaa, vaan jotka on vain elettävä läpi. Joskus nämä vaiheet eivät mene loogisessa järjestyksessä ja pahinta tuhoa tästä seuraa varmasti nuorena naimisiin menneillä ja lapsia saaneilla, joilla tulee jossain vaiheessa vastustamaton tarve päästä viihteelle. Joidenkin meistä on ilmeisesti vain pakko päästä tsekkaamaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta ei vain jäisi sellainen olo, että on jäänyt jostain paitsi. Osa ihmisistä on tätä kypsempiä: he tunnistavat hyvän tulipa tämä vastaan missä tahansa elämän vaiheessa ja pitävät siitä kiinni. Itse en ole onneksi aiheuttanut sen kummempaa tuhoa kuin muutamia nolostuksen hetkiä itselleni. On minulla ollut kivaakin: ikimuistoisia kohtaamisia ja heittäytymisiä, joita on mukava muistella ja joiden aikana tunsin olevani niin elossa kuin ihminen voi olla.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sen verran tiedän, että seuraavat vuodet tulevat olemaan hyvin työntäyteisiä. Alan olla vakuuttunut siitä, että perustan ensi syksynä oman yrityksen. Nykyinen työni tähtää siihen ja sellaisen perustaminen on alkanut tuntua realistiselta. Voin kuvitella, että oman yrityksen perustaminen vertautuu monella tapaa lapsen saamiseen. Sitä on hoivattava ja sille on luotava sellaiset olosuhteet, että se voi kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi. Muutaman vuosikymmenen päästä se sitten pitää huolta minusta, kun loikoilen rikkaana osakkeenomistajana jossain lämpimässä. Minussa on herännyt rikastumisen ja menestymisen halu. Haluan jättää oman merkkini tähän maailmaan ja luoda jotain mikä jää elämään. En tiedä, onko outoa, että lihaa ja verta olevan jälkikasvun sijasta haluan perintöni elävän organisaatioiden ja niiden luomien asioiden muodossa.

No niin, sinkkubloggari eksyi nyt aiheesta. Mitä seuraavaksi? Olen kirjoitellut nyt pari viikkoa mielenkiintoisen nettituttavuuden kanssa, tai itseasiassa kyseessä ei ole alunperin nettituttavuus. Asuimme Helsingissä samassa rapussa ja törmäsimme toisiimme silloin tällöin hississä ja kerran pikkutunneilla talomme edessä. Juttelimme muutamia lauseita niinkuin naapureiden kanssa jutellaan. Nyt bongasimme toisemme nettideittipalvelusta ja aloimme kirjoittelemaan. Viesteistä on tullut pitkiä ja on outoa ajatella, että tutustumme toisiimme nyt eri kaupungeista käsin, kun asuimme vuoden ajan muutaman metrin päässä toisistamme! Hän asuu edelleen siinä minun rakastamassani talossa, jossa asuin vielä pari kuukautta sitten.

Jos edellisen miestuttavuuden kanssa tuntui siltä, että miestä ei kiinnostanut juurikaan elämäni tai ajatukseni tai että keskustelut eivät oikein johtaneet mihinkään, niin tämän miehen kohdalla tästä asiasta ei ole huolta. Hän tekee paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja on keskustelevaa tyyppiä ja akateemista uraa luova ihminen, joka tarkastelee asioita monesta eri näkökulmasta. Hän on lähdössä juuri kotimaahansa kuukaudeksi, joten ehdimme tavata vasta ensi vuoden puolella. Tapaamistamme edeltää siis ainakin puolentoista kuukauden kirjoitteleminen. On liian aikaista sanoa vielä mitään suhteen laadusta, mutta dejavu-tunteita tämä asetelma aiheuttaa: kaksi edellistä suhdettani ovat alkaneet samalla tavoin, kirjoittaen.

Nyt on joulukuun ensimmäinen! Joulu tulee, jee! Onko lukijoilla yhtään joulufiilistä?

Siivet

On kello seitsemän lauantaiaamuna, enkä saa nukuttua. Lukioaikainen kaverini nukkuu lattialla vieressäni ja olen lähdössä kymmenen bussilla kohti Kotkaa tapaamaan vanhaa yliopistokaveria. Omat ajatukseni pyörivät kuitenkin aivan muualla. Minulla on unelma.

Olen tehnyt viimeiset neljä vuotta työtä erään taidemuodon parissa. Tällä taidemuodolla on myös kaupallista potentiaalia. Olen työskennellyt lähinnä sen promoamisen parissa, mutta oikeasti olen kuitenkin halunnut aina tuottajaksi. Haluan kertoa tarinoita ja löytää juuri ne oikeat ihmiset kertomaan nämä tarinat. Haluan luoda visuaalisia maailmoja. Haluan... valloittaa maailman!

Oman yrityksen perustaminen on kuitenkin pelottavaa. Mistä löytää resurssit? Miten elättää itsensä sillä aikaa, kun kehittelet yrityksen liikeideaa?

Kävi niin, että sain työpaikan, jossa minulle maksetaan vuoden ajan kovaa palkkaa... arvaatteko mistä.. siitä, että luon itselleni unelmien yrityksen! Syy siihen, että minut palkattiin tähän työhön oli se, että sanoin haaveeni ääneen työhaastattelussa. "Meillä on yhteneväiset tavoitteet", minulle kerrottiin valintani syyksi.

Tältä tuntuu, kun intohimolle annetaan siivet.

Muutos

Se on mun. Unelmien työpaikka. Edessä muutos.

Töistä

Syyskausi on alkanut ja samalla kaikenlainen yhdistystoiminta. Huomaan, että minussa on tapahtunut ratkaiseva muutos. Olen luopunut siitä ajattelusta, että minun pitäisi olla kantava voima. Olen päästänyt lankoja käsistäni ja ilokseni huomannut, että ihmiset ympärilläni ovat ottaneet langanpäät tiukasti käsiinsä. Onhan tämä tilanne vaatinut paljon pohjatyötä ja ihmisten tietoista sitouttamista, mutta myös asennemuutosta omassa päässäni. Kun otan askeleen taaksepäin, voi joku toinen ottaa askeleen eteenpäin ja jatkaa työtä puolestani.

Olen menossa perjantaina työhaastatteluun Turkuun. Kyseessä on unelmatyö hyvällä palkalla. Pesti on onneksi vain vuoden mittainen, joten se ei vaadi edes suurempaa pohdintaa siitä, olenko valmis muuttamaan Turkuun pidemmäksi aikaa. Jos saisin tämän työn, se olisi ruhtinaallinen palkka viime vuosien kituuttamisesta ja siitä, että olen verkostoitumisen ja työkokemuksen nimissä tehnyt töitä liian pienellä palkalla. Se olisi palkinto tuplamaisteriksi opiskelusta. Se olisi... hyvä juttu. Mutta ei elämäni siitä romahda, vaikka en työtä saisikaan.

Kävin kesällä läpi myös jonkinlaista ammatillista kriisiä, vaikka tämä vuosi onkin ollut ihan menestyksekäs. Kadotin itseluottamukseni ja työkaverit saivat kuulla nurinaani liiaksikin. Viime viikkojen aikana, kun töissä alkoi taas tapahtumaan, pääsin takaisin oikeille raiteille. Nyt minulla on taas hyvä olo oman ammattitaitoni suhteen. Ymmärrän taas hieman paremmin vahvuuteni ja heikkouteni ja kiitos mainion työtiimin, olen alkanut ymmärtää, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen työelämässä ja että jokaisessa työpaikassa tarvitaan erilaisia persoonia. Nyt voin mennä hyvällä fiiliksellä perjantain työhaastatteluun. Voin mennä sinne ihmisenä, joka ei osaa tai tiedä kaikkea, mutta joka voi olla juuri oikea henkilö tähän tehtävään.

Tulevaisuus

Saako maanantai-iltana olla näin väsynyt? Nykyisen projektin päättymiseen on kuukausi ja sitten minulla on yli kuukauden loma. Edellisen kerran lomaa olikin heinäkuussa. Töitä on nyt aavistuksen liikaa ja käyn jonkun verran ylikierroksilla, mutta tieto lomasta ja suhteellisen säännöllinen elämänrytmi taitaa kantaa minut tämän työrupeaman yli. Kaipaan aikaa unelmointiin.

Minulla on ajatuksen hiukkanen, jota haluan päästä kasvattamaan. Ajatus omasta yrityksestä. Suvussani ei ole ainuttakaan yrittäjää eikä lähipiirissänikään, eikä ajatus oman yrityksen perustamisesta ole koskaan aiemmin tullut mieleeni. Viime aikoina se on kuitenkin alkanut tuntua luonnolliselta vaihtoehdolta monestakin syystä. Minulle on tärkeää tehdä töitä minulle merkityksellisten asioiden kanssa ja pidän itsenäisestä työstä. Työnarkomaniaa minussa on sopivasti, eikä työnteko ole minua koskaan pelottanut. Kunnianhimoa, päättäväisyyttä ja rohkeuttakin minussa on ehkä tarpeeksi. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että oman yrityksen kautta pääsisin tekemään juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä ja juuri siten kuin haluan.

Olen viimeisen neljän vuoden aikana verkostoitunut omalla alallani melko hyvin ja olen pikkuhiljaa saanut käsityksen siitä, keitä haluaisin omaan talliini. Nuoria ja lahjakkaita tekijöitä, joiden kädenjälki viehättää ja joiden kanssa kemiat ovat kohdanneet. Minua kutkuttaa ajatus siitä, mitä voisimmekaan saada yhdessä aikaan.

Tämän vuoden aion vielä omistaa suunnittelulle ja asioiden tutkimisille, kontaktoinnille ja oman vision kirkastamiselle. Mutta ensi vuonna viimeistään ryhdyn tuumasta toimeen. Näin väsyneenäkin tuo ajatus jaksaa innostaa.

Tässä hetkessä

"If you're depressed, you're living in the past. If you're anxious, you're living in the future. If you're at peace, you're living in the present."
 -Lao Tzu

Kuinka usein ihmisen elämässä on hetki, jolloin menneisyys ei murehdituta eikä tulevaisuus ahdista? Mielestäni aika harvoin. Juuri nyt tunnen eläväni tällaista aikaa. Minusta tuntuu siltä, että olen saanut menneisyyden sotkut selvitettyä, niin tunnepuolen kuin ihan konkreettisen arkielämänkin. Ei ole ihmissuhdetta, jota murehtisin, ei epäonnistumisia opiskeluissa tai urallani. Vuosi sitten tunsin itseni luuseriksi kummallakin saralla. Nyt olen saanut tutkintopaperin käteeni ja selvittänyt aiemmat työsotkut. Olen puhdistanut pöydän ja raivannut elämästäni energiasyöppöjä.

Samalla myös tulevaisuuden suunnitelmani ovat loksahtaneet paikalleen. Tein ison päätöksen keskittyä elämässäni siihen yhteen intohimoni kohteeseen, jolle olen jo neljä vuotta elämästäni omistanut, mutta johon en ole aina 100 %:sti uskonut. Tämä päätös toi helpotuksen. Nyt elämässäni on kiintopiste ja suunta. Minä ryhdyn toteuttamaan unelmiani, sen sijaan, että tyytyisin kakkosvaihtoehtoihin. Päätös oli yllättävän helppo tehdä sen jälkeen, kun sain opinnot ja erään työprojektin valmiiksi. Minussa vapautui suuri määrä energiaa ja tämän uuden virran avulla uskallan ottaa uskaliaan askeleen kohti niitä asioita, joiden parissa haluan työskennellä loppuelämäni. Tämän asian parissa voin toteuttaa parhaita puolia itsessäni.

Tunnen oloni rauhalliseksi. Juuri tällä hetkellä myös väsyneeksi, sillä tunnun olevan jatkuvasti työn touhussa tai harrastusten parissa. Tämä väsymys on kuitenkin tervettä väsymystä siitä, että olen ollut koko päivän aktiivinen. Se ei ole sitä turruttavaa henkistä väsymystä, jonka kourissa olin vuosi sitten. Nyt minä tunnen rajani ja ajankäyttöni on järkevämpää. Teen töitä kun on työnteon aika ja lepään kun on levon aika.  Olen myös tunnistanut itsessäni sen, että stressaantuneena alan vatvoa asioita ja jumitun niihin. Silloin minun on kuunneltava tarkkaan itseäni ja kehoani ja etsittävä keinot rentoutumiseen. 

Huomaan ajatusteni palaavan usein siihen mieheen, josta olen kirjoitellut. Hän kirjoitti minulle viikko sitten uudestaan ja sanoi haluavansa tavata piankin, mutta olevansa vieläkin melko ahdistunut ja sekaisin. Hetki ei tunnu nyt oikealta. Katsotaan myöhemmin. Kutsuin myös muusikon luokseni. Kumpikin tiesimme, että olisi kyse vain yhdessä vietetystä yöstä, hetken hellyydestä. Juttelimme jälleen pitkään taiteesta ja elämästä yleensä. Pidän hänestä aidosti ja hänen kanssaan on helppo olla. En kuitenkaan pysty antamaan hänelle suurempaa roolia elämässäni, en vaikka hänen katseensa on kaunis, sormensa herkät ja kehonsa kutsuva. Hänellä on omat demoninsa, joiden kanssa en voisi elää tai joiden torjumisessa en voisi häntä auttaa. Hetkellisesti nämä miehet vierailevat mielessäni, mutta eivät he ole taloksi asettuneet. Kaipaan sitä jotakuta erityistä, mutta arjessani on jo monta erityistä ihmistä ja iloa ja lämpöä ja välittämistä. Suudelmia vain voisi olla enemmän, sillä onko hetkeä jolloin eläisit vahvemmin juuri tässä hetkessä kuin suudellessa...

Pääasiaa

En jaksa kirjoittaa mistään teemasta, etenkään vakavasta, vaikka aiheita olenkin pyöritellyt päässäni viime päivinä. Väsyttää pirusti. Sairastin kaksi viikkoa ja tämän viikon olin paiskinut töitä kuin heikkopäinen - olen innostunut töistä niin, etten ole malttanut illallakaan lopettaa. Viikonloppu tulee hyvään saumaan. Kaipaan jotain ihan muuta tekemistä.

Tänään kun raahauduin kotiin 10 tunnin työpäivän ja kolmen palaverin jälkeen fyysisesti ja henkisesti uupuneena, tuntui siltä, että olisipa joku, jonka viereen rojahtaa ja vain olla ja imeä toisen läsnäolosta kehollaan energiaa. Tuo todellisuus tuntuu niin etäiseltä, mutta kuitenkin läheisemmältä ajatukselta kuin aiemmin. Sitähän se parisuhde parhaimmillaan on, tukikohta ja lepopaikka, turvasatama. Joku joka kuuntelee päiväsi tapahtumat ja jonka kanssa sinun ei tarvitse päteä tai suorittaa. Seurustelin melkein seitsemän vuotta ja erostani on nyt 3½ vuotta. Joidenkin mukaan todella merkityksellisestä suhteesta toipuminen voi kestää jopa puolet sen kestosta. Enkö ole ollut valmis uuteen suhteeseen vai enkö vain ole tavannut sopivaa ihmistä? En tiedä.

Minulla on uusi tukka, tai sanotaanko, että hiusteni tyyli on muuttunut pikkuhiljaa. Vielä vuosi sitten se oli lapaluiden yli ja lähes musta, nyt se on juuri ja juuri olkapäille ja vaaleanruskea vaaleilla raidoilla, lyhyempi edestä ja se on leikattu kerroksittain, niin että se on usein melkoinen leijonanharja. Viihdyn tässä tukassa hyvin. Se kuvastaa tämänhetkistä mielentilaani, joka on paljon keveämpi ja valoisampi kuin vuosi sitten tai kolme vuotta sitten kun sen ensimmäistä kertaa värjäsin näin tummaksi. Myös pukeutumiseni on vaalentunut. Näinköhän ilmennän ulkonäköni kautta omia mielentilojani.

Näin lyhyempänä hiukseni ovat aina vähän sekaisin. Viihdyn tässä hieman boheemissa lookissa, sillä sitähän minä olen: kulttuurinörtti. Minulle nörttiys on positiivinen sana. Se on minulle sitä, että ihminen on intohimoisen kiinnostunut asioista ja sukeltaa syvälle yksityiskohtien ja tiedon maailmaan. Muistan, miten viime vuonna kävin muutamilla treffeillä miehen kanssa, jolla ei ollut lainkaan harrastuksia ja joka ei ollut kiinnostunut oikein mistään. Hän oli komea, mikä sai minut hetkeksi ihastumaan, mutta hyvin pian alkoi tuntua siltä kuin tapailisi sielutonta kuorta. Minusta ihmisestä tekee kiinnostavan, että hän on itse kiinnostunut asioista ja että hän pureutuu asioihin hieman syvemmälle, vaikka olisikin monipuolisesti kiinnostunut erilaisista asioista.

Mutta tämä karvapää kuittaa nyt. Hyvää viikonloppua!

Raha

Johan nyt pukkaa tekstiä. Sain työtarjouksen, loistavan työtarjouksen. Kysymys on muutaman alustuksen pitämisestä, mutta palkka on muikea, normaali-ihmisen puolen kuun palkka. Tuollaisen työtarjouksen saaminen tuntuu absurdilta sellaisen vuoden jälkeen, kun on joutunut elämään pienillä tuloilla. Minulla on ollut koko vuoden ajan töitä, mutta ei palkkaa. Tämä omituinen yhtälö on täysin mahdollinen kulttuurialalla, jos olet sitoutunut luotsaamasi pieneen organisaatioon. Kun organisaatio perustetaan tai sen toimintamallia muutetaan radikaalisti, voidaan olla tilanteessa, jossa jonkun on tehtävä ns. perustyötä palkatta ja kehitettävä toimintaa siihen suuntaan, että sille voidaan saada rahoitus. Tilanne on samankaltainen kuin yrittäjillä. Olen tehnyt palkatta töitä, koska minulla on rahoitussuunnitelma ja usko siihen, että organisaation toimintaidea on niin vahva, että se vakuuttaa rahoittajat. Lopputuloksena on palkallinen työpaikka itsesuunnittelemasi projektin parissa. Haastaavaa ja järjetöntä mutta motivoivaa.

Nyt sitten kaiken tämän kuukausien palkattoman työn jälkeen joku tarjoaa minulle näin paljon rahaa siitä, että puhun vajaan kahden tunnin ajan. Se tuntuu hyvältä, ei niinkään rahan takia, vaan siksi, että työtäni arvostetaan. Raha ja palkka on tämän arvostuksen konkreettinen ilmentymä.

On vapauttavaa tietää tulevansa toimeen hyvin pienellä rahamärällä. Yhteiskunnan rahoilla ei haluaa elää yhtään pidempään kuin on välttämätöntä, mutta se, että kykenen elämään tietyn ajanjakson hyvinkin vähällä rahalla mahdollistaa sen, että voin käyttää tämän ajan suunnittelemiseen ja kehittämiseen. Joku saattaisi moralisoida minua siitä, että minun olisi pitänyt etsiä mitä tahansa työtä myös tälle väliajalle ja elättää itseni, mutta raaka totuus on se, että jos olisin tehnyt näin, minulla ei olisi ollut aikaa näiden organisaatioiden ja projektien kehittämiseen. Joten kiitos ja anteeksi, yhteiskunta ja veronmaksajat, olen elänyt kustannuksellanne, mutta vannon, että olen käyttänyt ajan hyödyllisesti ja saatte vielä korkojen kera takaisin köyhäinapunne, niin verojen kuin muiden palvelujen muodossa - odottakaa vain, niin näette!

Paska maanantai

Pännii. Unohdin mennä yhteen tapaamiseen. Muistin ajan väärin. Argh! Nolottavaa ja raivostuttavaa.

Minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa ja on hämmentävää, miten helposti sitä menee suorittamis-moodille, vaikka on monta viikkoa ollut levollisin mielin. Ylikierroksilla käydessä kaikki hienot opit siitä, miten pitää itsestä huolta unohtuu hetkessä. Ruoka-ajat venyvät, tauot unohtuvat ja en tee niitä asioita, jotka auttavat palautumaan ja yritän piristää itseäni vääränlaisilla keinoilla.

Tutun Facebook-statusta lainatakseni: "Syyskuu hyökkää naamaa vasten kuin märkä sukka. Hienosti saa stressilukemat kiihdytettyä nollasta sataan tarvittaessa! ARGH."

Kiire on mielen konstruktio ja stressi useimmiten seurausta niistä paineista, joita olen itse itselleni luonut. Se, että tekee enemmän töitä harvemmin auttaa stressin tunteeseen. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että sillä mitä teen työajan ulkopuolella on eniten merkitystä. Minun on vain sinnikkäästi pidettävä kiinni siitä ajatuksesta, että vapaa-aika on pyhää ja minun on käytettävä se viisaasti. Teen niitä asioita joista tulee hyvä olo ja välttelen jumitusaktiviteetteja. Harmi vain, että näihin stressintunteisiin ei ole mitään pysyvää patenttiratkaisua vaan tämä on tällaista loppuelämän kestävää taaplailua ja tasapainottelua. Siitäkin voi stressata että stressaa, niinkuin minä nyt. Parasta kai olisi hyväksyä se, että stressistä ei koskaan pääse täysin eroon eikä se ole maailmanloppu jos minulla on välillä tällaisia ärsytyspäiviä. Ei ole maailmanloppu, että unohdin yhden tapaamisen.

Nyt onkin jo vähän parempi mieli. Onneksi minulla on tämä paikka, minne purkaa kaikki tunteet, miellyttävät ja epämieluisat. Kirjoittaminen auttaa laittamaan asiat mittasuhteisiin.

Maanantai-vitutuksessa rypemisen sijasta voisinkin muistella mennyttä viikonloppua. Hauskuutta oli tanssit Lammassaaressa, pitkospuut ja niitä pitkin juhlapaikalle tallustaminen hirmuisessa sateessa. Hauskuutta oli mennä hyvällä hevi-osastolla varustettuun ruokakauppaan ja ostaa valikoima mahdollisimman outoja hedelmiä - ihan vain huvin vuoksi. Hauskuutta oli myös hetket kaverilta saadun kirjan ääressä: hupaisa ja virkistävä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows, 2010). Hellyyttävää oli kipeän ystävän kiitollisuus siitä, että vein hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Hupaisaa oli viestittely Nuoren Kollin kanssa, jonka olin jo laittanut kaverikategoriaan, mutta joka haaveili minusta kinkyn hoitsun vaatteissa. Sympaattista oli nuorukainen, joka alkoi jutella kanssani bussissa ja jonka kanssa keskustelimme kymmenen minuuttia sushin tekemisestä.

Kyllä tämä tästä - satunnaisesta vitutuksesta huolimatta.

Prr.. prr. Ihana ex-pomoni soitti juuri ja pyysi punaviinille luokseen parin kilometrin päähän. Juuri mitä tarvitsen! Vielä kun kiepautan sinne kuntosalin kautta, niin saadaan tämän tytön endorfiini-oksitosiini-dopamiinitasot kohdilleen! Daaliah kuittaa.

Hidas aamu

Onpa hauskaa aloittaa aamut pitkän kaavan mukaan. Herätä aikaisin, syödä kunnon aamiainen ja lukea puoli tuntia kirjaa. Sitten avata läppäri ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen ja vastata kavereiden viesteihin, lukea läpi blogit ja kirjoittaa muutama rivi omia ajatuksia.

Viikonloppu oli taas hyvin sosiaalinen. Huomaan, että nyt kun olen asunut Helsingissä 9 vuotta, tunnen täältä sopivan määrän ihmisiä. Muistan ensimmäisten vuosien olleen melko yksinäisiä, vaikka miehen takia tänne muutinkin. Nyt tunnen ihmisiä monesta eri yhteydestä ja he ovat pysyneet ystävinä, yksi palasi juuri takaisin Australiasta. On onni, että he ovat elämässäni.

Hyvällä fiiliksellä aloitan viikon ja projektien alkuun laittaminen innostaa. Gradu valmistuu aikataulun mukaan marraskuun lopussa. Syyskuun ja lokakuun lopussa on viimeiset hakuajat erään isomman hankkeen rahoitukselle ja hakemuksissa on näytettävä kyntensä. Luotsaamani järjestön ensi vuoden toiminnan suunnittelu käynnistyy myös nyt. Paljon tekemistä ja 10 kuukauden horrostamisen jälkeen, minussa on jälleen energiaa.

Samalla minua on alkanut kiinnostaa myös oma ulkomuotoni. Olen hyvinkin sinut oman kroppani kanssa liikakilojenikin kanssa, mutta nyt kun olen miettinyt syömisiäni uusiksi ja olen alkanut nukkumaan paremmin, ajatus hoikemmasta olemuksesta on alkanut houkuttaa. Tuntuu, että minulla saattaisi nyt vihdoin olla keinot sen saavuttamiseen. Olisi hauska antaa tälle kropalle kerrankin mahdollisuus näyttää niin hyvältä kuin sen on mahdollista näyttää ja kokeilla mitä se tekisi itsetunnolleni. Päänsisäinen muutos ei varmaan ole suuren suuri, kun en koskaan ole määritellyt itseäni ensisijaisesti ulkonäköni kautta, mutta tuskin se oloa huonontaakaan. Hämmentävän moni hämmästyttävän kaunis ihminen lähipiirissäni kamppailee ongelmallisen ruumiinkuvan kanssa. Usein juuri ne hoikimmat ja kauneimmat ihmiset kokevat itsensä rumiksi ja lihaviksi. Jonkun mielessä kaikuu edelleenkin äidin ilkeät sanat, toinen ulottaa suorittamisen ja pätemisen oman kehonsa kurittamiseen, kolmas heijastaa omaa heikkoa itsetuntoaan oman kehonsa sättimiseen. Voi meitä ihmisiä.

Summanmutikassa vai suunnitellen?

Pitäisikö tässä elämässä tietää minne on menossa ja kuinka tarkasti? Täytyykö olla tarkat koordinaatit ja kompassi vai riittääkö mututuntumalla tähdistä suunnistaminen - tai voiko antaa vain virran viedä? Tällaisia asioita pohdin sekä uran että rakkauselämän suhteen.

En oikein tiedä, mitä haluan uraltani ja siksi en osaa tavoitella asioita. Olen alalla, jossa omalla panostuksella on suuri vaikutus siihen, millaista työtä tekee. Toisin sanoen työ perustuu erilaisiin hankerahoituksiin. Olen mukana parissakin projektissa, joista voisi päämäärätietoisuudella kehittää itselleen kokopäiväisen työpaikan. Toinen vaihtoehto olisi lähteä tavoittelemaan uraa "ylemmällä" tasolla eli sillä tasolla, millä noille hankkeille myönnetään rahoitusta. En oikein tiedä kumpaa haluan, mutta jompaan kumpaan suuntaan minun on selkeästi lähdettävä.

Ja sitten nämä miehet. Kuinka tarkkaan voin etukäteen määritellä millaisen miehen haluan? Mies on tulossa luokseni lauantaina ja täytyy sanoa, että olen taas innoissani. Ajatuskin siitä, että pääsisin hypistelemään tätä komistusta.. oh boy. Me ollaan tavattu vasta kolme kertaa mutta oltu yhteyksissä jo melkein 1½ kuukautta ja edellisestä kerrasta kun olen suudellut miestä on viisi kuukautta - eli aion todellakin käyttää tilaisuuden hyväkseni! Kunnollinen ja komea mies. Ja kuitenkin minulla on sellainen olo, että hänen kohdallaan tekisin kompromissin miesihanteestani. Mutta kuinka tiukasti voin pitää kiinni mielikuvasta? Voihan olla, että koordinaatit eivät edes pidä paikkansa ja ne eivät johda aarteen luokse. Jos tuijotan vain kompassia ja sen osoittamaan suuntaa, en katsele ympärilleni ja anna itselleni mahdollisuutta nähdä muitakin vaihtoehtoja, parempiakin. Noh, torstaina annan mahdollisuuden myös toisenlaiselle miehelle, sellaiselle joka vastaa enemmän ihannemiestäni. Sittenpähän nähdään, onko koordinaattini ihan pielessä ja olisiko aika heittää kartta ja kompassi menemään!

Innostusahdistusta

Lievää panikointia ilmassa. Innostumiskrapulaa kaikenmaailman projektisuunnitelmista. Jännä, miten mulle heti iskee kauhea kammo siitä, että poltan itteni piippuun kun innostun. Mutta kaiketi hyvä vaan näin. Mun mieleen on jäänyt niin vahva muistijälki syksyisestä burn outista. Yritän nyt muistutella itselleni, etten ole supernainen vaan mun on oikeasti mietittävä mihin kaikkeen sanon kyllä.

Nopeasti nämä mielialat muuttuu. Voittajafiiliksestä pelkoon siitä, että paletti hajoaa. Mä kyllä niin haluan oikeisiin töihin. Siis siihen tilanteeseen, että saan kuukausipalkkaa vakiduunista. Kulttuurialalla tuntuu vaan olevan niin silppua. Mutta tiistaina on tosiaan työhaastis yhteen harvinaiseen kokopäivävakiduuniin. Vaikka himona siinäkin saa duunia tehdä. Mutta saispa vastinetta.

Ongelmana se, että miten pääsen eroon noista semityöharrastusyhdistyshässäköistä... tehnyt itseni liian tärkeäksi.  Tai näin mä luulen. Pitäis luottaa siihen, että muutkin ottaa vastuuta jos mä en enää ookaan maisemissa. En ole korvaamaton.