Äiti Teresa, Mamatha Gandhi et al.

Olen pohtinut sitä, millaisia ihmisiä kunnioitan ja arvostan ja ymmärtänyt, että yksi asia nousee kaiken edelle: se, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä ja ajattelee heistä. Minulla on kaveri, jonka olen tuntenut kuuden vuoden ajan. Olemme samassa kaveriporukassa ja vietän hänen kanssaan paljonkin aikaa, vaikka emme kahdestaan hengailekaan. Tämä poika on kuvankaunis, Calvin Klein -mallin näköinen, mutta erittäin epävarma itsestään. Hän on hauska ja välillä hyvinkin suloinen ja pitkän yhteisen historiamme takia välitän hänestä, mutta hän saa sappeni kiehumaan melkein jokaisella tapaamiskerralla. Hänellä on paha tapa kommentoida jatkuvasti ihmisten ulkonäköä, ihan vain satunnaisten ihmisten ja yleensä naisten, ja yhtä lailla hän ruotii ihmisten luonteita. Vaikka ruotiminen ei kohdistu oman kaveriporukkamme naisiin, ymmärrettävästi kukin kaveriporukan nainen on vetänyt useamman kerran herneen nenäänsä tämän tavan takia ja läksyttänyt tätä kaverimiestä siitä, että vaikka et kommentoikaan meidän ulkonäköämme, tuollainen käyttäytyminen on sietämätöntä. Tällä läksyttämisellä on hyvin vähän vaikutusta, eikä poika tajua, miten paljon tämä jatkuva kommentoiminen vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme hänestä. Hän on myös erittäin epävarma omasta ulkonäöstään; kertomansa mukaan hänen äitinsä kritisoi hänen ulkonäköään ja on tehnyt näin hänen lapsuudestaan lähtien. Huoh, hän on niin banaalin oppikirjamainen tapaus, että melkein itkettää.

Samalla pojalla on jatkuvasti tarve lajitella ihmiset cooleihin ja ei-cooleihin ihmisiin. Hän on kotoisin eräästä toisesta maasta ja kuuluu vaikutusvaltaiseen ja rikkaaseen sukuun tässä maassa. Hänen isoisänsä oli kuuluisa sotasankari ja tässä kyseisessä maassa tällä on paljonkin painoarvoa. Rikas, hyvännäköinen, arvovaltaisesta suvusta ja vanhempiensa laiminlyömä (hänet laitettiin sisäoppilaitokseen lapsena ja lukioikäisenä hän asui isoäidillään): lopputuloksena epävarma, omaa asemaansa muita mollaamalla pönkittävä poika-rukka. Maalailen tässä aika karmivan kuvan, mutta hänessä on toivoa. Hän tiedostaa ison osan ongelmistaan ja haluaa puhua niistä, tekee pilaa itsekeskeisyydestään ja hän on hakeutunut seuraan, jossa hänen käytöstään ja ajattelumallejaan kritisoidaan jatkuvasti. Suuri syy Suomeen muuttamiseenkin taisi olla se, että hän ei saa täällä erityiskohtelua. Nauramme hänen mahtailulleen ja ymmärrämme, että pohjimmiltaan hän on hyväksyntää ja rakkautta janoava pikkupoika. Mutta häntä on hyvin vaikea kunnioittaa, enkä jaksa olla hänen seurassaan kovin pitkään. Hänkin taitaa tämän ymmärtää ja pyrkii hauskuudellaan kompensoimaan käytöstapojensa puutetta.

Epävarmojen ihmisten kanssa tämä kaverini voi olla lähes julma. Töykeä ja piittaamaaton. Hän on kuin huonosti käyttäytyvä, pomottava koira, joka aistii ihmisten pelon. Hänen epävarmuutensa ymmärtävien ja sen yläpuolelle asettuvien ihmisten seurassa hän pysyy kurissa.

Tämä kaverini ihaili suuresti eksääni ja tämä olikin hänelle jonkinlainen roolimalli. Kunnioitan eksääni ihmisenä hyvin paljon. Hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan pura huonoa oloaan muihin ihmisiin tai koe tarpeelliseksi pönkittää omaa itsetuntoaan muita mollaamalla. Hänellä on hyvin zenmäisen ymmärtäväinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja heidän heikkouksiinsa. Parisuhteessa tämä on toki hyvinkin raivostuttavaa, kun et itse yllä yhtä pyhimysmäiselle tasolle ja toinen välttelee konfliktia viimeiseen saakka. Tämä tosiseikka poislukien eksäni oli ihminen, jonka kanssa oli todella helppo olla ja jota on helppo kunnioittaa ja arvostaa. Hän ei ole huomiohakuinen, mutta kertoo mielipiteensä kiertelemättä. Hän on ystävällinen, mutta ei anna itseään kohdeltavan miten tahansa. Ei, en ole laittanut eksääni yhtään jalustalle... :D

Haluaisin itse oppia ystävällisemmäksi ja huomioivammaksi toisia kohtaan. Minussa on aimo annos itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta ja tuomitsevuutta. Tämänkin postauksen kirjoitin negaation ja tuomitsemisen kautta, vaikka olisin voinut keskittyä ihailemiini ihmisiin. En ole pyhimys ja vaikka pyrkimyksenäni on kohdella ihmisiä ystävällisesti, en onnistu tässä aina. Voin olla pisteliäs mielestäni huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ja välttelevä, jos minusta tuntuu, että ihminen saattaisi tukeutua minuun liiaksi. Tämä on minusta turhanaikainen pelko, millä on juuret menneisyydessäni. Uskon, että jos ihmisiä kohtelee kunnioittavasti, he kohtelevat myös sinua hyvin. Mutta rajansa on tunnettava, eikä toisten saa antaa pallotella itseään. Tässä onkin varmaan asian ydin: mihin vetää raja ystävällisyyden ja sinisilmäisyyden välille? Mikä on itsekeskeisyyttä ja mikä tervettä omien tarpeidensa ja rajojensa tunnistamista?