Apua, mä en enää tiedä enkä muista, miksi ylipäätään haluaisin parisuhteen. Nyt kun muistelen omia parisuhteita, jotka ovat olleet ihan kelvollisia, niin päälimmäinen muistikuva on murehtiminen. Murehdin parisuhteen tilaa, omia tunteitani tai miehen. Hellyys ja läheisyys on ihanaa, mutta onko ne sen väärti, että jaksaisi taas sitä märehtimistä.
Olen tällä hetkellä erikoisen tyytyväinen elämääni. Onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan parisuhteessa. Mutta miksi mä kuitenkin edelleen etsin miestä? Onko se suvunjatkamisviettiä vai mitä? Apua. Tarvitsenko mä sen klassisen prinssi uljas valkoisen, joka muuttaa mieleni ihanuudellaan ja vakuuttaa minut siitä, että parisuhteessa on enemmän plus- kuin miinuspuolia? En tiedä.
Hoi lukijat, miksi te olette valinneet parisuhteen tai -suhteettomuuden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti