Olen huomannut olevani aika usein yltiökriittinen miesten suhteen. Ehkäpä tämä liittyy tavalla tai toisella tuohon epävarmuuteni siitä, onko parisuhteessa ylipäätään mitään järkeä. Pinnallisella tasolla saatan ajatella, että onpas nuo miehet suloisia, mutta sitten kun alan vakavissani miettiä jokakuta omaksi kumppaniksi, otan suurennuslasin esille.
Tämähän on se syy, miksi ihmiset ihastuu ja rakastuu. Silloin se kritiikki kaikkoaa ja toinen on, ah niin ihana. Kaksi kertaa mies on vienyt jalat altani ja olen jäänyt koukkuun. Miksi näin? Miten ne siinä onnistui?
Eksäni kohdalla se oli miehen ystävällisyys, rauhallisuus ja vakaus. Tässä oli mies, joka ei koskaan pura negatiivisia tunteita toisiin ihmisiin, mikä on hieno piirre ihmisessä. No, tämähän oli sitten myös se kompastukivi, kun toinen vältteli konfliktia viimeisen saakka, eikä kertonut vaikka jokin häiritsi. Mutta suhteen alussa tämä oli se asia mihin rakastuin.
Laastarisuhdemies vei myös jalat altani. Hän teki sen hauskuudella. Hän oli minun henkilökohtainen stand-up-koomikkoni. Mahdottoman hyvä jutunkertoja. Sai minut aina hyvälle tuulelle ja suojamuurini alas. Mutta jälleen, tähän se suhde myös kaatui. Olin miehelle ensisijaisesti hurraavan yleisön roolissa ja hän oli suurimman osan ajasta näyttämöllä. Joskus jaksoin nousta sinne hänen rinnalleen ja joskus hän laskeutui alas yleisön joukkoon. Tämä kävi raskaaksi - kun toinen yritti jatkuvasti ja lähes pakonomaisesti viihdyttää ja kun ei enää jaksanut taputtaa.
Kuka vie seuraavaksi jalat altani? Millä hän hurmaa? Mitä tarvitsen mieheltä juuri nyt? Vakaaseen eksääni rakastuin tilanteessa, jossa oma isäni aiheutti paljon huolta ja turvattomuuden tunnetta. Laastarimies toi iloa elämääni kun vielä surin edellisen suhteen loppumista. Entä nyt, kun en tarvitsekaan miestä paikkaamaan toisen miehen jättämää aukkoa? Ehkä tämä onkin mahdollisuus löytää oikeasti sopiva mies...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti