Töistä

Syyskausi on alkanut ja samalla kaikenlainen yhdistystoiminta. Huomaan, että minussa on tapahtunut ratkaiseva muutos. Olen luopunut siitä ajattelusta, että minun pitäisi olla kantava voima. Olen päästänyt lankoja käsistäni ja ilokseni huomannut, että ihmiset ympärilläni ovat ottaneet langanpäät tiukasti käsiinsä. Onhan tämä tilanne vaatinut paljon pohjatyötä ja ihmisten tietoista sitouttamista, mutta myös asennemuutosta omassa päässäni. Kun otan askeleen taaksepäin, voi joku toinen ottaa askeleen eteenpäin ja jatkaa työtä puolestani.

Olen menossa perjantaina työhaastatteluun Turkuun. Kyseessä on unelmatyö hyvällä palkalla. Pesti on onneksi vain vuoden mittainen, joten se ei vaadi edes suurempaa pohdintaa siitä, olenko valmis muuttamaan Turkuun pidemmäksi aikaa. Jos saisin tämän työn, se olisi ruhtinaallinen palkka viime vuosien kituuttamisesta ja siitä, että olen verkostoitumisen ja työkokemuksen nimissä tehnyt töitä liian pienellä palkalla. Se olisi palkinto tuplamaisteriksi opiskelusta. Se olisi... hyvä juttu. Mutta ei elämäni siitä romahda, vaikka en työtä saisikaan.

Kävin kesällä läpi myös jonkinlaista ammatillista kriisiä, vaikka tämä vuosi onkin ollut ihan menestyksekäs. Kadotin itseluottamukseni ja työkaverit saivat kuulla nurinaani liiaksikin. Viime viikkojen aikana, kun töissä alkoi taas tapahtumaan, pääsin takaisin oikeille raiteille. Nyt minulla on taas hyvä olo oman ammattitaitoni suhteen. Ymmärrän taas hieman paremmin vahvuuteni ja heikkouteni ja kiitos mainion työtiimin, olen alkanut ymmärtää, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen työelämässä ja että jokaisessa työpaikassa tarvitaan erilaisia persoonia. Nyt voin mennä hyvällä fiiliksellä perjantain työhaastatteluun. Voin mennä sinne ihmisenä, joka ei osaa tai tiedä kaikkea, mutta joka voi olla juuri oikea henkilö tähän tehtävään.

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Vaara

Edellisen postauksen kommenteissa kysyttiin, miksi en aloittaisi vakituista fuck buddy –suhdetta Nuoren Kollin kanssa. En uskalla.

Minusta on tullut varsin kovapintainen. Miesuhteet harvoin hetkauttavat minua suuntaan tai toiseen. Kohtaaminen Muusikon kanssa maaliskuussa oli lähes yhtä sykähdyttävä kuin Nuoren Kollin kanssa, mutta tunteeni kylmenivät nopeasti, kun selvisi, että mies kärsii vakavasta riippuvuudesta. Nuoreen Kolliinkin olen suhtautunut viimeiset 1½ vuotta melko välinpitämättömästi. Olemme välillä nähneet seksin merkeissä, mutta olen pitänyt häntä sen verran kusipäisenä, ettei tapaamiset ole saaneet tunteitani roihahtamaan. 

Sunnuntainen tapaaminen oli erilainen, sillä se muistutti minua ensikohtaamisestamme kaksi vuotta sitten. Ihastuin häneen päätä pahkaa, mutta viikko tapaamisen jälkeen olimme jo riidoissa. Avauduin hänelle tunteistani ja hän vastasi tavalla, joka sai aikaisempaan pitkään suhteeni liittyvät kipukohdat ilmiliekkeihin. Plastic Dream on kirjoittanut siitä, miten pahalta tuntuu, kun mies sanoo, ettei tunne tarpeeksi. Sen kuuleminen on paskamaista silloin, kun itsestä tuntuu, että teidän kahden välillä oleva yhteys on jotain ainutlaatuista. Kun hyvä seksi saa oksitosiinin virtaamaan naiskehosi suonissa ja miehessä on vaaran ja viettelyksen magiaa. 

Nuorella Kollilla on outo vaikutus minuun. Hän on arvaamaton ja siksi kiehtova. Silkkisen pehmeä ja myrkyllisen pisteliäs yhtä aikaa. Vähän niin kuin tämä heinäkuinen sää. Viikonloppuna kuvankaunis hellesää ja nyt syksyisen harmaata. Kuumaa ja kylmää. Huumetta minun kaltaiselleni jännityksenetsijälle. Säännöllinen fuck buddy –suhde olisi riski, sillä en luota siihen, että olisin turvassa hänen kanssaan. Niin kauan kuin minä olen se, joka torjuu Nuoren Kollin lähentymisyrityksiä ja vittuilee miehen ”out of blue” –hempeilyille, olen kuivilla vesillä. Mutta jos minä lankean, tämä mies ei kannattele sydäntäni hellävaroen. Siksi olen nyt vaarassa. Aivan liian avoin ja hormonihuuruinen.

Heinäkuu

Lääkäri, lääkäri, miten hoitaa 31-vuotiasta naista, joka kärsii vanhenemisenpelosta ja alakuloisuudesta? Tajunnanräjäyttävää seksiä. Parempaa lääkettä ei olekaan.

Voi Nuori Kolli, vaikka tiemme ovat kohdanneet harvoin näinä kahtena vuotena, on jokainen kohtaaminen kohonnut arjen harmauden yläpuolelle. Olemme rakastelleet, panneet, nauraneet ja tunteneet sielujen sympatiaa. Olemme riidelleet, haastaneet toisiamme ja taistelleet vallasta.

Tänään istuit edessäni ja minua nauratti. Siinä sinä olet ja silmiesi pilke hymyilyttää minua. Suutelet juuri niin hyvin kuin muistan ja olet otteissasi juuri niin taitava kuin aiemminkin. Minua naurattaa. Siinä sinä olet.

Kun kemia on niin vahvaa, että sitä voisi erehtyä luulemaan rakkaudeksi.

Nuori Kolli, kiitos kun herätit minut eloon.

Tämän viikonlopun biisi suomalaiselta bändiltä Rubik: Storm In a Glass of Water

Viikonloppu

Oli mukava viikonloppu. Niin mukava, että tekee mieli raportoida siitä. Joka päivälle mahtui jotain uutta ja jotain liikunnallista.

Perjantaina jäin töiden jälkeen keskustaan pyörimään. Menin tuijottelemaan asioita kauppoihin ilman aikomustakaan ostaa mitään. Sitten menin Kirjasto 10:een, otin kaksi lehteä ja vajosin nojatuoliin. Löysin mielenkiintoisen uuden lehden: The Economist -lehden kulttuuriliitteen nimeltä Intelligent Life. Luin siitä lempisarjakuvakäsikirjoittajastani Neil Gaimanista ja kuuluisista puheista. Yksi niistä oli Hilary Clintonin Kiinassa vuonna 1995 pitämä puhe naisten oikeuksista:

"If there is one message that echoes forth from this conference, let it be that human rights are women’s rights and women’s rights are human rights once and for all. Let us not forget that among those rights are the right to speak freely -- and the right to be heard.

Rohkea nainen. 

Alan lukea enemmän hyviä lehtiä. Food for the brain. 

Sitten kävelin Pikku-Huopalahden ympäri ja keräsin 150 grammaa vattuja retkelläni. Sitten menin kotiin ja katsoin uusimman Batmanin. Hyvä perjantai. 

Lauantaikin oli aika hyvä. Menin Kumpulan maauimalaan ja kauhoin 35 minuuttia likipitäen tyhjässä altaassa. Uinnin jälkeen menin katsomaan kaksi viikkoa sitten maanantaina syntynyttä nyyttiä. Nyytin jälkeen vietin aikaa kaverin kanssa, joka oli lähdössä kuukaudeksi kotimaahansa. Olen ylpeä ystävästäni. Hän on muuttunut herrasmieheksi.

Tänään kuuntelin aamulla hyvää, itselleni uutta musiikkia (esim. Edward Sharpe, kuuntele alla). Puolen päivän jälkeen menin katsomaan Espooseen kaksi viikkoa sitten tiistaina syntynyttä bebeä. Bebellä oli äitinsä huulet. Beben katsastamisen jälkeen otin sankoni ja poimurini ja jatkoin matkaa Nuuksioon. Jäljitin mustikoita, joita sitten iltaa kohden alkoikin löytyä. Vähän ennen kahdeksaa huomasin, että tulee kiire jos aion ehtiä kerran tunnissa kulkevaan bussiin. Juoksin mustikoineni kokonaisen kilometrin. Mustikkajuoksu. Ehdin bussille kuusi minuuttia etuajassa ja minulle jäi vielä aikaa kuvata lampaita laitumella. Tulin kotiin, siivosin mustikat ( 18 sadan gramman minigrip-pussia!) ja kuuntelin taas hyvää uutta musiikkia (esim. Owen Pallet, kuuntele alla).

Lampaat Kattilassa

Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: I Come In Please

Owen Pallet : E is for Estranged

Lisää hajanaisia ajatuksia

Olenpa saanut mukavia kommentteja blogitauon aikana. Kiitos Birgitta ymmärryksestä vahvaa naista kohtaan ja kiitos Isla tarkkanäköisistä huomioista - olet varmasti oikeassa, minun pitäisi olla lempeämpi itseäni kohtaan. Tällaiset lukijakommentit muistuttaa siitä, että blogin pitäminen on parhaimmillaan hyvinkin antoisaa.

Niin, minä en taida oikein osata relaamisen jaloa taitoa, kun oma nuutuneisuus herättää minussa niin vahvoja antipatioita. Kai minun pitäisi vain osata nauttia siitä, kun on hieman iisimpää, eikä vain närkästyä siitä, että elämä ei ole yhtä suurta seikkailua.

Kun olin pieni, piirsin koko ajan. Kun olin lukiossa, ajattelin vielä, että minusta voisi tulla esimerkiksi kuvittaja. Jostain syystä kadotin ilon piirtämisestä ja se jäi muun elämän vyöryessä ylle. Viime aikoina olen ajatellut harrastuksen henkiin herättämistä. Pari päivää sitten kävelin Aleksanterinkatua pitkin ja aloin katsella ihmisiä piirtäjän silmin. Millaisilla viivoilla heidät piirtäisin, mitkä piirteet tekevät heistä tunnistettavia.  Ihmisten havannointi oli hauskinta mitä olin tehnyt aikoihin. Meitä on niin monenlaisia: lyhyenläntiä, kuikeloita, isonenäisiä, punatukkaisia, ryhdikkäitä... Menin istumaan Esplanadin puistoon ja aloin tarkkailemaan ihmisiä. Kohta huomasin, että aloin pohtia, millaista elämää tarkkailemani ihmiset elävät. Vaikkapa se vaatimattomiin sävyihin pukeutunut kuusikymppinen laiha mies, joka istui penkillä kädet ja jalat ristissä, hievahtamatta, eteenpäin tuijottaen. Tuleeko hän istumaan puiston penkille joka päivä, onko hän onnellinen vai onneton?

Olen hakenut töitä Turusta. Jos saan työpaikan, päättyy vuosikymmen pääkaupunkiseudulla. Muutin tänne heinäkuussa 2003, jolloin oli tukahduttavan kuuma useamman viikon ajan. Muutto ja uusi työ voisivat tehdä hyvää minulle. Ei tarvitsisi ainakaan valittaa, että kaupungissa on liikaa ystäviä. Katsotaan, miten käy.

Viikonloppuna menen katsomaan kahta uutta tulokasta. Children are precious. Tätä en ole ymmärtänyt ennen tätä kevättä. En ennen kuin lapsia alkoi syntyä itselle tärkeille ihmisille. Vasta nyt kun tiedän, että näiden lasten kasvua tulen seuraamaan. Viikonloppuna aion myös mennä mustikkaan. Vanhenemisen merkkinä olen myös todennut sen, että 31-vuotiaana en enää harrastaa liikuntaa ulkonäöllisistä syistä, vaan koska muuten hajoan: selkäni ja psyykkeeni eivät kestä muuten. Ehkä tämä vanhenemiskriisikin tästä väistyy, jos pääsen säännöllisen liikunnan makuun taas.