Peilikuva

Järjestelin asuntoani ja päädyin laittamaan kokovartalopeilin varastoon. Se ei oikein istunut sisustukseen. Tällä on ollut mielenkiintoinen vaikutus elämääni: en enää oikein tiedä, miltä näytän. Yleensä kotoa lähtiessä tsekkaan ulkonäköni, mutta nyt en enää pysty tekemään niin. Asunnon ainoa peili on vessassa. Peilittömyys on alkanut vaikuttaa minäkuvaani. Sen sijaan, että katselisin itseäni ikään kuin toisen ihmisen silmin, keskityn tunnustelemaan omaa olotilaani. "Miltä minusta tuntuu?,  "miltä minä näytän?" kysymyksen sijasta.

Tätä kokeilua on kestänyt vasta muutaman päivän, enkä tiedä sen pitkäkantoisempia ja pysyvämpiä vaikutuksia, mutta se tuntuu jo nyt tietyllä tapaa vapauttavalta. Kun en itse tiedosta miltä näytän, tulen ajatelleeksi huomattavasti vähemmän, miltä näytän muiden silmissä. Vaikka enhän minä ulkonäköäni ole mitenkään erityisen paljon pohtinut.

En tiedä onko tästä aiheesta tehty jonkinlaisia sosiologista tutkimusta: peilin vaikutus ihmisen minäkuvaan. Onko pienissä primitiivisissä heimoissa asuvien elämä erilaista, koska he eivät näe jatkuvasti kuvajaistaan? Mitä kautta peilitön ihminen peilaa itseään? Elääkö  silloin jollain tapaa aidommin, koska silloin peilinäsi toimivat muut ihmiset, jotka useimmiten reagoivat pikemminkin käyttäytymiseesi kuin ulkonäköösi? Kun katsomme itseämme peilistä, näemme itsemme ikäänkuin ulkopuolisen ihmisen silmin, mutta tämä katse ei kuitenkaan ole vieraan ihmisen vaan meidän itsemme. Meidät viedään ikäänkuin itsemme ulkopuolelle ja pakotetaan näkemään itsemme itsestämme ulkopuolisena hahmona. Vieraannuttaako tämä meidät itsestämme? Näemmekö itsemme jatkuvasti vääristyneen peilin kautta?

Olen samaan aikaan alkanut harrastamaan huomattavasti enemmän liikuntaa kuin aiemmin. Minusta tulee jatkuvasti aiempaa tietoisempi kehostani ja tunnen, miten lihakseni vahvistuvat ja kehoni jäntevöityy. Tiedostan kehoni nyt ensisijaisesti sen tuntemusten ja kehonhallinnan kautta, en peilikuvani kautta.

Tästä peilikuvakokeilusta voisi vetää analogioita myös muuhun elämään. Kuinka paljon me tarkkailemme itseämme kuvitellun peilikuvan kautta? Kuinka usein tarkastelemme omaa elämäämme ikäänkuin ulkopuolisena, niiden odotusten kautta, jotka olemme itse tiedostamatta tai tiedostaen sisäistäneet ympäröivästä yhteiskunnasta? Aina kun yllätät itsesi ajattelemasta "minun pitäisi", tarkastelet mitä todennäköisemmin niiden muodostaman peilikuvan kautta. Pitäisikö tämän ikäisellä ihmisellä jo olla omistusasunto, pysyvä työpaikka ja pysyvä parisuhde? Onko näiden odotusten kohdalla myös mahdollista toimia samoin kuin kokovartalopeilin kanssa? Voiko ne sivuuttaa ja keskittyä siihen, miltä itsestä tuntuu ja siihen, miten ihmiset reagoivat sinuun ihmisenä? Olemmeko yhtä kuin täytetyt tai täyttämättömät odotukset? Ja ovatko ne todellisia vai ovatko ne peilikuvan kaltainen illuusio ulkopuolisesta katseesta? Ovatko ne kuitenkin lopulta oma luomuksemme?