Uuden vuoden kynnyksellä

Välipäivissä on oma outo tunnelmansa. Joulu on juhlittu ja ajatukset alkavat siirtyä seuravaan vuoteen. Mutta vielä ei ole kiire mihinkään. Olen itse päätynyt miettimään melko paljon kulunutta neljää kuukautta Turussa ja sitä, mihin asioihin haluan muutosta.

Säännöllinen työelämä on ollut minulle yllättävän rankkaa ja ymmärsin, että tähän ei ole syynä itse työ vaan se, miten huono nukkuja olen. Olen jatkuvasti univelassa, koska nukahtaminen kestää minulla kauan, ja aamuherätys on armoton. Lomalla ei haittaa vaikka en saisi heti unta ja heräisin aamuyöllä, sillä voin nukkua aamulla pidempään. Päätin, että alan mennä nukkumaan tuntia aiemmin, se ehkä auttaa univelkaan.

Haluan pitää paremmin yhteyttä ystäviini. Pimeys kai tekee kenestä tahansa antisosiaalisen ja nyt ymmärrän, että tämä 9-5 työelämä pakottaa keskittymään iltaisin lähinnä palautumiseen. Olen ollut aina melko heikko yhteydenpitäjä ja aika usein se passiivisempi osapuoli ystävyyssuhteissa. Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse välillä unohdunkin omaan maailmaani. Voisin yrittää ainakin kerran viikossa ottaa yhteyttä niihin lähimpiin.

Onko nämä nyt uudenvuodenlupauksia? Ehkäpä niin.

Ensi vuonna saatan perustaa oman yrityksen. Tällä hetkellä ajatus tuntuu vain ja ainoastaan pelottavalta - ja saa tuntuakin. En ole vielä sitoutunut mihinkään, eikä minun ole pakko ryhtyä yrittäjäksi vaikka tiettyjä paineita siihen onkin. Minun on löydettävä yritykseen hyvän kumppanit, muuten ei ole mitään järkeä ryhtyä siihen. On myös löydettävä kannattava toimintamalli. Minulla on niin paljon opittavaa ja en ole aivan varma, onko minussa tarpeeksi tarmoa lähteä tähän koitokseen. Olen perusluonteeltani laiska, tai siltä minusta tuntuu, ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää toiselta. Peruslaiskuuden plussapuolena on se, että olen taitava löytämään tehokkaita ja aikaasäästäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskityn mielestäni kokonaiskuvaan yksityiskohtien sijasta. Olen se kympin tyttö, joka ei saanut kiitettäviä tunnollisuutensa avulla, vaan viime hetken pänttäyksen ja bullshittauksen avulla. Mutta miten pitkälle tällainen elämänasenne kantaisi yrittäjänä? En ole valmis 16 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. En ole erityisen ahkera ihminen.

Olen lukenut Ken Folletin The Pillars of the Earth -nimistä kirjaa (1989), joka kertoo katedraalin rakentamisesta 1100-luvun Englannissa. Kirjassa on Aliena-niminen hahmo, joka on herättänyt minussa ihailua. Hän on aatelinen, joka menettää arvonimensä ja omaisuutensa. Kirjassa kuvataan melko nerokkaasti, miten ihminen voi tässä tilanteessa toimia. Aliena on 16-vuotias yläluokkainen nainen, josta ei ole pehmeiden käsiensä ja käskyttävän luonteensa vuoksi työläiseksi. Hän on kuitenkin pakotettu vaihtamaan yhteiskuntaluokkaa. Harhailtuaan aikansa pennittömänä ryövärien ja hyväksikäyttäjien armoilla, hän päättää, ettei halua jäädä uhriksi. Hän kohtaa naisen, joka elättää itsensä - kauppiaan - ja saatuaan pienen pääoman käsiinsä hän päättää seurata naisen esimerkkiä ja ryhtyy villakauppiaaksi. Aliena menestyy ja rikastuu.

Tarina on kovin kokoomuslainen: ei tarvita kuin tahtoa ja oikeanlaista asennetta ja yrittäjänä voi menestyä :D Kun on tottunut olemaan rikas, niin samaa elintasoa haluaa tavoitella uudestaan, vaikka välillä köyhtyisikin. Itse tulen vähällä toimeentulemaan tottuneesta suvusta. Köyhien isovanhempien lapsista kasvoi säästäväisiä aikuisia, jotka ovat uskoneet mottoon: "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".  Suvussani ei ole yhtään yrittäjää eikä minusta ole kasvatettu sellaista. Olisiko minusta siis yrittäjäksi?

Päivänkirkkaat hetket

Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui  parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.

Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.

Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.

Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.

Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.

Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.

Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.

Juovuksissa tarinoista

Minusta on tullut kirjastossakävijä ja suurimpia huoliani tällä hetkellä on se, etteihän lukeminen vain lopu kesken. Sängyn vieressä on läjä kirjoja ja sarjakuvia, ja tartun kirjaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ahmin kirjoja hirmuisella tahdilla, samalla tavoin kuin joskus 10-vuotiaana. Hyppään tarinasta ja tunnelmasta toiseen, tutustun ja ihastun uusiin hahmoihin, opin uutta ja reflektoin lukemaani suhteessa omaan elämääni. Ruokin mieltäni ja sieluani.

Tänään alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, vaihtoehtoisen elokuvan 11-päiväinen kavalkadi vailla vertaa. Elokuvat, vasinkin elokuvateatterissa nautittuna, voivat iskeytyä tajuntaan ja vaikuttaa tunteisiin vahvemmin kuin mikään muu tarinankerronnan muoto. Elokuva vie iholle, sinut kutsutaan tuntemaan ja samaistumaan, uppoutumaan. Elokuvan katsominen ei ole yhtä älyllinen ja pohdiskeluun johdatteleva kerronnanmuoto kuin kirjat, se on pikemminkin kokemuksellista, elämän imitointia. Elokuvafestivaaleista olen innostunut yhtä paljon viimeksi noin 20-vuotiaana.

Tuntuu kuin olisin tyhjä vaasi, joka odottaa täyttymistä. Kun kaikki kuona ja murheet on kaavittu pois, minussa on tilaa uudelle. Olen alkanut täyttää itseäni tarinoilla.

Tänään pääsen katsomaan Benh Zeitlinin elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on napannut jo ison liudan palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla:

Lohduttomuuden kauneus

Sairastuessa huomaa sujahtavansa jonkinlaiseen välitilaan. Olet pakotettu jäämään kotiin, mutta kotonaolokaan ei ole sitä mitä se normaalisti on. Tunnet olosi hieman luvattomaksi: mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tehdä töitä, kun se kerran näinkin onnistuu vai vain levätä? Olossani on tiettyä lohduttomuutta, samalla tavoin kuin tuossa pilviverhossa, joka jo enteilee väistämätöntä, syksyä ja talvea. Tällä viikolla olisi ollut joka illalle rientoa, mikä veisi huomion syksyn saapumisesta, mutta nyt otan sen vastaan ilman suodattimia.

Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.

***

Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?

Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.

On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.

Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.

Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.

Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.

Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach

Paparazzi-kirjailija

Kirjoitin eilen kirjasta, jossa kirjailijat varastavat häikäilemättömästi lähipiirinsä elämänkohtaloita tarinoihinsa. Olikin mielenkiintoista lukea tänään uutinen siitä, miten näin voi tapahtua myös tosielämässä. Kirjailija Riikka Ala-Harja on kirjoittanut Maihinnousu -kirjassaan naisesta, jonka lapsi sairastuu leukemiaan ja nyt kirjailijan sisko, jonka lapsi on myös sairastunut leukemiaan, syyttää siskoaan kokemuksiensa hyväksikäytöstä ja varastamisesta. Lue juttu Hesarin artikkelista. Voikin kysyä, missä menee hyvän maun raja ja millainen on kirjailijan vastuu?

Sekä kirjailija että kustantaja ei halua ottaa vastuuta:

"Kirjailija Riikka Ala-Harja torjuu syytökset. "Olen kirjoittanut romaanin, joka koostuu monenlaisesta aineksesta. Maihinnousu on kaunokirjallisuutta eikä siinä yritetä dokumentoida asioita. Romaani on monen asian ristisiitos. Se on taideteos", hän sanoo.
Kirjan kustantaja, Like Kustannus Oy:n toimitusjohtaja Pasi Vainio korostaa, että kirjailijalla on vapaus valita aihe ja käsittelytapa, kun kyse on kaunokirjallisesta teoksesta."

Onko kirjalijalla myös oikeus kirjoittaa julki lähipiirinsä tuska ja hyvinkin yksityiset kokemukset lupaa kysymättä? Luulen, että kirjailijan sisko ja tämän mies olisivat saattaneet suhtautua kirjaan hyvinkin positiivisesti jos kirjailija olisi avoimesti kertonut haluavansa kirjoittaa heidän elämäntilanteestaan. Tässä tapauksessa hän on toiminut kuin paparazzi, joka ottaa salaa kuvia ja myy ne lehdistölle.

Elokuvallinen elämäntapa

Minä pidän aamuistani nykyään. En ole koskaan ollut aamuihminen, olen vain huitaissut ruisleivän suuhuni ja vilkuillut samalla sanomalehteä ja alkanut saman tien hommiin tai lähtenyt liikkeelle. Nykyään aloitan aamuni lukemalla kirjaa, syömällä runsaan aamiaisen ja juomalla kupettain teetä. Tästä uudesta aamurituaalista tulee levollinen ja rauhallinen fiilis. Kun päivä alkaa johonkin asiaan keskittymällä, se myös luontevammin jatkuu samalla tavoin keskittymiskyvyttömän harhailun sijasta.

Olen lukenut viime aikoina joka päivä ja etenkin erään suomalaisen kirjailijan teokset ovat tehneet vaikutuksen. Pasi Ilmari Jääskeläinen ei ole kirjoittanut kuin kaksi kirjaa ja yhden novellikokoelman, jota en ole vielä lukenut. Luin aiemmin Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) ja nyt olen viimeisillä sivuilla hänen toisessa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät (2010). Jääskeläisen kirjat on eräänlaista "reaali-fantasiaa" kuten hän omassa blogissaan määrittelee. Kirjoissa liikutaan jossain toden ja maagisen rajamailla, arkisen ja oudon välimaastossa.

Tykkään itse kehitellä kaikenlaisia teorioita ja Jääskeläisessä tunnistan hengenheimolaisen. Kummassakin kirjassa esitellään eräänlainen maailmankatsomuksellinen "konsepti", joka saa näkemään maailman aivan eri tavalla - ainakin tällaisen elokuviin ja kirjoihin hurahtaneen esteetikon kohdalla.

Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan  päähenkilö, nuori opettajarnainen, saa kutsun kuulun lastenkirjailijan luotsaamaan kirjallisuusseuraan, jonka jäseniä on lapsesta saakka koulittu menestyskirjalijoiksi. Kirjassa esitellään ajatus "vuotamisesta";  seuran jäsenet voivat haastaa toisiansa Peliin, jossa he voivat kysyä mitä tahansa toisiltaan ja toisen on vastattava täysin rehellisesti, vuodettava, olipa aihe kuinka kipeä tai hävettävä tahansa. Kirjailijat käyttävät näin saamaansa materiaalia häikäilemättömästi omissa kirjoissaan. He ovat kuin haaskalintuja, jotka nyppivät toisistaan aineksia kertomuksiinsa, samalla tavoin kuin he varastavat ulkoisia piirteitä ja olemuksen osasia kaikista tapaamistaan ihmisistä. Kirjaa lukiessa heräsin hätkähtäen siihen, että kaikissa ihmisissä on kertomuksen ainekset, heidän elämänkohtaloissaan ja kokemuksissaan. Kirja inspiroi tarinankertomiseen; sen lukemisen jälkeen minun teki mieli ryhtyä kirjoittamaan itse tarinoita ja tämä ajatus on edelleenkin mielessä.

Harjukaupungin salakäytävät -kirjassa taas esitellään ajatus "elokuvallisuudesta":  elokuvalliset ihmiset, paikat ja kohtaamiset kohoavat arkisen harmauden yläpuolelle merkityksellisyydessään.

"-- jotkut ihmiset ovat olemukseltaan elokuvallisempia, siis tavalla tai toisella cinemaattisempia kuin toiset. He säteilevät ympärilleen merkityksellisyyshiukkasia, jotka nostavat hetkellisesti muidenkin ihmisten elokuvallisuuden tasoa ja saavat läsnäolijoiden kokemuksen elämästä tihenemään. Myös paikat voivat säteillä merkityksellisyyshiukkasia. Jotkut paikat ovat siis elokuvallisia, kun taas toisia leimaa arkinen merkityksettömyys. On paikkoja - huoneita, taloja. katuja, maisemia, kaupunginosia - jotka arkisessa epäesteettisyydessään turruttavat ihmisen niin, että hän osaa kuvitella mitään cinemaattista. Toisaalta joissakin paikoissa tuntuu luontevalta ellei jopa välttämättömältä ylittää arkiminänsä rajat ajatuksissa, puheissa ja teoissa. "

Kirjan henkilöt ovat ryhtyneet elokuvallistamaan elämäänsä luettuaan "Elokuvallisen elämänoppaan" ja ovat ryhtyneet pukeutumaan, puhumaan ja käyttäytymään elokuvallisemmin siteeraten klassikkoelokuvia, hetkeen heittäytyen ja välttäen "jatkumohakuista hitautta".

"Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista."

Ajatus elokuvallisesta elämäntavasta on hupaisa mutta samalla pelottavan ravisteleva. Totta tosiaan, tuohonhan minä olen pyrkinyt, hetkessä elämiseen ja sellaisen turruttavan junnaamisen nujertamiseen. Sen sijaan, että jumitan läppärin tai television ääressä kaikki illat, lähden liikkeelle ja altistan itseni noille lukuisille Helsingin merkityksellisyyshiukkasia säteileville paikoille ja kohtaan ihmisiä.

Tuleeko teille arvon lukijat muuten mieleen, erityisen elokuvallisia paikkoja? Harjukaupungin salakäytävät - kirja sijoittuu Jyväskylään ja kyseisen, minullekin kovin tutun kaupungin, erääksi elokuvalliseksi paikaksi mainitaan Kirkkopuisto:

" Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaistee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka." 

Olen itse asunut nyt pääkaupunkiseudulla 9 vuotta ja olen tässä ajassa ehtinyt asua viidessä eri kaupunginosassa. Näiden erot voi kiteyttää hyvinkin näiden paikkojen elokuvallisuuden mukaan. Espoon keskus oli paikkana ja estetiikaltaan masentava ja sen elokuvallisuus rajoittui ahdistavan suomi-angsti-elokuvan tasolle. Käpylä ehdottomasti henki merkityksellisyyshiukkasia, jonkin verran Lauttasaarikin, mutta parhaiten olen viihtynyt täällä Meilahdessa, etenkin omalla kotikadullani, joka henkii 40-luvun Suomi-elokuvan tunnelmaa. Söpöt rapatut kerrostalot ja rappuni vanha hissi. Portaat kohti Seurasaarta ja arvokkuutta henkivät vanhat ravintolat. Ehkäpä viihdynkin täällä niin hyvin tästä kaupunginosasta säteilevien merkityksellisyyshiukkasten ansiosta.

Myös kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla elokuvallisia ja luulen, että etenkin tarinat siitä, miten ihmiset kohtaavat rakastettujaan saavat helposti elokuvallisia piirteitä: ne ovat erityisen merkityksellisiä ja kohtalokkaita. Itselleni muistuu mieleen eräs kohtaaminen Mumbain yössä... Uskaltaako lukijat paljastaa omia cinemaattisia kohtaamisiaan? Mikä teki niistä erityisen pysäyttäviä?

Kohtalokas eroamisen hetki Casablanca-elokuvassa(1942)

Uppoutumisen onni

Minulla on ravittu olo. Henkisesti. Miksi en niin pitkään aikaan lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia? Sen sijaan olen huuhdellut itseäni kuukausien ajan musiikilla. Musiikki on rauhoittavaa ja sillä voi siirtää itsensä nopeasti johonkin tunnetilaan. Nyt on kuitenkin tuntunut hyvältä uppoutua tarinoiden maailmaan. Olen ahminut kirjoja ja elokuvia, tarinoita ihmiskohtaloista, syvällisiä ajatuksia ja kauniita kuvia. Tuntuu hyvältä sukeltaa johonkin toiseen maailmaan tai toisten ihmisten ajatuksiin, toisaalta unohtaa itsensä ja toisaalta löytää kaikupohjaa omille ajatuksille ja tunteille. On tuntunut hyvältä sulkea läppäri iltapäivällä ja keskittyä johonkin muuhun kuin tähän internetin hajanaiseen informaatiotulvaan ja sekalaisiin ja välähdysmäisiin katkelmiin eri ihmisten elämistä. On tuntunut hyvältä tehdä pitkiä kävelyretkiä, löytää metsämansikoita, säikähtää kuollutta kettua. Havannoin ja täytyn - tarinoista ja ympäröivästä maailmasta.

Olen alkanut näkemään jälleen unia. Sykähdyttäviä ja outoja. Olen nukkunut syvästi, paremmin kuin pitkään aikaan. Ne muutamat muutokset, joita olen tehnyt elämänrytmiini, tuntuvat toimivan. Tuntuu siltä, että eri asiat ovat nyt löytämässä oman paikkansa. Kun syön keskityn vain syömiseen tai kun teen töitä, vietän vapaa-aikaa, liikun tai nukun. Lamaannuksesta innostuneeseen keskittymiseen, tämä on toiveeni.

Parempaa tekemistä

Lopetin Hesarin tilaamisen ja olen alkanut lukemaan kertomakirjallisuutta. Olen jättänyt television katsomisen vähälle ja olen alkanut himoamaan elokuvien katsomista. Milläköhän tyydyttävämmällä ja keskittymiskykyä vähemmän hajottavalla toiminnalla tämän netissä roikkumisen saisi korvattua? Varmaan sillä miehen läsnäololla. Olen myös alkanut syömään vain kolme kertaa päivässä, mikä on tuntunut toimivalta ratkaisulta. Kun syön kerralla enemmän, tunnen itseni kylläiseksi läpi päivän ja pystyn keskittymään asioihin paremmin.

Mikähän tämän postauksen pointti on? Kunhan kirjoittelen. Olen huomannut, että tämä kirjoittaminen on osaltaan korvannut tarvettani raportoida asioista läheisille ihmisille. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Ehkä hyvä, koska ei tätä höpötyksen määrää kukaan jaksaisi.

Viime aikoina mieleni on karkaillut ajatukseen kirjoittamisesta - muustakin kuin blogikirjoittamisesta. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen mainion kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta, joka kertoo kirjailijoista ja siitä, miten he saavat ideoita kirjojensa kirjoittamiseen. Kirjailijat varastavat surutta elämänkokemuksia toisiltaan Pelin avulla ja tarkkailemalla varomattomia kanssaihmisiä. Tämä ajatus on kiehtova - se, miten muut ihmiset ja heidän elämänsä voi alkaa näkemään henkilöiden ja tarinoiden aihioina. Minua kiinnostaa se, mikä tekee ihmisestä sellaisia kuin he ovat. Millaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet heitä, mitkä ovat heidän kipukohtansa. Melkein kaikki tarinat kertovat rikkinäisistä ihmisistä - he ovat mielenkiintoisempia kuin onnelliset ihmiset. Heistä/meistä voisi alkaa kirjoittamaan.

Kaikki mitä rakastin

Olen löytänyt takaisin kirjojen pariin. Viime aikoina olen lukenut kirjoja amerikkalaiselta norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, Siri Hustvedtiltä. Hän kertoo kirjoissaan - esimerkiksi Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia - newyorkilaisista taiteilijoista ja tutkijoista ja heidän elämänvaiheistaan. Pitkään vierastin näinkin "realistista" kerrontaa, karkasin mieluummin eskapismiin - scifiin, fantasiaan, kauhuun, historiallisiin romaaneihin.

Näitä kirjoja lukiessa olen löytänyt tietyllä tavalla itseäni ja omia kadotettuja intohimojani ja herkkyyttä. Hustvedtin kirjojen ihmiset tarkastelevat maailmaan samantapaisesti kuin minä, mutta hienostuneemmin. He tietävät paljon ja ovat uppoutuneet johonkin elämän osa-alueeseen ja syventyvät siitä lisää oppimiseen kuten vaikkapa hysterian kulttuurihistorian tutkimiseen. Kirjailija on itse taidehistorian ja kirjallisuuden professori, mikä selittää henkilöhahmojen luonnetta. Huomaan itse kaipaavani tätä, johonkin tiettyyn asiaan ja ilmiöön uppoutumista. Kaipaan yliopisto-opintoja, kaikkia niitä hassuja taide-aineiden ja mediakulttuurin kursseja, joilla paneuduttiin johonkin omituiseen marginaaliseen aiheeseen kuten karnevalistiseen kirjallisuuteen tai kuvan ja sanan suhteeseen. Osittain taidan myös kaivata sitä ihmistä, joka olin tuolloin - helposti innostuva optimisti, joka janosi tietoa ja kokemuksia ja joka uskoi pystyvänsä mihin tahansa.

Hustvedtin kirjoissa puhutaan paljon menetyksestä ja surusta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Kaikki mitä rakastin -kirjassa päähenkilö menettää ensin 11-vuotiaan poikansa ja sitten vaimonsa, joka etääntyy avioliitosta. Amerikkalainen elegia -kirjassa sisarukset ovat menettäneet puoli vuotta aiemmin isänsä ja aiemmin puolisonsa, toinen leskeksi jäädessään ja toinen avioerossa. En ole ehkä pysähtynytkään miettimään, miten menetykset ovat vaikuttaneet omaan elämääni. Isän kuolema 7 vuotta sitten ja seitsemän vuoden suhteen päättyminen kolme vuotta sitten ovat varmasti jättäneet jälkensä, mutta en oikein tiedä minkälaiset.

Järki ja tunteet.. ja ripaus ennakkoluuloa

Jane Austen on yksi lempikirjailijoitani. 1700- ja 1800 -lukujen vaihteessa elänyt ja kirjoittanut englantilaisneito kirjoitti aikalaiskuvauksia, joissa pääosassa on yläluokan ihmissuhdekiemuroiden kuvaaminen. Kirjat ovat varsin kepeitä, mutta sarkastisen huumorin sävyttämiä ja ne kuvaavat viisaasti, miten pieni ihminen joutuu kamppailemaan omien toiveidensa ja perheen asettamien odotusten ristiaallokossa. Nuorten naisten tärkein tehtävä on löytää itselleen rikas aviomies ja näin parantaa oman perheensä taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa. Austenin tunnetuimpia kirjoja on Järki ja tunteet, joka kuvaa köyhtyneen yläluokkaisperheen tyttärien vaiheita.

Jane Austen (1775 - 1817)

Oma suosikkini on Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -niminen kirja. Siinä Elisabeth Bennet, vanhin viidestä sisaresta, kohtaa Herra Darcyn, joka herättää hänessä lähinnä epäluuloisuuden ja halveksunnan tunteita. Pikkuhiljaa Elisabethin ajatukset ja tunteet alkavat kuitenkin muuttua.

Samaistun tällä hetkellä melko vahvasti Elisabeth Bennettiin ja muihin Jane Austenin hahmoihin. Järki, tunteet ja ennakkoluulo. Näin varsinkin sen takia, että en tätä Miestä tunne vielä juuri lainkaan.

Minulla on todella vahvoja ennakkoluuloja häntä kohtaan. En pysty laittamaan häntä mihinkään minulle aiemmin tutuksi tulleeseen "lokeroon". Suurin osa lähipiirini ihmisistä ovat joko kulttuurista kiinnostuneita ja sen parissa töitä tekeviä, akateemisia tai he ovat tavalla tai toisella kansainvälisiä - joko ulkomaaneläviä tai ovat matskustelleet paljon. Minulla on näin jotain yhteistä heidän kaikkien kanssa ja puheenaiheet pyörivät sitten näiden aiheiden ympärillä. Mies on yliopistoja käymätön yrittäjä, hän ei ole erityisemmin kiinnostunut kulttuurista tai kansainvälisyydestä. Luonteeltamme olemme kuitenkin ilmeisen samantyyppisiä: sosiaalisia, positiivisia ja suhteellisen suoraviivaisia. "Tyyliltämmekin" olemme melko samanlaisia, sillä omakin pukeutumiseni kallistuu klassiseen boheemiuden tai trendikkyyden sijasta. Riittääkö tämä?

Järki sanoo, että tässä on kunnollinen mies, josta moni haaveilisi. Hän on menestynyt, hyväluonteinen ja hyvin käyttäytyvä. Järki sanoo kuitenkin myös, että meillä ei ole hirveästi mitään yhteistä - ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja näin ei hirveästi puheenaiheitakaan.

Mutta mitä sanoo tunteet? Tämä on se suurin kysymysmerkki ja ne selviävät vain tapailemalla miestä useammin. Loppujen lopuksihan tunteet voivat pyyhkiä mennessään sekä ennakkoluulot että järjen äänen. Jos tykästyn mieheen tai jopa rakastun, ennakkoluulot kaikkoavat ja jos en ihastu niin nuo järkisyyt ei paljon puntarissa paina.

Tänään mies sai pisteet kotiin. Hän siirsi huomisia treffejä, koska on edelleen kipeänä. Mutta huomasin, että olennaista ei ole se, että tapaaminen siirtyy vaan se, että mies kunnioittaa aikaani riittävästi ja ilmoittaa asiasta ajoissa ja oikeasti pahoittelee asiaa ja vakuuttaa, että todellakin haluaa nähdä minut heti kun paranee. Communication is the key. Yksi pojo tuonne positiivisten tunteiden vaakakuppiin.