Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus pyyhkiä kaikki ikävät tapahtumat menneisyydestäsi, tarttuisitko tähän mahdollisuuteen? Pieleen menneet ihmissuhteet, syyllisyys, suru - olisitko onnellisempi jos et olisi koskaan käynyt niitä läpi? Katsoin Ben Affleckin ohjaaman elokuvan Gone Baby Gone (2007), jossa tartutaan tähän aiheeseen. Tai minun tulkintani mukaan elokuvassa on kysymys nimenomaan tästä aiheesta. Varoituksen sanana: jos haluat katsoa elokuvan ja pitää sen juonenkäänteet yllätyksenä, ei kannata lukea pidemmälle. Tässä elokuvassa joukko ihmisiä vie lapsen äidiltään, koska heidän mielestään huumeita käyttävä tyhjäpäinen nainen ei voi tarjota suloiselle lapselleen tämän kaipaamaa turvaa eikä sellaista onnellista lapsuutta, jonka tämä näiden sivullisten mielestä ansaitsee. "Pelastajien" mielestä tytär ei voi välttää äitinsä kohtaloa, jos hän kasvaa näissä oloissa. Elokuvan päähenkilön on tehtävä valinta, joko suljettava suunsa tai paljastettava totuus ja palautettava lapsi äidilleen.
Pidin elokuvasta paljon, koska se toi esille harmaan sävyt. Se muistutti siitä, miten vaikeaa on määritellä se, mikä tekee ihmisestä onnellisen. Onko elämän lähtökohdilla määräävä rooli ja onko tasapainoinen ja onnellinen lapsuus ja nuoruus graalin malja, josta pulppuaa onnea loppuelämäksi. Pidän itseäni melko karaistuneena ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan liian nuorena liian vaikeita tilanteita ja olen oppinut ottamaan liiallisestikin vastuuta. Toisaalta nämä samat kokemukset ovat muokanneet minusta ihmisen, joka ei hätkähdä vähästä. Toimin esimiehenä nuorelle naiselle, josta huomaa, että hän on elänyt hyvin turvatun ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sellaisina hetkinä, jolloin tilanne vaatii tiettyä jämäkkyyttä ja piittaamattomuutta, hänen on turvauduttava minuun. En tiedä, onko se nyt niin hieno asia olla ihminen, joka kykenee tällaiseen lähinnä siksi, että on joutunut perheessään ottamaan henkisen vanhemmuuden roolin.
Toisaalta en osaisi ajatella itselleni toisenlaista menneisyyttä. Kliseisesti, enhän minä olisi minä ilman sitä. Olisinko halunnut, että joku olisi vienyt minut pois siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää muistuttaneet unelmaperheen elämää. Itseasiassa olisin kyllä halunnut, että äitini olisi havahtunut aiemmin siihen, että alkoholistin kanssa ei voi elää. Mutta jotain oppii siitäkin, katkeruudesta irtipäästämisestä.
Taidankin seuraavaksi katsoa Michel Gondryn elokuvan Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), jossa Kate Winslet ja Jim Carrey tulkitsee paria, jotka erottuaan päättävät käydä toimenpiteessä, joka poistaa kaikki muistot toisesta -niin hyvät kuin huonotkin. En muista elokuvasta juuri mitään, lähinnä sen, että pidin siitä paljon. Haluaisinko, että nuoruuden rankkojen kokemusten sijasta voisinkin pyyhkiä niin suloiset kuin katkerat muistot vuosia kestäneestä ihmissuhteesta? En tiedä.
En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, niin kauan kuin ajatukseni ja elämäni vievät minua johonkin uuteen suuntaan. Ei silloin ole väliä, mistä olen lähtenyt liikkeelle. Kannan mukanani onnen aineksia, olen niitä keräillyt pitkin matkaa. Mutta onhan se totisinta totta, että elämän lähtökohdat ja ikävät kokemukset muokkaavat meitä. Asuin vielä vuosi sitten alueella, jossa tämän pystyi todistamaan omin silmin. Syrjäytyneen vanhemman lapsi on todennäköisemmin syrjäytynyt, huumeäidin lapsella on suurempi riski samanlaiseen elämään. Eihän kenellekään ehdoin tahdoin halua onnetonta lapsuutta tai nuoruutta, mutta ei ketään voi sen perusteella tuomita tai väittää, että hän on tässä hetkessä onnettomampi sen vuoksi. Vastoinkäymiset tuovat ihmisiin myös syvyyttä ja viisautta.
Kotikaupungista nauttiminen näyttää vaihtuvan vällyjen alla sairastamiseen. Tänään lähden kyllä vielä kavereita tapaamaan. Lepään sitten viikonlopun. Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran mennyttä vuotta ja sitä, miten sen määrittelisin. Tämä on ollut kaveruuden vuosi ja huolettoman hengailun vuosi, Helsingistä nauttimisen vuosi. Muutin vuosi sitten Espoon perukoilta lähemmäksi keskustaa ja samalla löysin mukavan kaveriporukan. Olemme kolunneet yhdessä puistot, terassit, baarit, kahvilat ja brunssit, hylätyt huvilat. Porukassa hengailun hienous on siinä, että pääset viettämään aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa et viettäisi aikaa kahdestaan. Opit heiltäkin paljon, uudenlaista näkökulmaa asioihin, kun et vietä aikaa vain niiden kanssa, joiden kanssa tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi. Eilen mietin, miten jännittävää on nähdä, millaista elämä on viiden tai kymmenen vuoden päästä, millainen olen itse, millaisia ovat ystäväni, mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.
Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.
Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.
Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:
Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:
Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:
Ihan vain tylsyyttäni tänne kirjoittelen. Ei mitään merkityksellistä sanottavaa. Hyvä merkki itseasiassa. Aivojen nollaus onnistunut. "Mitä sitten tehtäisiin?" Kuinka usein tämän kysymyksen pääsee kysymään? Aivan liian harvoin. Pentuna sitä tuli kysyttyä usein. Ikääkin on karissut siskon luona oleillessa suunnilleen 20 vuotta. Olen taantunut kakaran tasolle ja siskon kanssa kinataan aivan kuin silloin ennen :) Parhautta.
Työparini sanoi minulle viime viikolla, että olen kuin lapsi. Olen viihtynyt töissä ja työkavereiden kanssa niin hyvin, että hihittelen aika lailla. Teemme mielenkiintoista projektia ja ensimmäiset kaksi viikkoa sujuivat todella hyvin. Oli siis tilaa hihittelylle. Minulle lapsenomaisuus merkitsee huolettomuutta, vapautta ja mahdollisuuksia. Se on minusta olotila, jota kannattaa tavoitella. Kun huolet ja velvollisuudet painavat liiaksi, tunnet olosi kahlituksi ja vangituksi, eikä edessäsi ole kuin umpikujia. Lapsen mieli on näistä vapaa ja siksi se, että työparini kutsuu minua "kuin lapseksi" saa hymyn huulilleni.
Lähden takaisin Helsinkiin torstaina ja edessä on kuusi päivää kotikaupungissani ilman minkäänlaisia velvollisuuksia uudenvuodenaaton suunnitelmia lukuunottamatta. Mitä luksusta! Lumivaippaan kiedottu Helsinki. Lähdenkö jäälle kävelemään? Seurasaaresta Hietalahteen. Huhuilenko kaupunkiin jo takaisin saapuneita ja kutsun saunaan luokseni?
Vapaus. Näin vapaaksi en ole tuntenut itseäni aikoihin.
Palautin gradun viime yönä - wuhuu! Olen tyytyväinen, että sain sen kokoon ennen lomia. Nyt olen siskon luona joulua viettämässä. Olo on väsynyt ja nyt sitten, kun sain ison työn pois alta, ne tunteet, joita en ole ehtinyt käsitellä nousevat pintaan.
Minulla on syyllinen olo tämän viikkoisesta työkuviosta. Ärsyttävää. En tiedä, millä tavalla olisin toiminut toisin, kun emme enää halunneet jatkaa yhteistyötä eräiden ihmisten kanssa. Koko sen ajan, kun olen työskennellyt heidän kanssaan, minulla on ollut syyllinen olo. Ei makseta tarpeeksi, ei makseta tarpeeksi ajoissa, ei anneta tarpeeksi varoitusaikaa. Nyt tämä syyllisyyden tunne kulminoituu sitten siihen, että he syyllistävät meitä siitä, ettemme halua jatkaa enää yhteistyötä, vaikka mitään virallista sitoumusta ei ole olemassa. Uhh, raivostuttavaa. Kuviota sotkee se, että yksi organisaatiomme jäsen on heidän kaverinsa ja heidät korvaava ihminen on myös sattumalta heidän hyvä ystävänsä. Olo on kuin parisuhteen jättävällä osapuolella, jolta jätetty penää, miksi et halua enää jatkaa suhdetta. Siksi koska haluamme muutosta. Siksi koska yhteiselo ei tunnu hyvältä. Ärsyttää se, että nyt kun voisin nauttia lomasta ja vapaudesta, nämä tunteet puskevat esille. Enkä halua alkaa nyt pyhinä selvittelemään asiaa enempää, eikä tässä ole oikein mitään selvitettävää. Mutta eiköhän tässä pian tule muuta ajateltavaa ja puuhailtavaa. Tänne purkaminenkin auttaa ehkä vähän.
Siskolla ja hänen kihlatullaan on hauska koti. Se on täynnä veikeitä esineitä:
Ihastelen edelleen sitä kolme viikkoa sitten tapaamaani miestä, häntä, jonka eksä on naimisissa minun eksäni kanssa. Tunne on omituisen vahva, ja olen yrittänyt pohtia, miksi tämä mies herättää tällaisia tunteita, vaikka en edes juurikaan tunne häntä. Plastic Dream kirjoittaa siitä, miten hän on tavannut miehen, jonka kokee tukevan häntä siinä, millainen hän todella on. Ihminen, jonka kanssa koet, että voit olla oma itsesi. Facebook on tarjonnut hyvän tavan tutustua tähän mieheen sopivan etäisyyden päästä. Mies on siis juuri eronnut, enkä halua siksi, että asiat etenisivät vielä mihinkään. Hämmästelen, miten samassa maailmassa hän on kanssani. Kiinnostuksen kohteet täsmäävät ja hän on samalla tapaa marginaalissa kuin minäkin. Koen, että tämän miehen kanssa minun ei tarvitsisi arastella omituisia ja vaihtoehtokulttuuriin kuuluvia kiinnostuksen kohteitani. Olen tajunnut olevani melko eksentrinen ihminen ja tuntevani oloni vapautuneeksi toisten hieman eksentristen ihmisten kanssa. Siitähän siinä loppujen lopuksi on kysymys, millaiseksi ihmiseksi koet itsesi toisen seurassa. Jos toinen herättää sinussa syyllisyyden tai alemmuuden tunteita, hän ei ole sinulle hyväksi. Mutta nyt nautin näistä ihastuksen tunteista ja siitä, että joku ihminen kiinnostaa minua näin paljon.
Joulun aika on siinä mielessä mielenkiintoista aikaa, että se toimii eräänlaisena kiintopisteenä elämän vaiheissa ja fiiliksissä. Kolmen vuoden takaisena jouluna surin loppunutta ihmissuhdetta ja minusta tuntuu, että olen siitä lähtien hakenut itseäni monella tapaa. Välillä on tuntunut siltä, että elämäni on jumahtanut paikalleen. Gradu ei edennyt, sopivaa miestä ei ole löytynyt, eikä täydellistä työpaikkaa. Tähän ajanjaksoon on mahtunut yksi burnout, lukuisiin eri miehiin tutustumista, onnen palikoiden ja oman ammatti-identiteetin etsintää. Tuntuu hyvältä, että sain gradun nyt vihdoin valmiiksi. Tutkinnon loppuunsaattaminen on konkreettinen osoitus, että olen saavuttanut jotain. Se on eräänlainen siirtymäriitti... aikuisuuteen? Olen nauttinut opiskelijana olosta, mutta samalla opiskelijuuden varjolla vältellyt tiettyjen asioiden pohtimista: millaista työtä haluan tehdä, haluanko perheen?
Jopa tuli sekalainen postaus. Tällaista tunteiden ja ajatusten purkua.
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten olen usein törmäyskurssilla miehisen egon kanssa. Minulla menee säännöllisin väliajoin hermo siihen, miten herkkähipiäisiä miehet saattavat olla ylpeytensä kanssa. Teen projekteja, joissa olen yleensä esimiesasemassa. Minulla on vahvat mielipiteet, enkä pelkää tuoda niitä julki. Aika usein ajattelen, että minun tapani tehdä asiat on paras, vaikka näin vanhemmiten olen oppinut kysymään mielipiteitä muiltakin. Minulla on myös usein selkeä visio siitä, miten asiat pitäisi hoitaa ja vaikka pyrin perusystävällisyyteen, niin en tingi periaatteistani vain jotta toiselle ei tulisi paha mieli.
Olen huomannut, että tällainen tapa hoitaa asioita koettelee tiettyjä miehiä. Muutaman otteeseen tällä viikolla olen kohdannut miehen, joka on ahdistunut suorasukaisesta ja päättäväisestä tavastani hoitaa asioita. He ovat ottaneet itseensä asioita, vaikka kritiikkini ei ole kohdistettu suoraan heihin vaan johonkin asiaan, jota he ovat hoitaneet. Naisten kanssa harvoin törmään samaan ilmiöön. Naisia ei tunnu haittaavan se, että joku päättää heidän puolestaan, että on parempi tapa tehdä asioita, mutta miehiselle ylpeydelle tämä tuntuu olevan kolaus. En tiedä, onko ongelmana se, että auktoriteetiksi asettautuu nainen vai jokin muu asia. Vetävätkö miehet samalla tavalla herneitä nenään toistensa kanssa työskennellessään?
Minä en ole kyllä yhtään vaimomateriaalia :D. Minusta ei ole miehisen ylpeyden hivelijäksi ja suojelijaksi. Seuraamassani Candlefordin postineiti - sarjassa oli osuva jakso, jossa erään keskeisen hahmon vaimo tilittää miehelleen, että hänen ylpeytensä on kuin perheen viides lapsi. Se vaatii samanlaista hoivaa.
Olen löytänyt sisäisen vikittelijäni. Miten helppoa se onkaan, vikittely, kun toinen ihminen aidosti kiinnostaa. En odottanut edes joululomalle ennen Facebook-höpöttelyäni vaan kirjoittelin jotain jonninjoutavaa ja vähän asiaakin ihastukseni kohteelle. Alustavat treffit sovittuna ensi vuodelle. Sitten toisen erosta olisi jo yli kuukausi :D Järkyttävää toimintaa suorastaan, heti toisen kimpussa, kun ehtii hetken olla sinkkuna.
Tämä mies kiinnostaa monestakin syystä. Hän vaikuttaa olevan sopiva yhdistelmä "kunnollisuutta" ja boheemiutta. Ymmärrystä taiteelle ja kulttuurille vaikka ei itse alalla olekaan. Hän kuuluu samaan urbaanikulttuurin lokeroon kuin minäkin. Tiedän hänet vuosien takaa, mutta ulkonäön perusteella pidin häntä jotenkin... hmm.. yksinkertaisena. :D Kahden metrin pituus ehkä tekee ihmisestä jotenkin kömpelön oloisen. Hänessä tuntuu myös yhdistyvän sopivalla tavalla tietynlainen jäykkyys ja avoimuus. Itse olen jotain tältä väliltä, osittain hyvinkin konservatiivinen, kristillisillä arvoilla varustettu ateisti, ja osittain räväkkä provosoija. Minusta myös tuntuu, että tällä miehellä ei ole ongelmaa voimakastahtoisten naisten kanssa, sillä minä olen sitäkin.
Pohdin tässä omaa sinkkuuttani ja sellainen karmiva heureka-ajatus välähti päähäni. Tajusin olevani tekopyhä ja tupla-standardin mukaan elävä ihminen. Minä viehätyn näteistä pojista, sekä kropaltaan että kasvoiltaan näteistä. Heille minä flirttaan, vaikka aika usein pian kyllästyn, kun päänsisältö ei vastaa ulkokuoren koreutta. Saatan kyllä flirtata vielä senkin jälkeen. Tämä kaksinaismoralistinen naisentekele aloittaa nyt kuntoilun ja laihdutuksen tosissaan. Kun kerran pidän itseäni niin erinomaisena, niin vastatkoon tämä kroppa tätä mielikuvaa. Itsehuijauksen aika on ohitse: ulkomuoto todellakin vaikuttaa siihen, miten potentiaalisena kumppanina miehet minut näkevät ja siihen, kuinka moni minusta kiinnostuu - ja erityisesti siihen, kiinnostuuko ne miehet minusta, joista itse kiinnostun. Ei siinä auta se, että olen itse mielestäni ihan hyvä juuri näin. Olen terve ja minulla on hyvä olo kropassani, niistä on siis turha etsiä motivaatiota laihdutukseen ja kuntoiluun. Olkoon motiivinani siis puhtaasti ja yksinkertaisesti: parempi flaksi.
Ei suuria tunteenpurkauksia eikä ahdistusta. Sen sijaan mukava ja leppoisa brunssi hyvässä seurassa. Eksäni vaikutti jollain tapaa liikuttuneelta kyllä, huomasin hänen silmäkulmiensa kostuvan - ja olihan hänen kanssaan mukava jutella. Uuden vaimon piti jossain vaiheessa tulla hakemaan miehensä pois, muutkin tuttavat kaipasivat huomiointia. Juttelin hänen vaimonsakin kanssa pitkään ja voisin helposti kuvitella ystävystyväni hänen kanssaan. Kohtasin heidät Talossa, jossa olikin sitten loppujen lopuksi tilaa kaikille.
Eksäni on jättänyt minulle hienon perinnön: ystäväpiirin, josta on tullut monella tapaa tärkeä osa elämääni. Ennen olin heidän seurassaan "vain tyttöystävä". Nyt he ovat minun ystäviäni, ehkä jopa enemmän kuin eksäni. Tämä ystäväpiiri on täyttänyt minun elämäni, minun taloni, enkä ole yksinäinen vaikka olen yksin. Eksäni puhui erotessamme yksinäisyydestään. Hän ei oikein osaa ylläpitää ystävyyssuhteita vaikka onkin helposti tutustuvaa sorttia ja pidetty ihminen.Yhteydenpito ei ole kuitenkaan hänen vahvuutensa. Siksi minusta tuntuukin, että hänen on oltava aina parisuhteessa. Silloin hän ei ole yksin, vaikka hän ei jaksaisikaan pitää huolta ystävyyssuhteistaan. Yksinäinen hän taitaa kuitenkin olla edelleenkin.
Heidi kirjoittaa hauskassa blogissaan Ei saa mennä ulos saunaiholla siitä, miten usein muuttaminen lapsena muokkaa ihmisen ystävyyssuhteita. Silloin saattaa oppia tavan, ettei kehenkään kannata tutustua kuin pintapuolisesti, koska ystävistä joutuu luopumaan joka tapauksessa. Huomaan tätä hieman itsessänikin. Usein muuttaneena olen oppinut tutustumisen taidon, mutta olen opetellut olemaan kiintymättä liiaksi. Siksi onkin ehkä turvallisempaa pysytellä ystävyyssuhteiden kuin rakkaussuhteiden maailmassa. Ystävyyssuhteissa kiinnytään kyllä, mutta ei välttämättä niin kovasti, että erossa oleminen tuntuisi kovinkaan pahalta. On pelottavaa kiintyä johonkuhun niin paljon, että eroaminen tuntuu siltä, kuin ruumiinjäsentäsi revittäisiin irti. Kun toinen ihminen ei ole vain kaluste, jonka voi halutessaan vaihtaa toiseen, vaan pysyvä rakenne, seinä tai tukipilari, jota ilman koko talo on vaarassa romahtaa.
Nyt alkaa vaikuttaa pelottavasti siltä, että Daaliah on aidosti kiinnostunut miehestä - ja vain yhdestä miehestä sarjaihastelun sijasta. Kyse on tästä kaksi viikkoa sitten tapaamastani eksäni nykyisen kumppanin ex-poikaystävästä. Tapaamisen jälkeen välillämme on ollut muun muassa niinkin jännittäviä ja dramaattisia käänteitä kuin Facebook-kaverustuminen ja muutamat tykkäykset sosiaalisessa mediassa :D Eipä tähän väliin olisi paljon muuta mahtunutkaan, kun viime viikon paukutin gradua kuin pieni apina ja tällä viikolla alkoi työprojekti, joka on vienyt kaikki mehut. Lisäksi, kun toinen on eronnut edellisestä suhteestaan kaksi viikkoa sitten, niin sitä ei välttämättä ihan kärppänä halua olla toisen kimpussa. Paitsi, että tänä iltana harrastin pienimuotoista stalkkerointia, joka ei kuitenkaan sujunut ihan kuin eräässä suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa.
Ystävämme Facebook kertoi minulle, että ihastukseni kohde on menossa tapahtumaan, joka kiinnosti itseänikin. Hui hai, gradun viimeistely ja rankasta työviikosta toipuminen, Daaliah lähtee kyseiseen tapahtumaan tavoitteenaan päästä juttusille miekkosen kanssa. Saavuin paikalle hyvissä ajoin ja valtasin sopivan sohvannurkkauksen. Noin kahden minuutin päästä juttusille tulee mies, johon tutustuin eräissä pippaloissa aiemmin syksyllä. Eipä siinä mitään, ihan kiva oli jutustella. Seuraavaksi viereen istuu tuttava, joka esittelee minut toiselle miehelle, joka on samalla alalla kuin minä. Juttelen hänen kanssaan ja syksyisistä pippaloista tuntemani mies liittyy myös seuraan. Jep jep, miesseuraa riittäisi yksinään saapuneelle sinkkunaiselle, mutta minulla on agenda: eksän nyksän eksän yhyttäminen ja jututtaminen! Huomaan sivusilmällä, että hän on saapunut paikalle ja että hän seisoskelee muutaman metrin päässä. Mutta minähän olen jumissa keskustelemassa kahden muun miehen kanssa! Ihastuksellanikin vaikuttaa olevan kavereita mukana. Hetken päästä huomaan hänen menneen baaritiskille yksinään ja huomaan tilaisuuteni tulleen. No mutta, baaritiskillä viereen pelmahtaa eräs miespuolinen kaverini, joka halaa ja alkaa jututtamaan. Jossain vaiheessa kuitenkin ohitan ihastukseni ja vihdoin pääsemme juttusille! Ehdimme jutella hetken, kunnes joku miehen kavereista tulee kysymään häneltä jotain. Käännän pääni, huomaan miespuolisen kaverini vieressäni ja hän jatkaa juttelemista kanssani, kysyy jotain, mihin ei voi vastata vain yhdellä sanalla. Argh! Seuraava mahdollisuus juttelemiseen olisi ohjelman loppumisen jälkeen, mutta eikö sitten pelmahda juttusille vielä yksi miespuolinen tuttava.
Mitä opimme tästä? Älä mene stalkkeroimaan ihastuksesi kohdetta tapahtumaan joka on täynnä tuttaviasi! Oppitunti numero kaksi: Älä jää suustasi kiinni! Hän näki minut juttelemassa neljän eri miehen kanssa illan aikana ja keskustelu hänen kanssaan jäi lyhyeen, kun aloin jutella näistä yhden kanssa. Kiinnostukseni häntä kohtaan välittyi varmasti todella selkeästi...
Mutta minulla on suunnitelma: Facebook-höpöttäminen. Viikon päästä gradu on palautettu ja edessä 11 päivän loma. Täydellinen mahdollisuus virittää keskustelua höpöhöpöaiheista, joita on helppo keksiä kun mies näyttäisi olevan kiinnostunut suunnilleen kaikesta mistä minäkin. Graduni käsittelee strategista suunnittelua ja mihinkäs muuhun soveltaa oppimaansa kuin miehenmetsästykseen!
Ihmismieli on omituinen. Palautan tänään graduni ohjaajalle kommentoitavaksi ja kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta juuri nyt haluan kirjoittaa tänne. Jännityksenhakua? Kapinallisuutta? Varmasti kumpaakin.
Olen viime aikoina miettinyt paljon toisen ihmisen hyväksymistä virheineen, epätäydellisenä. Mehän emme rakasta ihmisiä, koska he ovat täydellisiä, vaan koska he ovat meille merkityksellisiä. Ovatko vanhempasi täydellisiä, entäpä sisaruksesi, oletko itse täydellinen? Rakastuitko, koska toisessa ei ollut lainkaan virheitä, vaan koska virheistä huolimatta välitit?
Olen katsonut viime viikkoina Candlefordin postineiti -nimistä BBC:n historiallista tv-draamasarjaa. Ensimmäisen kauden katsomisen jälkeen olen pahasti koukkuuntunut ja tämä sarja puhuttelee minua, koska sen hahmot ovat monella tapaa epätäydellisiä, mutta silti rakastettuja ja rakastettavia. Siinä on vahva yhteisöllisyyden tuntu ja vaikka monet keskeiset hahmot kuvataan varsin ärsyttävinä ihmisinä, heillä on elämässään ihmisiä, jotka näkevät tämän ärsyttävyyden läpi ja hyväksyvät heidät sellaisinaan. Perheet ja suvuthan ovat tätä parhaimmillaan. Olet osa yhteisöä, eikä sinua hylätä, vaikka he tietävät myös huonot puolesi.
Omassa suvussani tunnen olevani tällaisessa yhteisössä, perheeni ja ystävieni kanssa myös ja olen tästä kiitollinen. En ehkä tajuakaan, miten onnekas olen. Tunnen, että minua rakastetaan epätäydellisyydestäni huolimatta ja myös minä rakastan heitä, vaikka tiedän heidän heikkoutensa ja ärsyttävät piirteensä. Miesten suhteen sen sijaan tunnen olevani erityisen tuomitsevainen. Koko viime vuoden deittailurupeaman ajan keskityin etsimään virheitä ja heikkouksia ja oh boy, niitähän löytyi kun etsimällä etsi. Kun keskityt toisen ihmisen virheisiin, voit pitää heidät sopivan välimatkan päässä, eikä heitä tarvitse hyväksyä, eikä heitä tarvitse ottaa osaksi elämääsi. Ehkä kyse on siitä, että vaadin niin paljon itseltäni, että minun on vaikea hyväksyä virheitä toisessa ihmisessä. Ne muistuttavat omista heikkouksistani, enkä halua, että minua muistutetaan niistä. Onko ensin hyväksyttävä oma epätäydellisyytensä, että voi rakastaa toista juuri sellaisena kun hän on? Tai ehkä en pohjimmiltaan ole kokenut itseäni hyväksytyksi suhteessa miehiin ja tuomitsen ennen kuin minut tuomitaan.
Huomaan vieläkin ajattelevani viikko sitten tapaamani miestä, mikä on melko harvinaista. Hämmentävintä tämän miehen kohdalla on se, että vaikka hän puhui aika pöljistäkin asioista, jotka paljastivat hänen omat miehiset epävarmuutensa, tämä ei häiritse minua. Normaalisti olisin sellaisia puheita kuultuani laittanut miehen mielessäni ei-kiinnosta-kategoriaan, mutta nyt olen jostain syystä valmis hyväksymään sen, että tällä miehellä on epävarmuutensa. Omituista. Ehkä olen käymässä läpi jonkinlaista vaihetta. Ehkä olen muuttumassa hyväksymmäksi ja vastaanottavaisemmaksi, vähemmän tuomitsevaksi. Ehkä tuo tv-sarjakin puhuttelee minua juuri tästä syystä juuri nyt.
Vitkuttelija. Sitä minä olen. Minun heikkouteni. "My only weakness", kuten sanoo Candlefordin ihastuttava postineiti Dorcas. Tätä ilmaisua voi sitten käyttää kaikkien niiden monien heikkouksiensa kohdalla. ;)
Viimeiset neljä päivää ovat olleet hämmentävää aikaa elämässäni. Uskotteko enneuniin? Uskotteko kohtaloon? Uskotteko, ettei sattuma ehkä olekaan yhtä viaton kuin sen väitetään olevan? Minä saatan liittyä uskovien joukkoon.
Nukuin viime yönä huonosti. Olin kylmissäni, kivuissani ja vieläpä nälissäni. Jossain vaiheessa kello neljän ja viiden välillä yöllä nappaan puhelimen käteeni ja avaan Facebookin. Olen saanut kutsun. Eksäni on kutsunut minut brunssille. Hän on uuden vaimonsa kanssa tulossa pariksi päiväksi Suomeen, ja he kutsuvat vanhoja ystäviään Hakaniemen Café Taloon vaihtamaan kuulumisia. Kutsulistalla on minun ja eksäni yhteisiä ystäviä, mutta suurimmaksi osaksi hänen uuden vaimonsa ystäviä, joita en tunne.
Kehoni lävitse kulkee väristys. Minun ei tarvinnut uneksia jatkoa lauantaiyönä näkemälleni unelle, minun ei edes tarvitse kirjoittaa sille vaihtoehtoista loppua - minä elän sitä! Se on hiipinyt unen ja alitajunnan maailmasta tähän todellisuuteen. Tapasin viime perjantaina miehen, jonka eksä on naimisissa eksäni kanssa, ihastuin ja muistot erosta palasivat mieleeni, lauantaina näin unta siitä, että eksäni muutti vaimonsa kanssa talooni ja vaimon sukulaiset valloittivat kotini lupaa kysymättä. Ahdistuin ja pakenin talosta.
Nyt, vain 48 tuntia unen näkemisen jälkeen, saan kutsun heiltä, eksältäni ja hänen vaimoltaan, Cafe Taloon, jossa viime viikolla käydessäni ajattelin, että onpa mukava paikka, voisin tehdä tästä kantikseni. He tulevat taloon, minun talooni, ystäviensä kanssa ja myös minut on kutsuttu. En ole kertaakaan puhunut eksäni uuden vaimon kanssa eroni jälkeen, vaikka tunnemme vuosien takaa. En ole koskaan nähnyt eksääni ja hänen vaimoaan yhdessä eroni jälkeen. En mennyt heidän häihinsä ja olen välttänyt jokaisen mahdollisuuden tavata heidät. Nyt minut on kutsuttu takaisin taloon, kohtaamaan heidät ja tukahdetut tunteeni.
Olen hämmennyksissä ja epäuskoinen. Miten näin vahvan symboliset tapahtumat voivat siirtyä unesta omaan elämääni? Kuka tätä ohjaa? Universumi? Kollektiivinen alitajunta? Morfeus?
Gradu turhauttaa, oma saamattomuus turhauttaa. En ole kovin hyvä käsittelemään ahdistavia tunteita. Minun tekee silloin mieli lähteä karkuun, paeta. Tämä blogi on ollut minulle monella tapaa pakenemispaikka ja sitä se on nytkin. Olen ihminen, joka pitää miellyttävistä asioista. No kukapa meistä ei pitäisi, mutta minä pidän erityisesti. Silloin kun minua ahdistaa, haluan nopeasti löytää tilalle mukavampia tunteita ja mukavampaa tekemistä.
En ole kirjoittanut tänne blogiin juurikaan erostani. Siitä on nyt tasan kolme vuotta, kun erosin seitsemän vuotta kestäneestä suhteesta. Olin hyvin rakastunut, ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Minun oli todella vaikea päästää irti suhteesta. Erossa minä olin se, joka toivoi ja jaksoi uskoa, että palaisimme yhteen. Olin puoli vuotta totaalisen rikki, laihduin 7 kiloa, nukuin huonosti ja kävin mielessäni läpi uudestaan ja uudestaan - mikä meni pieleen? Ahdistavinta oli se, että vaikka kuinka järkeilin ja yritin analysoida tilannetta, en löytänyt ratkaisua. Olin voimaton. Eikä minulla ollut pakopaikkaa ajatuksiltani ja olin pohjattoman surullinen. Kolmen vuoden takainen joulu oli ehkä elämäni rankimpia. Löysin helpotuksen ahdistukseen vasta kun tapasin uuden miehen. Hän sai minut nauramaan. Hän veti minut surusta. Hän oli pakopaikkani. Olen hänelle tästä todella kiitollinen. Kyllähän hän tiesi tilanteeni ja hän tiesi, että hän olisi minulle laastari. En tiedä olisiko hänkään oikeasti ollut valmis vakavaan suhteeseen, koska oli itsekin niin pahasti haavoittunut rakkaudessa. Mutta tuntui hyvältä paeta surun suosta.
Pakenen. Aiemmin pakenin matkusteluun. Nykyään pakenen kaverien ja ystävien seuraan. He ovat henkireikäni. Ekstroverttinä nautin ihmisten seurasta ja saan heistä energiaa. Oikeastaan sosiaalinen menee aina kaiken muun edelle ja siksi minut on aina helppo saada mukaan. Gradu, liikunta, hui hai, jos luvassa on mukavaa tekemistä mukavassa seurassa. En näe tässä mitään huonoa, paitsi ehkä näinä hetkinä, kun oikeasti pitäisi keskittyä jonkin velvollisuuden loppuunsaattamiseen. Ahdistun kun minut sidotaan johonkin tilanteeseen, velvollisuuteen tai ikäviin ajatuksiin. Silloin tunnen, että vapauttani rajoitetaan ja minut laitetaan pieneen häkkiin.
Viikonloppuna pakenin gradua kahteen otteeseen kavereiden järjestämille juhlille. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin ja siihen on tänä syksynä tullut paljon tilaisuuksia. Perjantaina tapasin erään miehen ja tämä kohtaaminen on herättänyt minussa tämän viikonlopun aikana todella outoja tuntemuksia. Kuten edellisessä blogipostauksessa mainitsin, tämän miehen eksä on naimisissa eksäni kanssa. Hän oli juuri eronnut toisesta suhteesta, mikä antoi kohtaamiselle oman säväyksensä. Ilmassa oli pientä ihastumista ja pari ihmistä mainitsi illan jälkeen, että meillä näytti synkkaavan hyvin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, halusin pitää tietyn etäisyyden, kun tiesin toisen juuri eronneen. Kuitenkin huomasin ihastuneeni. Tämä tunne on todella ristiriitainen, koska tämä ihminen herätti samalla muistot eksästäni ja erostamme.
Viime yönä näin unta eksästäni ja hänen uudesta vaimostaan, ja tämä uni kuvasti selkeästi niitä käsittelemättömiä ja tukahdutettuja tunteita, joita minulla vielä ilmeisesti on eroon liittyen. Asuin yksin suuressa talossa. Eksäni ja hänen vaimonsa muuttivat samaan taloon kanssani. Emme puhuneet lainkaan toisillemme ja jollain tapaa hyväksyin heidän läsnäolonsa. Mutta sitten taloon tuli asumaan tai käymään suuri joukko eksäni vaimon sukulaisia. He vain tulivat, enkä voinut asialle mitään. Tällöin suutuin ja otin vihdoin kontaktia eksäni vaimoon. Suutuin, koska he eivät olleet kysyneet minulta lupaa ja vaadin, että minun pitäisi saada oma huone käyttööni. Tämä oli absurdi pyyntö, sillä talohan oli minun. Sain huoneen, mutta sukulaiset jäivät ja jossain vaiheessa pakenin talosta.
Soitin unen näkemisen jälkeen kaverilleni, joka tietää enemmän unista ja niiden tulkinnoista ja juttelimme pitkään unestani ja sen merkityksestä. Unissahan talo merkitsee usein sinua itseäsi ja tässä unessa ihmiset valtasivat taloni eikä minulla ollut mitään keinoja estää sitä. Olin voimaton ja turhautunut. En voinut mitään sille, että suhteeni hajosi ja että eksäni löysi hyvin pian uuden rakkauden. Minä, joka haluan niin usein kontrolloida asioita, en kyennyt siihen. Pystyin kuitenkin vaatimaan pienen oman tilan itselleni ja pystyin pakenemaan tilannetta. Mutta jätin talon taakseni, oman taloni. Ehkäpä tämä talo on kuitenkin vain entinen minä, joka minun oli pakko jättää taakseni. Siellä ei ollut enää tilaa minulle. Mutta minä pakenin. Pakenin jälleen ahdistavaa tilannetta. Olisiko minun pitänyt vaatia heitä poistumaan, eksääni, hänen vaimoaan ja tämän perhettä. Kuvaako tämä uni niitä katkeruuden tunteita, joita ero minussa herätti ja poljetuksi tulemisen tunnetta, jonka lakaisin pois mielestäni. Olinko tarpeeksi vihainen koskaan eroprosessini aikana?
Ihmismieli on kiehtova. Se ei tarvitse kuin pienen ärsykkeen ja se palaa takaisin menneisyyteen ja kaukaisiin tunteisiin. Toivummeko koskaan täysin eroista vai kannammeko aina pientä sirpaletta sisällämme? Joskus se koteloituu osaksi kehoamme, mutta aina on vaara, että se lähtee liikkeelle, joskus kohti sydäntä.
Michael Nymanin musiikkia elokuvasta Piano, joka on ehkä hienoimpia tukahdettujen tunteiden kuvauksia elokuvahistoriassa.
1. joulukuuta - juhuu! Gradu ei ole valmis, ei lähelläkään. Uusi deadline on 10. joulukuuta.
Kaksi asiaa haluan kuitenkin jakaa kanssanne tässä välissä:
1. Miten outoa on flirttailla pippaloissa miehen kanssa, jonka eksä on naimisissa oman eksäsi kanssa. Voin sanoa, että todella outoa!
2. Tämä on seuraavan viikon ajan teemabiisini: Architecture in Helsinki - Escapee
"I'm escaping, you're escaping
I'm escaping, you're taking me for a
Ri-i-i-i-ide"
Tämä tyttö haluaa karkuun, kylmyyttä, pimeyttä, gradua. Tilannetta ei auta yhtään, että pari kaveria on lähdössä huomenna maapallon toiselle puolelle. Siellä on kesä!
Kaivan hautaa itselleni tai pikemminkin makaan haudan pohjalla ja annan haudankaivajan heitellä rauhassa multia päälleni. Tulen olemaan pulassa graduni kanssa, koska niin paljon on vielä tekemättä. Miksi en ole ahkerampi? Miksei minulla ei ole parempi keskittymiskyky? Miksi huijaan itseäni? Uskottelen päivästä toiseen, ettei tässä ole kiire vielä ollenkaan. Koska minulla ei ole kiire, voin aivan hyvin juhlia valomerkkiin asti. Koska minulla ei ole kiire, minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään.
Itsensähuijaaminen on taidetta, mutta niin on myös toisten ihmisten. Viime aikoina olen törmännyt useisiin tilanteisiin, ihmisiin ja keskustelunaiheisiin, jotka ovat ilmentäneet tavalla toisella huijaamista parisuhteessa. Näiden aiheiden pohtiminen on saanut minut tiedostamaan entistä vahvemmin, että parisuhde ja sitoutuminen pelottaa minua. Pelkään, että parisuhteesta muodostuu kulissi, jota pidetään pystyssä väen väkisin vaikka tuntuu pahalta. Pelkään, että parisuhde on suurta huijausta, jossa kaksi ihmistä vakuuttelee itselleen ja toisilleen onnellisuutta, vaikka suhde tuntuu vankilalta.
Kaverini vei kotiinsa miehen, joka yhdessä vietetyn yön jälkeen kertoi olevansa naimisissa ja kahden lapsen isä. Ei ollut kuulemma ollut seksiä pitkään aikaan. Töissä isän firmassa ja ainoa henkireikä on harrastus. Alle kolmekymppinen mies, joka on mennyt naimisiin ilmeisen nuorena ja tehnyt lapsetkin heti siihen perään. Kaikki kunnossa, mutta ei kuitenkaan. Pettäminen on syvältä, mutta toisaalta ymmärrän, että miestä on alkanut ahdistamaan. Hänellä on koko paketti valmiina ja hän on täyttänyt kaikki odotukset, mutta sitten suhde puolisoon ei toimikaan ja alat ajatella: olenko lopun ikääni jumissa seksittömässä suhteessa? Et halua heittää kaikkea poiskaan ja ainoa ratkaisu, minkä keksit, on pettäminen. Petät puolisoasi ja petät itseäsi, jotta kulissit pysyvät pystyssä ja suuri huijaus ei paljastu.
Mitä vaihtoehtoja miehellä olisi ollut? Hänellä olisi niinkin pelottava vaihtoehto, kuin nostaa kissa pöydälle puolison kanssa ja parisuhteensa onnellisuuden kyseenalaistaminen - ja ehkäpä ratkaisujen löytäminen. Pettäminen oli hänelle keino väistää todellisuus ja sen kohtaaminen. Keskustelimme harrastukseni puitteissa siitä, pitäisikö aviorikos kriminalisoida. Ehkäpä pitäisikin. Jos puolisolla olisi mahdollisuus syyttää puolisoa pettämisestä ja pettäjällä riski tulla rangaistuksi, useampikin saattaisi pettämisen sijasta etsiä muita ratkaisuja tilanteeseen. Mutta huijaaminen on usein niin paljon helpompaa, etenkin parisuhteessa, jossa et haluaisi satuttaa toista, etkä haluaisi horjuttaa suhdettanne, sillä tottahan toki parisuhde tuo onnen. Aina.
Ajatuksia on herättänyt myös parin kaverin ja tuttavan suhteet, joissa ei selvästikään voida hyvin. Mies on kummassakin ilmaissut selkeästi joko sanoin tai elkein, ettei kykene sitoutumaan. Kuitenkin suhteessa rimpuillaan eteenpäin. On ollut absurdia olla kahdessa illanvietossa, jossa näiden sitoutumiskyvyttömien miesten tyttöystävät vetää hirvittävät överit, ikäänkuin miestä testatakseen tai ehkä vain pahaa oloaan purkaakseen. Tällaisissa suhteissa kumpikin osapuoli huijaa itseään ja kumppaniaan. Sitoutumishaluinen elättelee toivoa toisen mielenmuutoksesta ja sitoutumiskyvytön huijaa läsnäolollaan toisen rakkauden ja huomion itselleen, eikä ota vastuuta suhteen lopettamisesta, vaikka tietää satuttavansa.
Tällaiset esimerkit ei tee parisuhteesta mitenkään houkuttelevaa vaihtoehtoa. Kuitenkin jokin tässä ihmisen perusluonnossa vetää toisen luo ja kaipuu kumppanuuteen on olemassa myös minulla. Jos väittäisin muuta, huijaisin itseäni. Olen yrittänyt löytää jotain korvaavaa ja positiivisempaa vertauskuvaa parisuhteelle. Nyt mieleeni tulevat ensimmäisenä sanat vankila, kulissi ja suuri huijaus. Mikä olisi se sana, joka kuvaisi parisuhdetta parhaimmillaan?
Näin. Täällä kirjoitan blogipostausta ihmissuhteista, kun pitäisi kirjoittaa gradun analyysilukua. Lopettaakohan haudankaivaja mullan heittelyn vai pitäisikö kammeta itsensä ylös täältä haudan pohjalta...
Ei ole 1. joulukuuta, mutta minulle syntyi pakottava tarve kirjoittaa tänne blogiin. Ehkäpä se johtuu siitä, että en saa unta ja pää tuntuu täyttyvän kaikenlaisista ajatuksista. Puran niitä siis tänne. Gradu on ihan hyvällä mallilla ja se valmistuu kyllä. Hyvin vähällä stressillä ja hyvinkin rutiininomaisesti olen sitä kirjoittanut ilman sen suurempia intohimoja tai angsteja. Olen pitänyt illat ja viikonloput vapaata ja itseasiassa olen viime kuun aikana tehnyt paljonkin kaikkea gradun kirjoittamisen ohessa. Minulla on ollut hyvä ja tasapainoinen olo ja olen nauttinut vapaa-ajasta täysin rinnoin, kun se on tuntunut ansaitulta. Näin syksyisin tapahtuu niin paljon; tuttavat ja ystävät kutsuvat lähipiirinsä luokseen kylmyyden ja pimeyden melankoliaa torjuakseen, Helsingissä tapahtuu ja kuplii.
Olen tavannut paljon uusia ihmisiä ja käynyt lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja, opetellut kaverustumaan miessukupuolen kanssa ja hämmästynyt siitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaiset asiat ovat ihmisille tärkeitä. Olen ihastunut erilaisiin persooniin, erilaisuuteen ja samankaltaisuuteen. Olen pohtinut omaa identiteettiäni suhteessa poliittisiin vakaumuksiin ja erilaisiin elämätapoihin ja peilannut kohtaamiani ihmisiä näiden pohdintojen kautta. Olen tutustunut porvareihin, kommunistiin, perusnormin mukaista elämää eläviin ja vaihtoehtoihmisiin - sekä ihmisiin siltä väliltä. Yksi on hedonisti, jolle elämän merkityksellisyys kiteytyy matkusteluun, elokuviin ja hyvään ruokaan. Toinen tuntuu olevan ajattelutavaltaan identtinen kanssani. Jopa finanssi-ihmisen ajattelun kirkkaus on viehättänyt, mutta myös avoimesti kommunistiksi tunnustautuvan homopunkkarin tapa nähdä maailma on sykähdyttänyt. Samalla olen pohtinut, mikä on minun maailmankuvani ja minun vakaumukseni, vai olenko vain kameoleontti, jolla on kyllä oma muotonsa, mutta jonka sävy sopeutuu ympäröiviin ihmisiin ja tilanteisiin - vai onko nämä pohdinnat osa prosessia, jossa valitsen oman värini, tai ainakin palettini. Mikä minulle on tärkeää ja millaisia asioita haluan edistää?
Olen pohtinut tätä blogia ja tänne kirjoittamisen mielekkyyttä. Hyvin olen pärjännyt ilman ja on tuntunut hyvältä antaa ajatuksieni virrata turhia selittelemättä, niin kuin tähtikartat minua halusivat aiemmin opastaa. Olen pohtinut, miksi kirjoitan ja millaista tarvetta kirjoittaminen minussa tyydyttää. Minulla on vahva pätemisen tarve ja olen alkanut ajatella, että ehkä olisi parempia ja hedelmällisempiä tapoja toteuttaa tätä tarvetta. Voisin aloittaa omia ammatillisia kiinnostuksen kohteitani koskevan blogin, koska ne asiat innostavat nyt kovasti, ja sen tyyppisessä blogissa päteminen on itsetarkoitus. Tällaisessa blogissa päteminen kanavoituu helposti hehkuttamiseen, eikä sellaisen lukeminen tai kirjoittaminenkaan ole kovin mielenkiintoista. Minua mietitytti pitkään oma onnellisuuteni ja sen ainekset - vuoden bloginkirjoittamisen aikana nämäkin ovat selkeytyneet. Ehkä tulen tänne vierailulle aina silloin tällöin, kun se mitä Tänään Ajattelin tarvitsee ja ansaitsee purkautumiskanavan. Ehkä kirjoitan useinkin. Katsotaan.
Tuntuu siltä, että olen uuden kynnyksellä, kolmenkympin kriisin jälkeen, kun horisontti on taas avoin ja tärkeää on se, mitä haluan, ei se, miten asioiden pitäisi olla. Olen jutellut muutamankin ihmisen kanssa, jotka tuntevat samoin. Tähän kai nämä ikäkriisit kiteytyvätkin. Vertaat itseäsi ympäristöön ja pohdit sitä kautta omaa tilannettasi. Kriisin paikka voi olla joka tapauksessa, oletpa siinä pisteessä, missä ikäisesi oletetaan olevan tai et. Jos sinulla on koko paketti kasassa (työpaikka, asunto, elämänkumppani ja lapset), saatat ahdistua siitä, että oliko tämä nyt tässä. Jos taas vielä etsit itseäsi, niin joudut pohtimaan, mikä sinut loppupeleissä määrittelee ja mistä asioista mielekäs elämä koostuu. Loppuukohan tämä itsensä ja oman paikkansa etsiminen koskaan?
Tämä asia pälkähti tänä aamuna suihkussa: graduni ei edisty tämän blogin takia! Minulla on vahva pähkäilemisen ja nykyään myös kirjoittamisen tarve, ja tällä hetkellä tämä blogi tyydyttää nämä tarpeet. Kun aamulla ensimmäinen asia mielessäni pitäisi olla gradu ja siihen liittyvät asiat, pohdinkin mitä kirjoitan tänne. Looginen päätelmä: minun on pakko pitää taukoa blogikirjoittamisesta. Copycattaan samalla Possua, mutta taukoilen eri syistä sentään. Vieroitusoireita tulee taatusti ja sisko ja kaverit joutuvat kuulemaan paljon enemmän sepostuksiani ja analyysejani, mutta nyt ei auta muu.
Gradun deadline on marraskuun loppu, eli 1. joulukuuta kuulette minusta taas!
Väsyttää. Minun piti herätä epäinhimilliseen aikaan tänään ja olen viettänyt päivän 9-10-vuotiaiden lasten kanssa. Lapset oli mainioita, ja oli hauska nähdä, miten paljon he nauttivat järjestämästämme ohjelmasta ja miten ne omat visiot loksahteli kohdalleen, mutta vähäunisen yön jälkeen olo oli ja on vähän nuutunut. Mutta kyllä se tästä.
Saan huomenna uuden tietokoneen näytön, mitä odotan innolla. En tiedä, miksi olen jumittunut vuosikausiksi tyytymään läppärin ruutuun. Tuumamäärä melkein kaksinkertaistuu, mikä tekee varmasti hyvää sekä silmilleni että ryhdilleni. Näihin asioihin pitäisi panostaa yhtä lailla kuin patjaankiin, kummankin kanssa kun viettää sen 8 tuntia päivässä. Teen läppärin kanssa töitä pöydän ääressä ja erillisellä näppäimistöllä, mutta usein huomaan kyyhöttäväni etunojassa. Salin ja uimisen avulla olen onneksi onnistunut hieman kompensoimaan tätä vuosia jatkunutta epäergonomisuutta. Aioin mennä tänään salille, mutta ei, ei sinne väsyneenä kannata mennä. Tirsat sen sijaan.
Minun on viime aikoina tehnyt mieli kirjoittaa oman alani asioista, sillä ne ovat täyttäneet ajatukseni enemmän ja enemmän ja ne innostavat tällä hetkellä paljon. Vaikka henkilöllisyyteni on hyvinkin helposti selvitettävissä, en kuitenkaan koe luontevaksi kirjoittaa työhöni liittyvistä ihtohimoista, sillä silloin google paljastaisi minut armottomasti. Voisin ehkä aloittaa toisen blogin, mutta nyt on tekeillä projekti, jonka myötä pääsen kirjoittamaan näistä aiheista muutenkin - maltan kai odottaa sinne saakka.
Sika mieheksi kirjoitti tänään postauksessaan siitä, miten hän jää blogitauolle, koska tuntee identiteettinsä olevan murroksessa. Olen itse kokenut blogikirjoittamisen jossain vaiheessa ahdistavaksi, on tuntunut siltä, kuin se määrittäisi, sen millainen olen. Erityisen ahdistavaksi olen kokenut kirjoittamisen sillloin kuin aiheet ovat pyörineet ihmissuhteiden ympärillä. On tuntunut siltä, kuin pöllyttäisin uudestaan ja uudestaan samoja pohjamutia, nämä ajatukset ovat harvoin tuoneet mitään uutta elämääni. Olen sisuuntunut ja raivostunut: minä en ole yhtä kuin ihmissuhteeni! Elämässäni on niin paljon muutakin. Siinä vaiheessa, kun blogikirjoittamisesta oli tullut keskeinen osa elämääni ja eräänlainen identiteettini jatke, itseilmaisun väline, ahdistuin entistä enemmän. Enkö kykene kirjoittamaan mistään muusta kuin miehistä tai miehettömyydestä. Tällöin vaihtui blogi ja blogin nimi, meni aikansa ennen kuin aiheet muuttuivat, ainakin suurimmaksi osaksi.
Minä en ole yhtä kuin ihmissuhteeni, minä en halua olla yhtä kuin suhteeni miehiin, sillä olen niin paljon muutakin. En halua, että blogini nimi tai ne aiheet, mistä olen suurimmaksi osaksi kirjoittanut määräävät sen missä asioissa ajatukseni pyörivät. Minä olen mitä Tänään Ajattelin. Siksi tämä blogi on sitä mitä on, sekalainen valikoima ajatuksia, jonninjoutavasta höpöttämisestä satunnaiseen syvällisyyteen. Joskus kirjoitan edelleen miehistä, sillä kyllä ajatukseni toki niissäkin asioissa välillä pyörii. Usein huomaan perustelevani itselleni valintojeni oikeellisuutta tai vakuuttavani itseäni, että elämäni on hyvää, pöyhkeilen, vaikka en yleismaallisten mittareiden mukaan niin menestynyt olisikaan. Muokkaan asenteitani, perustelen näkemyksiäni, tuomitsen, yritän ymmärtää itseäni. "Elämäsi perimmäinen tarkoitus on oppia olemaan hiljaa ja seuraamaan
ajatustesi jatkuvaa virtaa turhia selittelemättä." Ajatusteni virta: olen ohjannut sitä uusille uomille, olen antanut sen muokata itse reittinsä, olen antanut virran viedä ja olen määrännyt suuntaa. Turhia selittämättä, mutta ei kuitenkaan selittämättä.
Sunnuntai-ilta ja syön syömäpuikoilla makaronilaatikkoa, kun puhtaat haarukat on lopussa... :D
Voihan armastus. Tänään olenkin vältellyt erittäin tehokkaasti siivoamista ja tiskaamista. Sen sijaan lähdin ulkoilemaan kirpsakkaan syysilmaan, pällistelin hieman hanhia Pikku-Huopalahdessa ja kiersin videovuokraamon kautta kotiin. Katsoin The Artist -leffan ja toinen tuossa vielä odottaa, Pedro Almodovarin Iho jossa elän. Nyt kuuntelen Frank Sinatraa.
Ulkona on niin pimeää, ja olen täällä pienessä pesässäni, turvassa villasukat jalassa ja kaulahuivi kaulassa, tuttujen tavaroiden ympäröimänä. Siskon virkkaama pikku-totoro tuijottaa minua uskollisesti, tuhma poika jatkaa kasvamistaan ja Kiinan matkamuisto muistuttaa matkailuvuosista.
Tämä koti on turvasatamani ja täällä kerään voimia uusiin koitoksiin. Viikon päästä lähden pitkästä aikaa ulkomaille, Amsterdamiin neljäksi päiväksi työreissulle. Hollanti on juuri se maa, jonne matkustin ensimmäisellä ulkomaan matkallani 14-vuotiaana. On hauskaa palata sinne uudestaan. Väliin on mahtunut 24 muuta maata.
Kansainvälisyys ja matkustelu ovat olleet aina minua vahvasti määritteleviä asioita. Menin englanninkieliseen lukioon, seurustelin 7 vuotta kanadalaisen kanssa, olen opiskellut toisen tutkinnon englanniksi, tein 5 vuotta töitä kansainvälisten opiskelijoiden kanssa, puolet kavereistani on ulkomaalaisia, väittelen englanniksi - englanninkielisyydestä on tullut toinen identiteettini, se eloisampi ja kohteliaampi. Ja aina on ollut reissu mielessä - ja nyt alkaa olla taas kun rahatilanne on parantumassa.
Matkailu edustaa minulle vaikka mitä: uuden oppimista ja kokemista, avoimuutta, vapautta, vaihtoehtoisuutta. Minusta kaikkien tulisi matkustaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että matkailun myötä oppii arvostamaan Suomea. Toisaalta näkee myös toisenlaisia tapoja elää. Tein opiskeluvaihdon Japanissa ja siellä esimerkiksi oppi arvostamaan suomalaista rentoutta ja kyseenalaistamisen kulttuuria, toisaalta meillä olisi paljon opittavaa japanilaisesta kohteliaisuudesta. USA:ssa on myös todella avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, samoin Kanadassa. Tunisiaan minua ei saisi enää edes ilmaisilla lentolipuilla. Intian eksotiikka ja ruoka ovat päihdyttäviä, kiinalainen junamatkustus halvimmassa luokassa ei sovi heikkohermoisille, Ranskassa saa hyviä jälkiruokia, Unkarissa on viihdyttäviä operetteja ja Venäjällä voi kadulta ostetun leivän seassa olla pikkukivi.
Viime vuoden ajan olen matkaillut Helsingissä, tutustunut sen eri puoliin. Tämä pieni kotini on tukikohta parhaimmasta päästä. Juuri sopivasti keskustan ulkopuolella luonnon äärellä, mutta niin lähellä, että kun kaverit kutsuu, olen pienessä sujahduksessa kaupungin sykkeessä. Kahden pääväylän välissä, mutta ääniä ei kuulu ja ikkunasta näen kuusimetsän. Olen ollut onnekas, kun löysin tämän kodin, sillä on ollut suuri merkitys toipumisessani.
Eilen tapaamani kaveri harrastaa jonkin verran astrologiaa ja hän halusi tietää, mikä minä olen naisiani. Modernisti näiden asioiden selvittäminen hoituu nettipalvelun avulla. En varsinaisesti usko astrologiaan, mutta minusta tällaiset "testit" ovat hauskoja itsetuntemuksen välineitä. Voit peilata omaa arviota itsestäsi korttien tai tähtikarttojen antamiin tulkintoihin: opit jotain itsestäsi joko olemalla samaa mieltä tai protestoimalla niitä vastaan. Plastic Dreamkin oli muuten kurkannut tarot-korttien maailmaan.
Astrologisen tähtikartan tekemistä varten tarvitaan vain syntymäaikasi ja syntymäpaikkasi ja sen koordinaatit. Tulkinnat osuivat hämmästyttävän yksiin luonteeni kanssa.
Nousumerkki Kaksosissa:
"Sinä et hievahdakaan paikaltasi ellei tarjolla ole jotain sinua todella
puhuttelevaa tai muuten hiukan vaaralliselta tuoksahtavaa juttua.
Mustavalkoisena tyyppinä ryntäät kehiin joko täysillä tai sitten et
ollenkaan. Oletat muiden olevan pelissä samoilla panoksilla ja pistät
epäröimättä viimeisetkin nappulasi pöytään yhteisen projektin hyväksi.
Elämässä täytyy olla haasteita tai se ei ole sinun elämääsi. Kuitenkin
vedät puoleesi uskomattoman varovaisia ja materiaalisia Härkä tyyppejä,
joiden hitaus ja pelokkuus saa pian sappesi kiehumaan."
Seikkailunhalu, täysillä panostaminen, haasteista nauttiminen, turhautuminen epäröiviin ja hitaisiin ihmisiin - tunnistan nämä puolet itsestäni. Vaikka olenkin oppinut ajattelemaan, että minun ei kannata odottaa muilta niin suurta panostusta, huomaan kuitenkin jatkuvasti turhautuvani, kun ihmiset eivät panosta asioihin yhtä paljon kuin minä.
Aurinko Kaksosissa:
"Elämäsi perimmäinen tarkoitus on oppia olemaan hiljaa ja seuraamaan
ajatustesi jatkuvaa virtaa turhia selittelemättä. Sanat ovat aina
ajatuksia hitaampia ja siksi sinun selityksesi ovat suurimmaksi osaksi
tahattomia valeita, joista lopulta jäät aina kiinni."
Hahaa - tämä luonnehdinta sai minut nauramaan. Minä todellakin puhun paljon. Juttelin juuri eilen kaverini kanssa siitä, miten opimme kumpikin puhumaan vasta kaksivuotiaana, mutta sen jälkeen puhetta onkin riittänyt. Selitykseni ovat suurimmaksi osaksi tahattomia valeita. Hmmmmmmmmm... ehkä tämä viittaa jatkuvaan tarpeeseeni analysoida ja järkeistää asiat, piirre ja pahe, josta jään kiinni uudestaan ja uudestaan. Vähemmän selityksiä ja sanoja ja enemmän elämistä! Kuu myös Kaksosissa: "Tunteiden maailma on sinulle
kuin loputon seikkailu, johon et koskaan kyllästy. Seilaat tottuneesti
elämästä kuolemaan tai päinvastoin ja olet aina yhtä tosissasi. Sopeudut
vaivattomasti uusiin tilanteisiin ja kaipaat jatkuvaa vaihtelua
elämääsi."
Seilaan tottuneesti elämästä kuolemaan - excuse me? :D Mutta loppuosa ei voisi kuvata minua osuvammin. Olen kameleontti, joka sopeutuu kaikenlaisten ihmisten seuraan ja vaihtelunhaluisuus on yksi määrittävimpiä piirteitä luonteessani. Kyllästyn nopeasti.
Myös Merkurius on Kaksosissa:
"Suu käy ja ajatus juoksee niin että et pysy aina itsekään mukana,
puhumattakaan että ehtisit itse kuunnella mitä muilla mahtaisi olla
sanottavana. Sinulla on aina joku uusi juttu kehitteillä eivätkä
ajatuksesi yleensä ole enää siinä mitä suusi vielä selittää."
Mitä, minullako aina joku uusi juttu kehitteillä, ei ikinä.
Venus Härässä:
"Sinulle rakkaus on koskettamista, mielihyvää ja ehdottomasti myös
turvallisuutta. Kaipaat käsin kosketeltavaa osoitusta rakkaudesta, sillä
sanat eivät sinua lämmitä. Vaistoat toisen rakkauden tai
rakkaudettomuuden hänen kosketuksestaan."
Tämä luonnehdinta osui pelottavan oikeaan, ja nimenomaan rakkaussuhteiden suhteen. Suhteeni ovat aina alkaneet hyvin fyysisesti ja vasta fyysisyys on minulle osoitus toisen tunteiden olemassaolosta ja niiden syvyydestä. Myös minulle kosketus on ollut luontevin tapa osoittaa tunteeni. En ole hempeilijä, enkä oikein osaa kertoa tunteistani, mutta minulle on ollut aina luontevaa osoittaa tunteeni kehoni kautta. Kun rakastan ihmistä tai olen häneen erittäin ihastunut, antaudun hänelle ja kehollisuudelle täysillä. Järkeilylle tai estoille ei ole tilaa. Rakastan miehen koskettamista ja täydellistä antautumista nautinnolle. Nymfomaani on sana, jota minusta on käyttänyt useampikin mielitietty. Mutta tämä antautuminen vaatii sen, että olen ihastunut tai rakastunut; nymfomaani minussa herää vain silloin, enkä raahaile satunnaisia miehiä kotiini.
Mars Vaa'assa
"Sinulla on aina ajatus mukana
touhuissasi, mutta se ei välttämättä olekaan niin hienoa kuin miltä se
kuulostaa. Sinä nimittäin tuppaat ajattelemaan liikaa ja miettimään
erilaisia vaihtoehtoja niin ankarasti, että itse suoritus saattaa jäädä
kokonaan tekemättä."
Niinpä niin. Minä todellakin ajattelen liikaa, mutta en kyllä jää miettimään erilaisia vaihtoehtoja kovinkaan pitkään. Pikemminkin valitsen välillä ratkaisun liiankin nopeasti.
Nyt voikin sitten miettiä, että muistinko syntymähetkeni kellonajan oikein, ja olisiko tähtikarttani ollutkin erilainen. Mutta sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Nämä tulkinnat ja luonnehdinnat osuivat verrattain hyvin yksiin luonteeni kanssa, mutta millään muulla kuin omalla arviollani ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Tunnen itse itseni parhaiten.
Kotona, saunan jälkeen, raikkaana ja miettien, vieläkö lähden Helsingin yöhön. Hetki sitten katselin saunan terassilta 7. kerroksesta öistä Helsinkiä ja mietin, miten hyvä minun on olla. Elän rikasta elämää. Minulla on ystäviä ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan elää. Olen valinnut juuri ne oikeat ihmiset elämääni, ihmiset, jotka tuovat elämääni onnea ja iloa. Vietin illan hyvän ystävän luona, joka on hämmästyttävän samanluonteinen kuin minä. Tapasin hänet ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten ja luokallisesta ihmisiä tunnistin hänet välittömästi hengenheimolaiseksi. Olisimme voineet kohdata jo 14 vuotta sitten, jos olisin mennyt samaan lähilukioon kuin siskoni, mutta sen sijaan lähdin maailmalle jo silloin. Elämä toi meidät kuitenkin yhteen vuosikymmen myöhemmin. On hienoa kun toinen ymmärtää puolikkaasta lauseesta, mistä puhut. Tämän ihmisen kanssa voin olla oma itseni ja hyväksyn hänet juuri sellaisena kuin hän on - ja hän hyväksyy minut.
Olen myös onnellinen, että minulla on sisko, joka on ollut paras kaverini 30 vuotta. Miten mainiota onkaan, että myös se ihminen, jota et ole valinnut elämääsi, vaan jonka elämä valitsi sinulle, on hyvä ystävä.
Kiitollisuus on hyvä tunne.
Nyt sitten. Kolme tuntia ulkoilmaa Suomenlinnassa. Päivällinen ja puoli pulloa viiniä ystävän luona. Sauna. Kello on kymmenen. Vieläkö lähden? Mieltä lämmittää vielä viime viikonlopun riehakkuus. Let the body decide.
Haluaisin tavata miehen vailla itsetunto-ongelmia. Olen ymmärtänyt, että nämä miehet ovat harvassa ja olen ymmärtänyt, että aina kun minulla menee maku jostain miehestä, kysymys on nimenomaan siitä, että mies tavalla tai toisella ilmentää heikkoa itsetuntoaan tavalla, joka saa karvani pystyyn. Nuoren Kollin uhoaminen, epävarman kaverini naisten piikittely, kaukorakkaani jatkuva tarve esiintyä ja naurattaa. Näitä tarinoita voisi jatkaa loputtomiin. Hyvä itsetunto, olipa mies rikas, köyhä, ruma tai komea, on kaikkein viehättävin piirre miehessä.
Hyvä itsetunto ei tarkoita sitä, että pidät itseäsi täydellisenä tai olet täydellinen, vaan sitä, että hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, etkä koe tarvetta alentaa muita oman arvosi kohottamiseksi tai toisen mielen pahoittamiseksi.
Loppujen lopuksi olen tavannut elämäni aikana vain harvan hyvällä itsetunnolla varustetun miehen. Yksi syy, miksi olen laittanut eksäni jalustalle, on se, että hän oli yksi näistä miehistä. Hänen käyttäytymisensä oli vakaan ystävällistä, eikä lainkaan arvaamatonta, sillä saatoin luottaa siihen, että hänen toimintansa pohjaa hyvän itsetunnon varaan, ei muiden ihmisten hänestä tekemien arvioiden pohjalle. Tällaisen ihmisen kanssa on hyvä olla, sillä sinun ei tarvitse pelätä, että hän ylireagoisi asioihin: vetäisi herneen nenään mitättömistä asioista, ottaisi asiat liiallisen henkilökohtaisesti tai tulkitsisi asioita negatiivisuuden linssin kautta. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei myöskään kaipaa jatkuvaa suitsutusta ja huomiota itsetuntonsa pönkittämiseksi.
Mutta eipä siinä mitään, jostain syystä olen tuntenut vetoa miehiin, joilla ei ole niin hyvä itsetunto, mutta jotka ylenmääräisellä itsevarmuudella ovat peittäneet tämän. Ehkäpä on ollut kyse omasta tarpeestani tuomita, asettua yläpuolelle, joten olen kiinnostunut tällaisista ihmisistä ja tietyllä tapaa näin pönkittänyt omaa itsetuntoani. Luulen, ettei minulla ole enää tällaista tarvetta vaan voin huomata miehet, joiden kanssa on aidosti hyvä olla.
Gradun dedikseen on kaksi kuukautta. Tähän mennessä olen sivumennen vieraillut graduni luona, mutta nyt on otettava kimpsut ja kampsut ja asetuttava taloksi. Haluan sen ja tutkinnon nyt alta pois, sillä en halua jättää asioita kesken. Sitten minusta tulee tuplamaisteri. Se tuntuu ihan mukavalta ajatukselta, tai ainakin se on konkreettinen osoitus, että olen tällä vuosikymmenen kestäneellä opiskelu-urallani saanut jotain konkreettista aikaan. Useampi serkkuni on valmistumassa samoihin aikoihin ja yhden kanssa ajateltiin pitää yhteiset pirskeet. Meidän suvussa opiskellaan pitkään ja hartaasti. Serkuistakin monella on useampi tutkinto. Ollaan ilmeisen tiedonjanoisia ja ei kovinkaan rahanahneita - tai sitten vain päättämättömiä.
Teen itse tällä hetkellä töitä, joissa pääsen hyödyntämään kummassakin tutkinnossani oppimiani asioita. Olen tästä kiitollinen, sillä kumpikaan tutkinto ei ole suoraan ammattiinvalmistava. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi opiskella sitä mikä kiinnostaa, eikä vain sitä alaa, millä työllistyminen on todennäköisintä. Tunnen monta, jotka ovat opiskelleet itselleen "järkevän ammatin" eivätkä ole tehneet päivääkään alan töitä.
Eilen törmäsin Unicafessa pariin nuorempaan "kollegaan", pariin nuorukaiseen, joiden opiskelut ovat loppusuoralla ja jotka ovat nyt siirtymässä alan töihin. He ovat niiiiin ihanan innokkaita ja freesejä, luottavaisia omiin ideoihinsa. Tapasin myös ryhmän oikeustieteen opiskelijoita, jotka tekevät organisaatiolleni erään projektin ja oli hienoa jutella ja ideoida heidän kanssaan. Itseasiassa seurustelen nykyään hyvin paljon itseäni viittä vuotta nuorempien kanssa. Moni meistä kyynistyy vanhetessaan ja siksi näistä nuoremmista ihmisistä saa imettyä itseensä sellaista intomielisyyttä, joka vanhemmilta ja varovaisemmilta on usein katoamassa. Ovat vielä niin siloposkisiakin, voi itsekin kuvitella olevansa vielä nuori kun heitä katselee. Vaikka olen kyllä sitä mieltä, että naamani näyttää paremmalta näin vanhemmiten. Todella upeeta Eddietä siteeraten: "My whole body hangs off these cheekbones."
Uh, mutta nyt olen taas sivuraiteilla - gradun kimppuun!
On se aika kuukaudesta, kun olen trallallaalaa iloinen ihan vain senkin takia, että veressäni virtaa maksimaalinen määrä sitä hormonia, joka tekee minusta naisen. Juuri nyt olen hedelmällisimmilläni ja se on ilmeisen iloinen asia - ainakin kehoni mielestä. On hauska huomata, miten kehoni herkistyy, se on kuin viritetty. Pahimpien kipujen aikana mietin, menenkö hakemaan pillerit, joka tekee tästä tuskasta lopun, mutta luopuisinko näistä hetkistä, joina tunnen itseni niin naiseksi kuin nainen voi tuntea.
Tutkimusten mukaan miehet kykenevät haistamaan, kun nainen ovuloi. Lyhyen empiirisen kokeilun perusteella sanoisin, että tämä on täysin totta. Menin kotona vietetyn työpäivän jälkeen kuntosalille, ja minua vastapäätä bussissa istunut mukavanoloinen mies ei saanut silmiään irti minusta. En ollut laittautunut ja pukeutunut hyvinkin tylsästi, enkä keksi muuta selitystä, kuin että hän reagoi tuoksuuni. Varsin pienellä salilla huomasin monen vilkuilevan minua, enemmän kuin normaalisti, jopa hakeutuvan lähemmäksi esimerkiksi venyttelemään, ja jälleen olin ihan samannäköinen kuin yleensä.
Tuoksuilla on yllättävän suuri vaikutus. Lauantaina minut pysäytti baarissa ihan kivannäköinen mies ja kysyi, saako minuun tutustua. Ensin sanoin, että toki, mutta sitten vaihdoin sekunnin murto-osassa mieleni - miehen hengitys haisi minun nenääni pahalta. Mies tuli myöhemmin illalla kysymään, miksi torjuin hänet ja minulla olisi ollut simppeleistä simppelein vastaus, mutta eihän minusta ollut sanomaan asiasta. Joskus muistan myös lukeneeni, että jos geenit ja ominaistuoksut sattuu yhteen, toisen hengitys ei haise pahalta vaikka se jonkun toisen mielestä saattaisi haistakin.
Tuoksut menevät suoraan ytimeen, ne ohittavat järjen ja järkeilyn. Joskus kun mies käyttää erityisen hyväntuoksuista tuoksua, tuntuu siltä kuin sinua ravisteltaisiin sisältäpäin. On aivan sama mitä ajattelet miehestä, hänen luonteestaan tai ulkonäöstään, tuo tuoksu saa sinut huumaantumaan - ainakin hetkeksi.
Jossain vaiheessa perehdyin jonkin verran tuoksujen maailmaan. Lueskelin tuoksujen eri tyypeistä ja hajuvesien peruskemiasta ja siitä, miten tuoksu mukautuu ihmisen ominaistuoksuun. Sama tuoksu ei tuoksu samanlaiselta eri ihmisillä. Olisikohan jossain hajuvesien erikoisliikkeessä mahdollista saada syvempää perehdytystä hajuvesien maailmaan? Olisi hauska oppia lisää tuoksuista, niin kiehtovia ja kiihottavia kun ovat. En ole aikoihin ostanut uutta hajuvettä, huomenna taidankin mennä hieman testailemaan, josko löytäisin seuraavan tuoksuni. Miksi vain lukea tuoksuista kun ne voi myös tuntea!
Takana mainio viikonloppu, vaikka olen väsyneempi kuin naismuistiin. Huulilla kareilee kuitenkin kestohymy. Eilen teki mieli lähteä tanssilattialle ja seuraksi sain kaksi hulvatonta kaveria. Näitä iltoja muistelee vielä mummonakin, kun nauraa itsensä kipeäksi ja irrottelee sydämensä kyllyydestä. Toisella kaverilla oli henkselit ja minulla ei ollut hiuslenkkiä mukana, joten virittelimme henkseleiden toisesta päästä minulle hiuslenkin niin, että henkselit oli edelleen kiinni kaverin housuissa ja toisen klipsun laitoimme kiinni kolmannen kaverin rintsikoihin. *tikahtuu* Ilta eteni siis performanssitaiteen hengessä ja päättyi homopornokeskusteluun nakkikioskijonossa niin, että keskusteluun osallistui puolet jonosta. Legendaarista settiä.
Jokin myös liikahti minussa. Kaveri, johon olen aina pitänyt vähän etäisyyttä, tuli läheisemmäksi. Olen ylläpitänyt välimatkaa osittain siksi, että teemme hommia yhdessä, osittain siksi, että hänellä ei ole ollut ihan paletti kasassa - ja ennen kaikkea, koska jokin hänessä vetoaa. "Daaliah, sä et oo kovin hirvittävä." "Kiits, et säkään oo niin paha." Kun et enää pidäkään pientä defenssiä yllä vaan hymyilet toiselle hyväksyvintä hymyäsi ja naurat sydämellisesti toisen jutuille.
Elämä on juuri nyt ihanaa. Se on juuri sellaista kuin haluan sen olevan. Se on kavereita, se on itselle tärkeiden asioiden parissa työskentelemistä, se on elämistä hetkessä, innostumista, kokemista, pysähtymistä.
Tylsistymistä ilmassa, mieli haluaisi mennä viipottaa, mutta kroppa ei jaksa. Ohjelmassa siis perjantai-ilta kotona. Auki on sekä televisio että läppäri. Mediapaastoni iltojen suhteen on toiminut tarkoituksessaan, enkä koe enää välttämättömäksi pitää siitä orjallisesti kiinni. Addiktiota ei enää ole, mutta tarkkana on toki hyvä olla. Yritän edelleen täyttää iltani kavereilla, liikunnalla, harrastuksilla ja elokuviin ja kirjoihin keskittymisellä, mutta ei satunnainen televisio- tai nettisurffailu ole maailmanloppu, kunhan siitä ei tule pääasiallinen elämänsisältö. Juuri nyt olen niin väsynyt eilisen ja tämänpäiväisen hakemusrumban jälkeen, etten jaksa keskittyä mihinkään järkevään. Tämä on kai itseasiassa monelle se tärkein "tekosyy" netin ja telkkarin ääreen jämähtämiseen. Kun on ihan raato, eikä nukkumaankaan voi vielä mennä, aivoton ja keskittymiskykyä vaatimaton viihde houkuttaa kummasti.
Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.
Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.
Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.
Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.
Nyt tulee höpö-höpö-höpötys-postaus. Kirjoitin koko päivän rahoitushakemusta ja käyn nyt edelleen ylikierroksilla, eikä nukkumisesta näytä tulevan mitään. Kuuntelen sitten musiikkia koneelta kunnes rauhoitun. Hakemuksen kirjoittaminen oli yllättävän hauskaa, sillä pääsin siinä toteuttamaan käytännössä tämän vuoden aikana harjoittamiani taitoja: kirjoittamista ja argumentointia. Minusta on tullut melkoisen vallaton kirjoittaja, minkäänlaisesta kirjoittajan blokista ei ole tietoakaan.
Tänään Helsingissä oli omituinen sumu. Sellainen zombie-sää, mutta eipä tullut nenää juuri ulkona käytettyä. Kävin yhdellä suklaanhakureissulla ja siinä kaikki. Haaveilin Fazerin uudesta tummasuklaa-Geishasta, mutta sitä ei löytynyt kaupasta, piti tyytyä chilisuklaaseen. Lauantaina tulee tiimiläiset käymään. Meillä on perinteenä kerran vuodessa järjestettävä sushipiknik, mutta eihän nyt voi enää pikniköidä, joten syödään sushit sisällä. Pääsevät sitten vielä kattoterassisaunalle, kun ulkona vielä tarkenee olla, ainakin hetken. Mun tiimiläiset on kyllä aika höpöä sakkia. Suloisen uskollista ja lojaalia.
Trat, trat, trat. Hmmm. Viime päivinä olen kaivannut poikakaveria. Ihan vain seuraksikin, höpöttämisseuraksi. Tai vaikka pussailuseuraksi. Huomaan taas ihastuvani. Tutustun harrastusten kautta jatkuvasti uusiin poikiin ja on hauska huomata, että pienet asiat voi viehättää. Avoimuus, poskipäät, hauskat sananvalinnat. Trat, trat.
Huomenna ehkä ehtisin taas elokuviin, ehkä, jos jaksan. Hih, The Smiths: Bigmouth Strikes Again. Tästä biisistä tulee mieleen kaukorakkauteni, tämä oli vähän niinkuin meidän biisi:
Hän on kyllä hauska mies. Hänellä oli eilen Facebookissa status, joka kuvaa aika mainiosti hänen luonnettaan ja huumorintajuaan: "Don't catch me if I fall. Just lie down next to me." Kukaan toinen ei ole tainnut naurattaa minua yhtä paljon. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain jotenkin avautuu, ei voi olla hymyilemättä. Olo on kevyt.
Uu, toinen hyvä biisi. Fun.: Some Nights. Tässä on kyllä pöljä musiikkivideo.
Olen pohtinut sitä, millaisia ihmisiä kunnioitan ja arvostan ja ymmärtänyt, että yksi asia nousee kaiken edelle: se, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä ja ajattelee heistä. Minulla on kaveri, jonka olen tuntenut kuuden vuoden ajan. Olemme samassa kaveriporukassa ja vietän hänen kanssaan paljonkin aikaa, vaikka emme kahdestaan hengailekaan. Tämä poika on kuvankaunis, Calvin Klein -mallin näköinen, mutta erittäin epävarma itsestään. Hän on hauska ja välillä hyvinkin suloinen ja pitkän yhteisen historiamme takia välitän hänestä, mutta hän saa sappeni kiehumaan melkein jokaisella tapaamiskerralla. Hänellä on paha tapa kommentoida jatkuvasti ihmisten ulkonäköä, ihan vain satunnaisten ihmisten ja yleensä naisten, ja yhtä lailla hän ruotii ihmisten luonteita. Vaikka ruotiminen ei kohdistu oman kaveriporukkamme naisiin, ymmärrettävästi kukin kaveriporukan nainen on vetänyt useamman kerran herneen nenäänsä tämän tavan takia ja läksyttänyt tätä kaverimiestä siitä, että vaikka et kommentoikaan meidän ulkonäköämme, tuollainen käyttäytyminen on sietämätöntä. Tällä läksyttämisellä on hyvin vähän vaikutusta, eikä poika tajua, miten paljon tämä jatkuva kommentoiminen vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme hänestä. Hän on myös erittäin epävarma omasta ulkonäöstään; kertomansa mukaan hänen äitinsä kritisoi hänen ulkonäköään ja on tehnyt näin hänen lapsuudestaan lähtien. Huoh, hän on niin banaalin oppikirjamainen tapaus, että melkein itkettää.
Samalla pojalla on jatkuvasti tarve lajitella ihmiset cooleihin ja ei-cooleihin ihmisiin. Hän on kotoisin eräästä toisesta maasta ja kuuluu vaikutusvaltaiseen ja rikkaaseen sukuun tässä maassa. Hänen isoisänsä oli kuuluisa sotasankari ja tässä kyseisessä maassa tällä on paljonkin painoarvoa. Rikas, hyvännäköinen, arvovaltaisesta suvusta ja vanhempiensa laiminlyömä (hänet laitettiin sisäoppilaitokseen lapsena ja lukioikäisenä hän asui isoäidillään): lopputuloksena epävarma, omaa asemaansa muita mollaamalla pönkittävä poika-rukka. Maalailen tässä aika karmivan kuvan, mutta hänessä on toivoa. Hän tiedostaa ison osan ongelmistaan ja haluaa puhua niistä, tekee pilaa itsekeskeisyydestään ja hän on hakeutunut seuraan, jossa hänen käytöstään ja ajattelumallejaan kritisoidaan jatkuvasti. Suuri syy Suomeen muuttamiseenkin taisi olla se, että hän ei saa täällä erityiskohtelua. Nauramme hänen mahtailulleen ja ymmärrämme, että pohjimmiltaan hän on hyväksyntää ja rakkautta janoava pikkupoika. Mutta häntä on hyvin vaikea kunnioittaa, enkä jaksa olla hänen seurassaan kovin pitkään. Hänkin taitaa tämän ymmärtää ja pyrkii hauskuudellaan kompensoimaan käytöstapojensa puutetta.
Epävarmojen ihmisten kanssa tämä kaverini voi olla lähes julma. Töykeä ja piittaamaaton. Hän on kuin huonosti käyttäytyvä, pomottava koira, joka aistii ihmisten pelon. Hänen epävarmuutensa ymmärtävien ja sen yläpuolelle asettuvien ihmisten seurassa hän pysyy kurissa.
Tämä kaverini ihaili suuresti eksääni ja tämä olikin hänelle jonkinlainen roolimalli. Kunnioitan eksääni ihmisenä hyvin paljon. Hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan pura huonoa oloaan muihin ihmisiin tai koe tarpeelliseksi pönkittää omaa itsetuntoaan muita mollaamalla. Hänellä on hyvin zenmäisen ymmärtäväinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja heidän heikkouksiinsa. Parisuhteessa tämä on toki hyvinkin raivostuttavaa, kun et itse yllä yhtä pyhimysmäiselle tasolle ja toinen välttelee konfliktia viimeiseen saakka. Tämä tosiseikka poislukien eksäni oli ihminen, jonka kanssa oli todella helppo olla ja jota on helppo kunnioittaa ja arvostaa. Hän ei ole huomiohakuinen, mutta kertoo mielipiteensä kiertelemättä. Hän on ystävällinen, mutta ei anna itseään kohdeltavan miten tahansa. Ei, en ole laittanut eksääni yhtään jalustalle... :D
Haluaisin itse oppia ystävällisemmäksi ja huomioivammaksi toisia kohtaan. Minussa on aimo annos itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta ja tuomitsevuutta. Tämänkin postauksen kirjoitin negaation ja tuomitsemisen kautta, vaikka olisin voinut keskittyä ihailemiini ihmisiin. En ole pyhimys ja vaikka pyrkimyksenäni on kohdella ihmisiä ystävällisesti, en onnistu tässä aina. Voin olla pisteliäs mielestäni huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ja välttelevä, jos minusta tuntuu, että ihminen saattaisi tukeutua minuun liiaksi. Tämä on minusta turhanaikainen pelko, millä on juuret menneisyydessäni. Uskon, että jos ihmisiä kohtelee kunnioittavasti, he kohtelevat myös sinua hyvin. Mutta rajansa on tunnettava, eikä toisten saa antaa pallotella itseään. Tässä onkin varmaan asian ydin: mihin vetää raja ystävällisyyden ja sinisilmäisyyden välille? Mikä on itsekeskeisyyttä ja mikä tervettä omien tarpeidensa ja rajojensa tunnistamista?
Johan nyt pukkaa tekstiä. Sain työtarjouksen, loistavan työtarjouksen. Kysymys on muutaman alustuksen pitämisestä, mutta palkka on muikea, normaali-ihmisen puolen kuun palkka. Tuollaisen työtarjouksen saaminen tuntuu absurdilta sellaisen vuoden jälkeen, kun on joutunut elämään pienillä tuloilla. Minulla on ollut koko vuoden ajan töitä, mutta ei palkkaa. Tämä omituinen yhtälö on täysin mahdollinen kulttuurialalla, jos olet sitoutunut luotsaamasi pieneen organisaatioon. Kun organisaatio perustetaan tai sen toimintamallia muutetaan radikaalisti, voidaan olla tilanteessa, jossa jonkun on tehtävä ns. perustyötä palkatta ja kehitettävä toimintaa siihen suuntaan, että sille voidaan saada rahoitus. Tilanne on samankaltainen kuin yrittäjillä. Olen tehnyt palkatta töitä, koska minulla on rahoitussuunnitelma ja usko siihen, että organisaation toimintaidea on niin vahva, että se vakuuttaa rahoittajat. Lopputuloksena on palkallinen työpaikka itsesuunnittelemasi projektin parissa. Haastaavaa ja järjetöntä mutta motivoivaa.
Nyt sitten kaiken tämän kuukausien palkattoman työn jälkeen joku tarjoaa minulle näin paljon rahaa siitä, että puhun vajaan kahden tunnin ajan. Se tuntuu hyvältä, ei niinkään rahan takia, vaan siksi, että työtäni arvostetaan. Raha ja palkka on tämän arvostuksen konkreettinen ilmentymä.
On vapauttavaa tietää tulevansa toimeen hyvin pienellä rahamärällä. Yhteiskunnan rahoilla ei haluaa elää yhtään pidempään kuin on välttämätöntä, mutta se, että kykenen elämään tietyn ajanjakson hyvinkin vähällä rahalla mahdollistaa sen, että voin käyttää tämän ajan suunnittelemiseen ja kehittämiseen. Joku saattaisi moralisoida minua siitä, että minun olisi pitänyt etsiä mitä tahansa työtä myös tälle väliajalle ja elättää itseni, mutta raaka totuus on se, että jos olisin tehnyt näin, minulla ei olisi ollut aikaa näiden organisaatioiden ja projektien kehittämiseen. Joten kiitos ja anteeksi, yhteiskunta ja veronmaksajat, olen elänyt kustannuksellanne, mutta vannon, että olen käyttänyt ajan hyödyllisesti ja saatte vielä korkojen kera takaisin köyhäinapunne, niin verojen kuin muiden palvelujen muodossa - odottakaa vain, niin näette!
Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä.
Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.
Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.
Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.
Levoton olo. Kaipaus. Siitä on melkein tasan vuosi kun olen edellisen kerran suudellut jotakuta kaipauksella, ihastuneena. Useampaakin olen suudellut sen jälkeen, mutta en kaikkeani antaen, antaumuksella. Siitä on kaksi vuotta, kun olen nukkunut yöni jonkun vieressä suurta kiintymystä ja luottamusta tuntien. Siitä on kolme vuotta kun olen viimeksi jakanut elämäni rakastamani ihmisen kanssa. Kaipaan. Tunnetta. Rakastettua.
Pulahdan veteen pitkän viikon jälkeen. Kauhon niin lujaa kuin pääsen. Pinnan alle, uudestaan ja uudestaan. Tunnen miten jännitys alkaa sulaa. Tunnen itseni voimakkaaksi ja sulavaksi, olen yhtä veden kanssa. 25 minuuttia myöhemmin nousen vedestä ja oloni on uudestisyntynyt. Siirtymäriittini viikonloppuun.
Istun elokuvateatterissa. Skandinaavisen näköinen mies soittaa puhelimella. "Hey, what's up?" hän sanoo samealla äänellä. Hän sivelee nivusiaan ja aloittaa puhelun uudestaan ja uudestaan. Pian hän kävelee kadulla. Soittaa ovikelloa. Oven avaa toinen mies. He katsovat toisiaan hetken, astuvat lähemmäksi toisiaan, suutelevat intohimoisesti ja ahnaasti toisiaan. Tästä alkaa yhdeksän vuoden suhde, seksilinjan puhelusta, ja elokuva, joka vie iholle. Kahden miehen rakastelevat kehot, ahnaat huulet. Elokuvateatterin pimeys, elän tätä elokuvaa kehollani.
Musiikki, joka vangitsee, nostattaa sieluani ja saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Jään lopputekstien ajaksi, sillä haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Kotona kuuntelen repeatillä yhtä ja samaa biisiä elokuvasta. Arthur Russell: This is How We Walk on the Moon:
Ira Sachsin elokuvasta Keep the Lights On:
Miten sinua voidaankaan koskettaa, kuvilla, äänillä.
Kamera on sujahtanut jälleen käsilaukkuuni ja olen alkanut katselemaan ympärilleni "sillä silmällä": mitäs kuvattavaa löytyisikään. En ole vuoden 2006 jälkeen juurikaan kuvaillut. Olin silloin puoli vuotta vaihdossa Japanissa ja kuvasin niin paljon, että tuntui, että en koe enää asioita ollenkaan, dokumentoin vain. Mutta mutta, nyt on taas pientä innostusta kuvaamiseen heräillyt. Pari kaveriani kuvaa kunnon hifistelykameroilla ja sellainen olisi kiva saada itsekin, mutta toistaiseksi on pärjättävä pokkarilla ja hätätapauksessa kännykän kameralla. Tällainen tuli vastaan eilen ratikkapysäkillä:
Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:
Viime päivinä olen tullut ajatelleeksi paljon lapsuutta, nuoruutta ja avuttomuuden tunnetta. Luin Natascha Kampuschin itsensä kirjoittaman kirjan 3096 päivää, jossa hän kuvaa lapsuuttaan ja varastettua nuoruuttaan Wolfgang Priklopilin vankina. Hänet kidnapattiin 10-vuotiaana. Kirja on hämmentävä lukukokemus tai hämmentävää on pikemminkin se, millainen kuva tästä nuoresta naisesta piirtyy. Hän on erittäin älykäs ja lähes kylmän analyyttinen kertoessaan kokemuksistaan. Hän tarkastelee tarkkanäköisesti sekä omia reaktioitaan että vangitsijansa psyykettä. Kovapintainen ja kylmähermoinen nainen, jota on pakko ihailla, sillä hän selviytyi selväjärkisenä kahdeksan vuoden vankeudesta ja jatkuvasta pahoinpitelystä. Luulen, että monia hämmensi vuonna 2008 tapauksen tullessa ilmi, miten tasapainoiselta hän vaikutti vain antaessaan haastattelun televisiossa vain kaksi viikkoa vain vapautumisensa jälkeen. Kampusch kuvaakin kirjassaan sitä aggressiota, jota hän herätti lukuisissa ihmisissä, koska hän ei sopinut siihen mielikuvaan, joka ihmisillä on uhrista. Hän ei ollut avuton. Hän hallitsi mediaa, hän vapautti itsensä, hän selviytyi enemmän tai vähemmän ehyenä äärimmäisen stressaavasta kokemuksesta.
Tietyllä tasolla samaistun Natascha Kampuschiin. Tunnistan itsessäni samanlaista analyyttisuutta ja kovuutta. Analyyttisuus on tapa ottaa etäisyyttä asioihin ja se on tapa hallita asioita. Sen sijaan, että velloisit tunteessa ja lamaantuisit, astut itsesi ulkopuolelle ja tarkastelet itseäsi ja muita tilanteessa olevia. Se on älykkään ihmisen tapa yrittää selviytyä. Se on älykkään ihmisen tapa tukahduttaa tunteensa ja kieltää itseltään avuttomuuden tunne. En ole avuton, sillä minä ymmärrän mitä tapahtuu. Väitän, että analyyttisuus on erityisesti sellaisten älykkäiden ihmisten selviytymiskeino, joiden lapsuudessa ja nuoruudessa ei ole ollut tilaa avuttomuudelle.
Olin 12-vuotias, kun perheidyllini hajosi. Ennen niin turvallinen isä, jota ihailin ja kunnioitin, alkoi kadottaa otteensa elämään. Hän alkoi viipyä myöhään ulkona ja kotiin tullessaan käyttäytyi omituisesti. Jonkun aikaa näin kävi vain silloin kun äiti oli koulutusmatkoilla. Siskoni oli jo lähtenyt lukioon ja olin asian kanssa aivan yksin. En osannut sanoa äidilleni aluksi mitään. Isäni alkoholisoitui hiljalleen 17 raittiin vuoden jälkeen ja perheemme arki muuttui peruuttomattomasti. Äitini ei tiennyt, miten suhtautua asiaan ja hyvin pian hän tukeutui minuun ja kysyi minulta neuvoa - 12-vuotiaalta. Olin täysin avuton, mutta avuttomuuden tunne oli se mitä minulle ei sallittu, kun perheessä oli kaksi avutonta aikuista. Nuoruuteni päättyi siihen ja minusta kasvoi aikuinen pikavauhtia, täyttämään se rooli, jota vanhemmat eivät enää täyttäneet. Miten saan tämän loppumaan oli päällimmäinen ajatus päässäni, eikä minulla ei ollut tilaa olla kapinoiva murrosikäinen, ihastua poikiin tai pelleillä alkoholin kanssa. Sen sijaan murehdin, analysoin ja yritin ratkoa ongelmaa, jolle ei ollut ratkaisua. Oli
äärimmäisen tuskallista seurata vierestä, kun itselle rakas ihminen
muuttuu toiseksi, etkä voinut asialle mitään.
Nykyään minun on hyvin vaikea sietää avuttomuutta toisissa ihmisissä. Siedän huonosti epäröiviä ja toisiin ihmisiin tukeutuvia ihmisiä tilanteissa, joissa minun mielestäni ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Ymmärrän avunpyynnöt silloin, kun apu todella on tarpeeseen, mutta huomionhakuista avunpyytämistä en kestä lainkaan. Esimiehenä huomaan olettavani alaisteni kykenevän perehdytyksen jälkeen hyvin itsenäiseen työskentelyyn ja saatan jopa hermostua liiallisesta neuvon kysymisestä. Mutta ennen kaikkea, en siedä avuttomuutta itsessäni. Pelkään sitä, millainen vanhempi minusta tulisi. Kuinka nopeasti alkaisin itsenäistää lapsiani ja kuinka pian heidän pitäisi mielestäni pärjätä yksin.
Tänään näkemässäni elokuvassa Beasts of the Southern Wild käsiteltiin myös lapsen ja vanhemman suhdetta avuttomuuden sallimisen näkökulmasta. Elokuvassa yksinhuoltajaisä kasvattaa noin 7-vuotiaasta tyttärestään kovapintaista selviytyjää. He asuvat eri taloissa ja isä ei ruokahuollon lisäksi juurikaan katso tyttärensä perään. Sen sijaan hän opettaa tätä pärjäämään yksin ja korostaa, miten vain vahvimmat pärjäävät. Heidän elinympäristössään nämä taidot ovat välttämättömiä, mutta missä vaiheessa lapsuuden saa viedä lapselta?
Tukeutuminen ja avun pyytäminen, heikkoutensa ja avuttomuutensa tunnustaminen ja salliminen itsessä ja muissa. Näissä minulla on vielä opittavaa, varsinkin jos joskus haluan äidiksi. En halua kasvattaa lapsistani murehtijoita.
Minusta on tullut kirjastossakävijä ja suurimpia huoliani tällä hetkellä on se, etteihän lukeminen vain lopu kesken. Sängyn vieressä on läjä kirjoja ja sarjakuvia, ja tartun kirjaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ahmin kirjoja hirmuisella tahdilla, samalla tavoin kuin joskus 10-vuotiaana. Hyppään tarinasta ja tunnelmasta toiseen, tutustun ja ihastun uusiin hahmoihin, opin uutta ja reflektoin lukemaani suhteessa omaan elämääni. Ruokin mieltäni ja sieluani.
Tänään alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, vaihtoehtoisen elokuvan 11-päiväinen kavalkadi vailla vertaa. Elokuvat, vasinkin elokuvateatterissa nautittuna, voivat iskeytyä tajuntaan ja vaikuttaa tunteisiin vahvemmin kuin mikään muu tarinankerronnan muoto. Elokuva vie iholle, sinut kutsutaan tuntemaan ja samaistumaan, uppoutumaan. Elokuvan katsominen ei ole yhtä älyllinen ja pohdiskeluun johdatteleva kerronnanmuoto kuin kirjat, se on pikemminkin kokemuksellista, elämän imitointia. Elokuvafestivaaleista olen innostunut yhtä paljon viimeksi noin 20-vuotiaana.
Tuntuu kuin olisin tyhjä vaasi, joka odottaa täyttymistä. Kun kaikki kuona ja murheet on kaavittu pois, minussa on tilaa uudelle. Olen alkanut täyttää itseäni tarinoilla.
Tänään pääsen katsomaan Benh Zeitlinin elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on napannut jo ison liudan palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla:
