Johan nyt on haipakkaa. Kaikki illatkin näyttää täyttyvän ohjelmasta ja tänä aamuna nukuinkin pitkään, kun univelkaa oli ehtinyt kerääntyä. Ollut niin kiire, ettei ole edes ehtinyt sen kummemmin mitään pähkäilemään tai kokenut tarvetta kirjoittaa tänne blogiin. En sano nyt brassaillakseni, mutta välillä tuntuu, että liiankin moni ihminen haluaisi olla kaverini/ystäväni. Minulta loppuu aika kesken! Jossain vaiheessa voi alkaa tuntua siltä, ettei pysty enää vastaanottamaan uusia ihmisiä elämäänsä. Olen sosiaalinen ja pääosin saan energiaa toisista ihmisistä, mutta rajansa kaikella - tarvitsen myös yksinoloa ja rauhoittumista. Olen harrastanut viime aikoina liikuntaa melkein joka päivä ja täytyy sanoa, että nautin liikunnasta eniten yksilöurheiluna. Mieluummin käyn salilla ja uimassa yksin, ryhmäliikuntatunnit ei innosta ja käveleminenkin on minusta antoisinta ilman seuraa.
Välillä puhisenkin itsekseni, etten halua tavata ketään ainakaan viikkoon, mutta yleensä parissa päivässä olen jo taas ihmisten parissa. Loppupeleissä koen saavani toisilta ihmisiltä paljon, uusia näkökulmia etenkin. Siskoni oli luonani kolme yötä ja olipa mukava viettää aikaa ihan kahdestaan, en edes muista milloin oli edellinen kerta. Tulemme harvinaisen hyvin juttuun vaikka olemmekin todella eriluonteisia. Ollaan kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista ja luonteemme pitkälti täydentää toisiaan. Meidän perhe muutti usein ja sisko oli se paras kaveri, joka pysyi mukana. Edelleenkin soitellaan useamman kerran viikossa ja sisko voisi jo nyt lähettää minulle melkoisen laskun kaikesta tarjoamastaan terapoinnista. Meistä minä olen se, joka ajattelee ja tuntee liikaa ja sisko se, joka kärsivällisesti kuuntelee elämäntuskaani ja palauttelee maanpinnalle sopivan ironisilla kommenteillaan.
Sisaruksista puheenollen, laitoin eilen viestin Arkkitehdille, jonka tapasin nettideittailun kautta huhtikuussa ja josta pidin paljon - mutta en sitten kehdannut pitää yhteyttä, kun iltana hämäränä päädyin pussailemaan tämän pikkuveljen kanssa. Uhh, vieläkin nolottaa. Arkkitehti laittoikin sitten kivan vastausviestin. Kaikista niistä about 20 miehestä, jotka tapasin vuoden aikana nettideittailun kautta, Arkkitehti oli samanhenkisin. En osaa ajatella, että haluaisin Arkkitehdistä mitään sen kummempaa, mutta hän on sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella kaverikseni ja jolta voisin oppia paljon musiikista. Hänelle oli hauska höpötellä, kun tiesi, että juttuni kiinnostaa. Miespuolisia kavereitahan halusin lisää! Yksi näyttääkin ilmoittautuneen, samassa rapussa asuvan entisen työkaverin koti-isäilevä, sujuvasti suomea puhuva espanjalainen arkkitehti-aviomies, johon olen törmäillyt kodin liepeillä useaan otteeseen. Mennään kahvittelemaan vauvan kanssa tällä viikolla.
Hmm. Loppujen lopuksi - ei kavereita ole koskaan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti