SovinNaiseksi?

Tämän sunnuntain olen viettänyt kiehtovasti talvitakkien ylimääräisiä kangasnyppyjä poistaen ja pohtien, miten mukavaa on kun saan kohta uuden sohvan. Keskiluokkaistuminen suorastaan kohisee korvissani, kun elämässä on aikaa tällaisille asioille ja ne vaikuttavat tärkeiltä. On karmivaa huomata, miten sovinnaiseksi elämä muuttuu yhdeksästä viiteen elämän myötä. Päivän kohokohtia on lounasravintolan valinta ja sisustusratkaisuista kollegoiden kanssa jutteleminen. Tämä koko keskiluokkaistumisen ja sovinnaistumisen prosessi tulee kiteytymään beigeen sohvaan, joka nököttää kohta olohuoneeni nurkassa ja jota tulen rakastamaan.

Kävelin perjantaina harrastuksesta kotiin nuoren miehen kanssa, joka sattumalta asuu samassa talossa kuin minä. Hän osallistui ensimmäistä kertaa harrastukseen ja taisi ihastua minuun jonkin verran. Tätä on nyt tapahtunut harrastuksen piirissä muutaman kerran. Minusta tuntuu kiinnostuvan hieman hiljaisemmat miehet, joiden kanssa en juttele oikeastaan ollenkaan, vaan jotka seuraavat vierestä, kun juttelen intensiivisesti jonkun sosiaallisemman miehen kanssa. Vaikutan varmaan kovin kiehtovalta, koska olen hieman vanhempi, itsevarma ja ilkikurinen, enkä kiinnitä heihin huomiota. Minähän en sitten luonnollisesti kiinnostu heistä, koska he eivät ole tarpeeksi viihdyttäviä makuuni. 

Kävelen siis kotiin tämän nuoren miehen kanssa, joka on juuri valmistumassa arvostettuun ja hyväpalkkaiseen ammattiin. Hän on aivan liian nuori minulle, mutta puheista kuultaa, että hän haluaisi tutustua minuun paremmin ja on mielissään yhteisestä kotimatkasta. Mies on hiljainen, mutta täytän tilan pulinallani ja kun erkanemme eri rappuihin, sanon törpösti " hyvää joulua", kun mies sanoo, että ehkä nähdään pian uudestaan muutenkin kuin harrastuksen parissa.

Elämä hänenlaisensa miehen kanssa olisi turvallista, sovinnaista ja minun mittapuullani tylsää. Laitan jarrut päälle, koska hän herättää pahimman pelkoni: jumittua mieheen, joka tylsistyttää minua. Tämä pelko selittää varmasti 50%:sti, että olen edelleen sinkku.

Minua on ohjannut elämässäni asioiden kiinnostavuus. En ole tehnyt järkeviä tai turvallisia valintoja vaan kulkenut seikkailujen perässä ja keskittynyt siihen, mikä kutkuttaa mielikuvitustani ja haastaa minut. Olen ollut riskinottaja ja tuhlaajatyttö, joka miettii vasta jälkeenpäin, oliko tekemisissä mitään järkeä. Tällainen elämä on ollut kuluttavaa, mutta myös antoisaa. Jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen, etten ole tehnyt kompromisseja esimerkiksi koulutuksessa tai urallani, vaikka kukkaroni ja jaksamiseni ovat olleet koetuksella.

Voisinko muuttaa itseni ja päättää, että myös vähän "tavallisempi" mies voisi olla ihan hyvä kumppaniehdokas ja tuoda elämääni kaivattua tasapainoa ja hyväksyä, että tallainen mies sopii ihan hyvin yhteen kangasnyppyjen poiston ja beigen sohvan kanssa? En oikein tiedä. Se voisi olla hankalaa, kun koko persoonani on rakentunut kiinnostavien ja seikkailumieltäni kiihottavien valintojen tekoon. Vissi tosi on kuitenkin se, että hiljaisemmisissa ja vähemmän sosiaalissa (perkele, tylsissä!) miehissä on paljon enemmän tarjontaa kuin vilkkaissa, sosiaalisissa ja hauskuuttavissa. Jos siis kumppanin löytäminen olisi ensisijainen tavoite elämässäni, minun tulisi antaa heille mahdollisuus. Mieluummin elän kai kuitenkin yksin kuin tylsistyneenä, vaikka sovinnaisuus on beigen sohvan muodossa hiipimässä elämääni.

Tiedän, että tämä blogipostaus antaa minusta aika v****maisen ja nirson kuvan ja tähän voisi kuorossa monikin laulaa, että älä täällä ruikuta kumppanin puutetta, jos ei tavallinen mies kelpaa. Nyt tarvittaisiinkin pätevä tavallisen miehen puolustuspuhe kommentteihin!