Saako myöntää olevansa laiska? Jos mietin perusluonnettani, niin laiskuus on minusta minua parhaiten kuvaava sana. Jos katsoo ansioluetteloani, niin näyttää siltä kuin olisin kovinkin ahkera. Hieman alle kolmekymppisellä naisella toinen maisterintutkinto melkein valmiina ja useamman vuoden kokemus kahdesta oman alan duunista sekä lukuisia lyhyempiä työpestejä. Olen tehnyt yli 20 ulkomaan matkaa 10 vuodessa, perustanut yhden yhdistyksen ja toimin sen puheenjohtajana.
Mutta tästä kaikesta huolimatta, väitän käyttäneeni 75% valveillaoloajastani lorvailuun ja vitkutteluun. En tee mitään kuin vasta viime hetkellä. Sitten kun teen, niin teen asiat todella tehokkaasti - koska minun on pakko. Laitan mutkat suoriksi ja jälki on kuitenkin yleensä priimaa. Ainakin osalla ihmisistä on mielikuva siitä, että olen ahkera ihminen. Ei, en ole. Olen tehokas ja aikaansaava, mutta vasta sitten kun on pakko. Käytän luovuutta ja selviydyin tehtävistä minimaalisella panostuksella.
Nyt sitten mietin uraani. Nyt olisi avoinna ns. unelmaduuni. Mutta mietin, haluaisinko tosiaan siihen duuniin. Saattaisin joutua tekemään oikeasti töitä. Ehkä haluankin simppelimmän homman, jossa voin keskittyä edelleen chillailuun. Vai pitäisikö minun pyrkiä tähän haastaavaan työhön ja selvittää olisiko minusta hyppäämään isoihin saappaisiin. Peittoaisiko työn vastuullisuus laiskuuteni?
Nyt sitten aloin miettimään mieskuvioitani. Ehkä olen etsinyt ihan vääränlaista miestä. Laiskan naisen pitäisi etsiä "low maintenance" -miestä. Sellaista, jonka seurassa voisin olla oma laiska itseni. Eksyin taas vaihteeksi nettideittipalstan puolelle vaikka jo uumoilin, että saisi tuo touhu riittää joksikin aikaa. Itseasiassa sisäänloggautumiseen innoitti eräs profiili, jossa huomioni kiinnittyi nimenomaan siihen, että mies vaikutti jotenkin todellla simppeliltä. Fiksulta ja sympaattiselta kuitenkin, mutta siltä, että profiilin täyttäminen olisi ollut hänelle melkoista pakkopullaa. Juttelin hänen kanssaan ja päällimmäinen tunne oli, että tämän miehen kanssa minun ei tarvitsisi pinnistellä ollenkaan. Hänkin kommentoi kommunikointimme mutkattomuutta. Hmmmmmm...mielenkiintoista.
Nyt kun mietin niin myös ystävyyssuhteissani on ollut ratkaisevaa juuri se, miten "low maintenance" suhde on ollut. En jaksa kovin aktiivista tapailua ja enkä hirveätä panostamista ystävyyssuhteisiin. Parhaita ystäviä ovat ne joiden kanssa on ollut ensihetkistä lähtien selvää, että ollaan samalla aaltopituudella, eikä kaveruuden eteen tarvitse tehdä mitään erityistä. Sellaista positiivista, chilliä laiskuutta. Voisin siis haluta myös miehen ja suhteen, joiden eteen ei tarvitsisi sen kummemmin tehdä hommia. Oltaisiin vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti