Huterasti eteenpäin

Aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut tämä viikko. Ensin olin työmatkalla, jossa tapasin ihania, innostavia ihmisiä ja olin vakuuttunut siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos niin päättää. Sitten tulin takaisin ja arki löi päin pläsiä ja oravanpyörä ahmaisi sisäänsä. Omat toiveet ja visiot uhkaavat hautautua vahvempitahtoisten ihmisten mielenliikkeiden alle ja tekisi mieli sanoutua irti kaikesta! Pitäkää tunkkinne! Minulla on omat arvoni ja minun on toimittava niiden mukaisesti! Mieluummin tekisin köyhänä omien toiveideni mukaista merkityksellistä työtä, kuin muiden visioimaa bulkkipaskaa tai sitoutuisin työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka kohtelevat toisia kuin orjakansan edustajia.

Ei työelämästä voi selvitä hengissä, muuten kuin pitämällä huolta itsestään ja tekemällä muusta elämästä merkityksellisempää. Olen taas saanut muistutuksen siitä, etten voi laiminlyödä liikuntaa: muuten hajoaa sekä kroppa että mieli. On mentävä liikkumaan, vaikka sillä hetkellä ei jaksaisi. Jos menen, jaksan helpommin mennä seuraavan kerran ja jaksan muutenkin paremmin.

Tarvitsen elämääni kipeästi rakkautta. Sitä tarvitsee niin mieleni kuin ruumiini. Tarvitsen lepopaikan ja hyväksyntää, joka ei perustu suorituksiini. Tarvitsen elämälleni muun keskipisteen kuin työn. Proffa on pyörinyt mielessäni viime päivinä ja olen alkanut odottaa tapaamistamme. Miten hidasta tämä onkaan! Olemme aloittaneet kirjoittelun marraskuun lopulla! Vuosi sitten olisimme voineet tavata helposti viikossa neljä kertaa vain kävelemällä raput ylös tai alas! Voi kuitenkin olla, että tarvitsen näin paljon aikaa tutustumiseen ihan totutellakseni ajatukseen parisuhteesta ja käydäkseni läpi pelkojani. Proffa on ollut sanansa mittainen mies ja järjestelmällisen ystävällinen, sinnikäskin, koska olen halunnut pysyä prinsessatornissani - piilossa, näennäisesti turvassa. Seuraava tapaaminen voi olla se hetki, kun heitän avaimen ikkunasta alas.

Luonnoton läheisyydenpuute

Tein eilen töitä klo 23.00 saakka ja nyt ei meinaa ajatukset pysyä koossa ja tänä iltana joudun edustamaan iltayhdeksään saakka, joten pidän nyt pienen breikin. Luulen, että kohta on jonkinlaisen intervention paikka. Minun on liikuttava enemmän, minun on oltava sosiaalisempi, syötävä paremmin ja vähennettävä nettiaikaa. Kahden viikon päästä on serkkuni hautajaiset. Hän kuoli 46-vuotiaana liialliseen alkoholinkäyttöön ja huonoihin elintapoihin, mikä on varsin hätkähdyttävää. Kliseisesti: itsestään on pidettävä huoli.

Serkkuni eli erakkomaista elämää, oli töissä, mutta teki töitä etänä, ei tullut koskaan sukukokouksiin. Kukaan ei oikein tiennyt, miten hän voi. Ihminen ei pysty voimaan hyvin yksinään. Yksittäisten kavereiden lisäksi kaipaan myös yhteisöä ympärilleni. Helsingissä minulla oli kahden vuoden ajan kaveriyhteisö (joka nyt on kyllä hajonnut, kun ihmiset ovat muuttaneet pois Suomesta) ja kaipaan samanlaista Turkuun. Onneksi minulla on kuitenkin hyvä työyhteisö ympärilläni, mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, jotka tuntuvat hyväksyvän minut tällaisenaan.

Edellisen blogipostauksen kommentit saivat minut ajattelemaan, miten yleisiä mielenterveysongelmat ja masennus ovat. Niistä puhutaan poikkeustiloina, mutta joskus tuntuu, että ainakin Suomessa ne ovat niin yleisiä, että voitaisiin puhua pikemmin normaaliuden facadista. Yritämme ylläpitää mielikuvaa siitä, että voimme pääosin ihan hyvin. Ei työpaikalla tai ystävienkään kanssa voi jatkuvasti puhua siitä omista negatiivisista tunteistaan ja tai perheenjäseniä koettelevista mielenterveyden ongelmista. Onko elämämme jollain tapaa luonnotonta, kun voimme näin huonosti? Eläimet eivät luontaisissa olosuhteissa yleensä kärsi henkisistä ongelmista, vaan vasta sitten kun ne vangitaan: delfiinit masentuvat delfinaarioissa, sudet kiertävät vankeudessa hermostuneena ympyrää, koirat jyrsivät huonekaluja ja tekevät tuhojaan yksin jäätyään. Millaisissa olosuhteissa meidän ihmisten pitäisi elää, jotta voisimme hyvin?

Kuinka luonnotonta on se, että nykyajan sinkkuihmiset voivat elää vuosikausia ilman läheisyyttä? Eläinyhteisössä eläimet koskevat jatkuvasti toisiaan, mutta Suomessa kosketus rajoittuu parisuhteeseen ja vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Joissain maissa tilanne on toinen: myös ystävät koskevat toisiaan. Muistan, miten pitkästä parisuhteesta eroamisen rankimpia puolia oli vierottautua kosketuksesta. Se teki fyysisesti kipeää. Erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaiset harrastaa enemmän irtosuhteita kuin minkään muun maan kansalaiset. Minua tämä ei ihmetytä yhtään, kun ajattelee, miten kosketusta välttelevässä yhteiskunnassa asumme. Jos et ole parisuhteessa tai sinulla ei ole lapsia, yhden yön juttu on oikeastaan ainoa tapa tulla kosketuksi. Olen itse päättänyt, että harrastan seksiä seuraavan kerran rakkaudesta, mutta miten kaipaankaan kainalopaikkaa. 

Viime syksyinen turkulainen mies laittoi tänä aamuna "Mitä kuuluu?" -viestin. Mitä siihen pitäisi vastata? Mitä minä voisin tästä miehestä haluta ja mitä hän minusta? Rakastunko minä vielä joskus? Tapaanko, ihmisen, jonka kanssa asiat vain loksahtavat kohdalleen?

Unenlahjaton

Olen huono nukkuja. Vaikka olisin väsynyt, en yleensä saa aivojani sammutettua kuin vasta 1-2 tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen. Nukkumaan meneminen aikaisemmin ei auta, aamuherätys on aina yhtä armoton ja olen yleensä aina arkisin väsynyt, koska  nukun keskimäärin kuusi tuntia, joka ei riitä minulle. Olen tällä viikolla onnistunut nukkumaan levollisesti ja riittävän pitkään kahtena yönä. Viime yönä nukuin hyvin ja tänään olen hämmästellyt: tältäkö elämän pitäisi tuntua? Työnteko maistuu, ajatukset ovat kirkkaat ja mieli positiivinen. Jos nukkuisin joka yö yhtä hyvin, olisin superihminen.

On tietysti kaikenlaisia niksejä, joilla unenlaatuaan voi parantaa, mutta koska omalla kohdallani ongelma on ensisijaisesti psykologinen, olen huomannut, etteivät pelkät niksit auta unettomuudessani. Tällä viikolla olen laittanut merkille, että nukun erityisen hyvin, kun en ole viettänyt liikaa aikaa yksin ja koen, että kohtaamiset ihmisten kanssa ovat vieneeni elämääni jollain tapaa eteenpäin. Nukuin hyvin sunnuntaisten treffien jälkeen ja eilen, kun tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä töitä jatkossa. Todennäköisesti nukun hyvin myös tänä yönä, koska vietän tänään aikaa harrastukseni parissa. Liika yksinolo ja ajatteleminen eivät tee minulle hyvää!

Välillä yksinoloa kaipaa ja välillä joutuu olemaan yksin vaikka seurakin kelpaisi. Minun olisi hyvä löytää keino rauhoittua myös silloin kun vietän paljon aikaa yksin ja minulla on liikaa aikaa ajatella. Lukeminen ja lämmin kylpy auttavat jonkin verran, mutta olen alkanut miettiä meditaation kokeilemista. Isla sitä minulle suosittelikin. Onko kenelläkään meditointivinkkejä? Miten päästä alkuun?

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Lohduttomuuden kauneus

Sairastuessa huomaa sujahtavansa jonkinlaiseen välitilaan. Olet pakotettu jäämään kotiin, mutta kotonaolokaan ei ole sitä mitä se normaalisti on. Tunnet olosi hieman luvattomaksi: mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tehdä töitä, kun se kerran näinkin onnistuu vai vain levätä? Olossani on tiettyä lohduttomuutta, samalla tavoin kuin tuossa pilviverhossa, joka jo enteilee väistämätöntä, syksyä ja talvea. Tällä viikolla olisi ollut joka illalle rientoa, mikä veisi huomion syksyn saapumisesta, mutta nyt otan sen vastaan ilman suodattimia.

Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.

***

Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?

Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.

On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.

Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.

Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.

Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.

Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Hormonicocktail

Flickr Creative Commons: Rob Ireton

Naisena olemisen ihanuuden ja kamaluuden voi tiivistää yhteen sanaan: hormonit. Kun oloni on viime aikoina ollut tasaisen hyvä, niin kuukautiskierron vaikutukset ovat erottuneet entistä selkeämmin. Naisen elämä on kuin uudestaan ja uudestaan toistuva kuukautiskierron mittainen vuoristorata-ajelu, jossa mieliala heittelee hormonitasojen vaihteluiden mukaan. Tämä on raivostuttavaa, mutta toisaalta myös helpottavaa, sillä tiedän, että vitutus ja alakuloisuus tulee olemaan vain väliaikaista.

Tärkeimmässä roolissa on estrogeenihormonin taso, jossa voi olla kierron aikana jopa satakertaisia eroja. Juuri ennen kuukautisten alkamista estrogeenitaso on lähes nollassa, mikä selittää ärtyineisyyden ja masentuneisuuden. Kuukautisten alettua estrogeenitaso alkaa pikkuhiljaa nousta ja korkeimmillaan se on noin kaksi viikkoa kuukautisten alkamisen jälkeen naisen ovuloidessa eli silloin kun munasolu irtoaa ja on valmis hedelmöitettäväksi. Tällöin naisen mieliala on parhaimmillaan ja kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan kasvaa.

Minulla on nyt siis aivan käsittämätön paska fiilis, nukuin huonosti ja ahdistaa. Kiitos tästä estrogeenihormoonin vähäisyydelle veressäni. Tähän kun vielä lisätään kohta alkavat vatsakrampit niin voihan jee. Luonnon oma luomurangaistus siitä, että en edelleenkään ole hedelmöittynyt.

Mutta, on kokonainen hormoonien arsenaali, joilla voin voin yrittää korvata endorfiinin puutostilan.

1.) Serotoniini ja endorfiini. Lenkille tai salille meno saa kehoni erittämään näitä ihmeaineita, jotka nostavat mielialaani välittömästi.

2.) Oksitosiini. Eli eikun seksiä harrastamaan! Tai synnyttämään. Onneksi myös ystävien seura saa oksitosiinin virtaamaan.

3.) Fenyylietyyliamiini. Syy suklaanhimoon.

5.) Dopamiini. Tämän mielihyvähormonin määrää kehossaan voi lisätä esimerkiksi rakastumalla, tupakoimalla, syömällä, alkoholia juomalla, musiikkia kuuntelemalla, lemmikkiä paijaamalla tai muistiharjoituksia tekemällä (!). 

Näistä hormonijutuista lukiessa tuli sellainen mielikuva, että hormonit ohjaa suurinpiirtein kaikkea ihmisen toimintaa niin hyvässä kuin pahassa: olemme hormoniemme orjia usein sitä tajuamatta. Stressin taustalla on kortisoli-hormoni ja testosteroni aiheuttaa aggressiivisuutta. Dopamiini on myös riippuvuuksien taustalla, jolloin keho tuottaa tätä hormonia aina kun teet tiettyä asiaa.

Kuukautisissa ärsyttävää on se, että en voi millään tavalla säädellä estrogeenin määrää kehossani (paitsi e-pillereillä, joihin en ole vielä turvautunut). Onnekasta on kuitenkin se, että muiden mielihyvää tuottavien hormonien määrään voin vaikuttaa ja voin valita tupakoinnin ja suklaan syönnin sijasta esimerkiksi ystävien seuran tai liikunnan. Dopamiinin eritystä ilmeisesti lisää myös sen tajuaminen, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihminen voi sekoittaa itse oman hormonicoktailinsa. Juuri nyt lisäilen sekaan hieman dopamiinia musiikin muodossa ja viikonloppuna heitän sekaan aimo annoksen oksitosiinia ystävien seurassa ja ehkäpä syntisen dopamiinitujauksen etanolia. 

PS: Lähteenä tässä postauksessa oli kaiken maailman nettiartikkelit, joten tieteellisestä tarkkuudesta en mene takuuseen.  

Energialähteet vs. energiasyöpöt

Nyt tätä suurta elämäntaparemonttiani toteuttaessa olen alkanut luokitella asioita kahteen eri katergoriaan: energiasyöpöt ja energialähteet. Olen yrittänyt lisätä mahdollisimman paljon energiaa antavia juttuja elämääni ja poistaa noita turhuuksia.

Sellaisten energiasyöppöjen kuin turhan nettiluuhaamiseen ja miespähkäilyn vähentäminen on jo itsessään antanut paljon uutta virtaa. Kun siihen päälle olen keskittynyt kivoihin ja lataaviin asioihin kuten kavereihin, liikuntaan, luontoon, hyvään ruokaan, nukkumiseen, musiikkiin, kirjoihin ja leffoihin, niin on alkanut tuntua jo aika hyvältä. Seurauksena on ollut se, että olen jaksanut keskittyä työntekoon ja opiskeluun paljon paremmin ja innostun asioista. Tämähän on hyvinkin itsestäänselvää logiikkaa ja kuka tahansa terveydenhoitaja olisi voinut minulle tällaiset ohjeet antaa, mutta jostain syystä tällaisten yksinkertaisten muutosten vaikutusta ei tajua vasta kuin itse kokeiltuaan.

Olen puhunut aika paljon lähipiiriin ihmisille tästä uudenlaisesta ajankäytöstäni ja on ollut mielenkiintoista huomata, miten samaa mieltä ihmiset on etenkin tuosta nettiluuhaamisen turhuudesta ja rasittavuudesta. Osa on saarnaamiseni jälkeen innostunut kokeilemaan netinkäytön vähentämistä myös itse. Luulen, että suurin osa suomalaisista 15-35-vuotiaista on enemmän tai vähemmän nettiriippuvaisia. Älypuhelimet ja iPadit ei tilannetta helpota. Nettiluuhailun lisäksi keskittymiskykyä hajottaa yhtä lailla surffailu televisiokanavilla ja sanomalehdet, joista luetaan hätäisesti vain otsikot. Väitänkin, että jatkuva huomion jakaantuminen, visuaalinen häly ja instant gratification -koukkuuntuminen tekee ihmisistä adhd-zombeja, jotka ei jaksa keskittyä oikein mihinkään.

Narkkiksen anatomia

Olen muutaman päivän ajan pähkäillyt omia riippuvuuksiani. En ole ikinä juonut kahvia tai polttanut tupakkaa tai koukuttunut alkoholiin mutta minulla on ollut vuosikausia tiettyjä addiktioita, joista haluan nyt lopullisesti eroon ja korvata ne ns. hyvillä riippuvaisuuksilla.

Yksi näistä riippuvuuksista on netin käyttö. Olen varmaan 15-vuotiaasta lähtien viettänyt aivan liikaa aikaa netissä. Netti on nykyaikana välttämätön, mutta en halua olla sen orja. Olen ollut koukuttunut erityisesti kaikkeen sosiaaliseen, joka liittyy nettiin: keskustelusivuihin, sosiaaliseen mediaan, nettideittailuun. Asia on häirinnyt minua pitemmän aikaa ja nyt sitten päätin, ei netin käyttöä lainkaan klo 17.00 jälkeen. Jos haluan kirjoittaa blogiin tai facebookata, minun on mahdutettava nämä työn ja opiskelun oheen eli ne on tehtävä todella nopeasti. Nyt olen sitten alkanut täyttää iltani pääsääntöisesti näillä aktiviteeteilla: liikunnalla, kavereilla, kirjoilla, elokuvilla ja ruuanlaitolla. Positiivisia sivuvaikutuksia on jo huomattavissa. Nukun paremmin. Olen innostunut jälleen tarinoista. Syön paremmin. Parasta on kuitenkin keskittymiskyvyn parantuminen.

Toinen riippuvaisuuteni on ollut makean syöminen. Olen ollut varsinainen sokerihiiri ja varsinkin stressaantuneena ja väsyneenä olen yrittänyt piristää itseäni makealla. Nyt sitten päätin, etten osta enää mitään makeaa hedelmiä ja marjoja lukuunottamatta. Syön kyllä juhlissa ja tarjottaessa, mutta olen huomannut, että kun en ole enää koukuttunut makeaan, niin hyvin vähäinen määrä makeaa riittää ja olen hyvin nirso sen suhteen mitä syön. Makean syömisen sijaan olen panostanut muuhun syömiseen ja sen laadukkuuteen. Hyvinä puolina tässä on se, että verensokeri ei enää heittele, säästän rahaa ja en pysty lohtusyömään.

Kolmas riippuvaisuus on ollut liiallinen ihmissuhde/miespähkäily. Olen ollut melkoinen murehtija myös seurustellessani ja nyt sinkkuna sitten olen käyttänyt aivan liian paljon energiaa miehen etsimiseen esim. nettideittailun muodossa. Hohhoijaa. Hohhoijaa, sanon minä. Elämäni kaksi merkityksellistä miestä tupsahtivat elämääni etsimättä. Murehtiminen ei tehnyt kummastakaan suhteesta parempaa tai huonompaa. Miesten kuolailu ja flirttailu on minusta ihan jees, mutta sellainen jatkuva pähkäileminen: olenko tarpeeksi hyvä, olenko tarpeeksi aktiivinen jne. Voihan kiesus. On ihmisellä parempaakin tekemistä. Uskon, että se seuraavakin elämäni mies sitten vaan tulla tupsahtaa elämääni, yllättäen. Nettideittailun jo lopetin ja kun elämä on niin täynnä kaikkea muuta, on tuo pähkäily tuntunut vähentyvän kuin itsestään.

Olen lyönyt päätäni seinään näiden addiktioiden kanssa vuosien ajan. Nyt seinä taisi vihdoin antaa periksi :D

Hidas aamu

Onpa hauskaa aloittaa aamut pitkän kaavan mukaan. Herätä aikaisin, syödä kunnon aamiainen ja lukea puoli tuntia kirjaa. Sitten avata läppäri ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen ja vastata kavereiden viesteihin, lukea läpi blogit ja kirjoittaa muutama rivi omia ajatuksia.

Viikonloppu oli taas hyvin sosiaalinen. Huomaan, että nyt kun olen asunut Helsingissä 9 vuotta, tunnen täältä sopivan määrän ihmisiä. Muistan ensimmäisten vuosien olleen melko yksinäisiä, vaikka miehen takia tänne muutinkin. Nyt tunnen ihmisiä monesta eri yhteydestä ja he ovat pysyneet ystävinä, yksi palasi juuri takaisin Australiasta. On onni, että he ovat elämässäni.

Hyvällä fiiliksellä aloitan viikon ja projektien alkuun laittaminen innostaa. Gradu valmistuu aikataulun mukaan marraskuun lopussa. Syyskuun ja lokakuun lopussa on viimeiset hakuajat erään isomman hankkeen rahoitukselle ja hakemuksissa on näytettävä kyntensä. Luotsaamani järjestön ensi vuoden toiminnan suunnittelu käynnistyy myös nyt. Paljon tekemistä ja 10 kuukauden horrostamisen jälkeen, minussa on jälleen energiaa.

Samalla minua on alkanut kiinnostaa myös oma ulkomuotoni. Olen hyvinkin sinut oman kroppani kanssa liikakilojenikin kanssa, mutta nyt kun olen miettinyt syömisiäni uusiksi ja olen alkanut nukkumaan paremmin, ajatus hoikemmasta olemuksesta on alkanut houkuttaa. Tuntuu, että minulla saattaisi nyt vihdoin olla keinot sen saavuttamiseen. Olisi hauska antaa tälle kropalle kerrankin mahdollisuus näyttää niin hyvältä kuin sen on mahdollista näyttää ja kokeilla mitä se tekisi itsetunnolleni. Päänsisäinen muutos ei varmaan ole suuren suuri, kun en koskaan ole määritellyt itseäni ensisijaisesti ulkonäköni kautta, mutta tuskin se oloa huonontaakaan. Hämmentävän moni hämmästyttävän kaunis ihminen lähipiirissäni kamppailee ongelmallisen ruumiinkuvan kanssa. Usein juuri ne hoikimmat ja kauneimmat ihmiset kokevat itsensä rumiksi ja lihaviksi. Jonkun mielessä kaikuu edelleenkin äidin ilkeät sanat, toinen ulottaa suorittamisen ja pätemisen oman kehonsa kurittamiseen, kolmas heijastaa omaa heikkoa itsetuntoaan oman kehonsa sättimiseen. Voi meitä ihmisiä.

Kun mikään ei innosta

Minulla on ollut pitkän aikaa sellainen olo, että en ole oikein oma itseni. En enää innostu asioista, en oikein mistään. Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka innostuu uudesta helposti ja pitää haasteista.  En koe oloani varsinaisesti masentuneeksi, mutta alakuloiseksi ja aloitekyvyttömäksi. Jaksan juuri ja juuri reagoida asioihin, ystävien tapaamiskutsuihin tai työtehtäviin, mutta mikään ei saa minua innostumaan. Saatan tarkastella tilannetta ikäänkuin ulkoapäin ja ajatella, että ennen olisin hihkunut innoissani tästäkin asiasta, mutta nyt vain sivuutan asian välipitämättömästi olankohautuksella.

Olen ajatellut tämän olotilan johtuvan viimesyksyisestä burnoutistani, mutta nyt olen alkanut epäilemään, että taustalla saattaisi olla jotain muuta. Suvussani on todella paljon kilpirauhasen vajaatoimintaa, siskollani ja äidilläni on se, samoin serkullani ja tädilläni. Minulta on testattu kilpirauhasen toiminta neljä vuotta sitten ja silloin arvot olivat jonkin verran yläkantissa. Aion nyt mennä uudestaan testeihin, sillä kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa väsymystä. Yleinen ongelma on kuitenkin ilmeisesti se, että lääkärit painavat usein villaisella arvot, jotka viipottavat juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Lääkitystä ei silloin määrätä.

Tällaiset mieliala-asiat on niin hankalia. On vaikea sanoa, mikä on normaalia ja mikä ei. Missä määrin fiilikset voi laittaa elämänmuutosten piikkiin ja missä vaiheessa on syytä epäillä fysiologisia syitä. Jossain vaiheessa saattaa unohtaa millainen on normaali olotila.

Ärrinmurrin

Nyt on luvassa itsesäälipostaus. *Kitinää*

En saa nukuttua kunnolla! Mikään ei syö naista kuin jatkuvat kuuden tunnin yöunet, vieläpä huonolaatuiset sellaiset. Olen ollut aina huono nukkuja ja tulen huonostinukkuvien naisten suvusta. Mikähän tässä auttaisi? Pimennysverhot, säännöllinen liikunta, netissä luuhamisen vähentäminen?

Lisäksi, on se aika kuukaudesta ja kärsin tuskallisista vatsakrampeista. Juuri kolmekymppisillä naisilla näiden pitäisi helpottaa, mutta ei, minulla nämä ovat pahentuneet viimeisen vuoden aikana. Yhyyy. B-vitamiinilla ja magnesiumilla kai näitä voisi yrittää lieventää, mutta voihan surkeus, ei auta tässä hädässä. Edes kipulääkkeet ei tunnu auttavan.  Luonto rankaisee armotta, kuukausittain, etten ole vieläkään tiineenä. Täytyy kai lampsia lääkäriin e-pillereiden hakuun, niillä kivut saa takuuvarmasti kuriin.

Buhuu. Juuri nyt haluaisin olla mies. Mies, joka nukkuu kuin tukki.