Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.
***
Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?
Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.
Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.
Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.
Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.
 |
| Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach |
Mielenkiintoinen kirjoitus, voin jollain tapaa samaistua siihen.
VastaaPoistaKuitenkin ajattelin kommentoida sitä, että välillä harmittaa se, kun joku voi pitää pessimisminä sitä, että ihminen kertoo lohduttomista kokemuksistaan. Niistä kertominen pitäisi olla sallittua myös muualla kuin sarjakuvan sivuilla. Vaikka joku oikeassa elämässä kertoisi synkistä kokemuksistaan, niin hän voi silti olla optimisti. Itse ainakin ilmoittaudun ylpeänä "elämän kolhimaksi" optimistiksi.
Hieno blogi sinulla, sitä on antoisaa lukea :)
Kiitos kehuista :)
PoistaMinusta synkistä kokemuksista pitää puhua ja ne nimenomaan pitää puhua pois itsestä. Mutta kuten sanoit, osa leimaa sinut pessimistiksi jos teet näin. Siksi kai monet hakeutuvat vertaistuen, terapeutin tai luottoystävän seuraan sydäntään purkaessaan - he eivät tuomitse sinua ja tietävät et ole yhtä kuin traumasi.
Mielestäni synkistä kokemuksista kertomisen ja pessimismin ero on siinä, että ensimmäinen voi olla mieltä puhdistavaa mutta jälkimmäinen on lähinnä oman ja toisten mielten myrkyttämistä. Näin tapahtuu silloin kun ikävät kokemukset alkavat sävyttää sitä, millä tavalla ihminen näkee maailman - kun ikävät kokemukset muuttuvat pessimistiseksi maailmankatsomukseksi: koska epäonnistuin silloin, tulen aina epäonnistumaan; koska tämä nainen/mies satutti minua, kaikki miehet/naiset tulevat satuttamaan minua jne
Kiitos kommentistasi :) mun mielestä on jotenkin tosi mielenkiintoista se, että lohduttomuudesta kertominen julkisesti, esimerkiksi taiteen keinoin, on legitiimiä, mutta jos yksityinen ihminen kertoo samasta lohduttomuudesta, niin se helposti tulkitaan "valittamiseksi". Olen pohtinut monet kerrat miksi näin on ? Koska itse näkisin, että olisi tosi tärkeää, että myös julkinen tila olisi avoinna muillekin kuin vain kirjailijoille, sarjakuvan tekijöille ja taiteilijoille. Monesti yksityinen henkilö puhuu lohduttomista kokemuksistaan vain yksityisesti, esim.terapeutin kanssa. Mutta mikseivät nämä kokemukset voisi rikastuttaa myös julkista keskustelua? Olen itse kasvanut suvussa, jossa vaikeat asiat, esim itsemurha, tehtiin näkymättömäksi. Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, että itsemurha voi tapahtua kaikenlaisissa olosuhteissa. Jos tietyt asiat käsitellään vain yksityisesti niin vaarana on, että asioiden ymmärtämi
Poistanen jää vaillinaiseksi. Tähän loppuun haluan painottaa sen, että vaikka välillä voin haluta puhua kokemuksistani, niin useimmiten haluan puhua jostain ihan muusta, vaikkapa siitä, mitä leffoja kannattaa mennä katsomaan tämän vuoden R&A -festareilla. Kiitos vielä blogikirjoituksistasi, minun mielestä blogisi pitäisi palkita "tässä blogissa on sisältöä" -Palkinnolla ;)
Kommenttisi on todella ajatuksiaherättävä. Totta tosiaan, yksityisten ihmisten lohduttomien kokemuksien jakaminen julkisessa tilassa koetaan häritseväksi ja rankat kokemukset on puettava usein taiteen tai ainakin nimimerkin suojiin. Jopa Facebookin uutisvirta voidaan kokea tällaiseksi julkiseksi tilaksi. Minulla on omat henkilökohtaiset syyni, miksi ärsyynnyn helposti, jos ihminen näkee maailman jatkuvasti negatiivisten lasien läpi, mutta asiaa voi miettiä myös kollektiivisella tasolla.
PoistaLuulen, että lohduttomien kokemusten julkinen kertominen ja niiden kuuleminen julkisessa tilassa vaivaannuttaa ihmisiä, koska he eivät tiedä, miten reagoida. Pitäisikö tätä ihmistä lohduttaa? Mitä minulta odotetaan? Taiteen muodossa kokemukset on helpompi ottaa vastaan, koska ne on jonkun prosessoimia ja me tiedämme, miten reagoida taiteeseen: sitä voi rakastaa tai inhota, mutta silloin reagoimme taiteeseen, emme kyseisen ihmisen yksityisiin tunteisiin. Taide tuo lähelle mutta myös antaa sopivan etäisyyden.
Kyllähän ihmisten lohduttomista kokemuksista kuulee myös julkisesti, muun muassa keskusteluohjelmissa ja tietynlaisissa lehdissä. Mutta tässäkin vaiheessa rankoista kokemuksista puhutaan usein imperfektissä. Kyseinen ihminen on jo haasteistaan selvinnyt. Luulen, että jos näissäkin medioissa haastateltaisiin ihmistä, joka on juuri sillä hetkellä ongelmiensa keskellä (esim. hakkaavan aviomiehen vaimo, tai sukulaisedän hyväksikäyttämä pikkutyttö), yleisö olisi hämmennyksissä: pitääkö minun reagoida, pitääkö minun tehdä jotain? Nyt kun ajattelee, tällaisen haastattelun lukeminen tai katsominen olisi todella hätkähdyttävää ja se pakottaisikin reagoimaan siihen mitä ympärillä tapahtuu - kun näkisi kärsivän ihmisen hädän hädän hetkellä eikä vuosia myöhemmin. Hmm... ajatuksiaherättävää, todellakin.
Yksityisen ja julkisen välinen rajanveto on myös mielenkiintoista. Onko keskustelu julkista vai yksityistä, jos siitä puhutaan suvun kesken? Osassa suvuissa jopa ydinperheen kesken asioista puhuminen voidaan kokea liian julkiseksi. Monissa perheissä sallivampi asenne lohduttomien kokemuksien "julkiseen" kertomiseen auttaisi varmasti toipumisessa. Oma äidinpuolen sukuni on erikoinen tässä mielessä, koska sen keskuudessa rankoista kokemuksista puhutaan todella avoimesti. Kaksi tätiäni kuoli 50-luvulla tulipalossa ja 60 vuotta myöhemmin tädit ja enot järjestivät tapaamisen, jonka nimenomainen tarkoitus oli puhua niistä tunteista, jota tämä tapahtuma herätti ja miten se on vaikuttanut heihin. Sukulaiseni puhuvat keskenään avoimesti epävarmuuksistaan ja esim. masennuksesta. Välillä minulla menee hermot tämän avoimuuden ja "terapoinnin" kanssa, mutta loppupeleissä tällainen puhumisen ilmapiiri on vapauttava.
Mutta en tiedä, mikä tilanne olisi, jos traumat olisivat "vakavampia": itsemurhaa, insestiä, väkivaltaa jne. Puhuttaisiinko niistäkin yhtä avoimesti? Toisaalta puhumisen ilmapiiri on myös varmasti ehkäissyt pahoinvointia suvussani. Isäni puolen suku on yhtä traumaa ja puhumattomuutta: tappoja, itsemurhia, vankilatuomioita jne.
Mutta, mutta: mitä siellä R&A:ssa kannattaa mennä katsomaan? :) Mitä olet itse aikonut katsoa? Voin suositella ainakin Teddy Bear -elokuvaa, jonka näin Espoo Cinéssä. Ujo muskelimies lähtee vaimon hakuun Thaimaasta. Hauska ja koskettava.
Olet varmasti oikeassa sinä, että ihmiset voivat pelästyä tavallisten ihmisten lohduttomista kokemuksista kertomista juurikin sen takia, että he eivät tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Mutta jos nuo kokemukset eivät nouse julkiseen keskusteluun, niin emme pysty kehittämäänkään kollektiivista, kulttuurista tapaa suhtautua yksityisten ihmisten kokemuksiin.
PoistaTilanne on tietyllä tapaa myös paradoksaalinen, koska kriisissä oleville ihmisille asioista kertominen on monesti todella tärkeää, ja myös se, että joku jakaa sen kokemuksen. Terapeutilla on monesti oma tärkeä osansa, mutta yksityinen ihminen saattaisi haluta puhua myös muille. Olen itse aiemmin väitellyt erään ihmisen kanssa siitä, että onko perheväkivalta ihmisoikeuskysymys, vai yksityinen asia. Hänen mielestään kyseessä oli yksityinen asia, koska se tapahtuu kodin seinien sisäpuolella, eikä julkisessa tilassa. Olin hänen kanssaan eri mieltä, ja tässä tapauksessa oli mielestäni tosi tärkeää, että perheväkivaltaa kokeneiden ihmisten kokemukset nousisivat julkiseen keskusteluun, että niille voi tehdä kollektiivisesti jotain. Uskon myös siihen, että esim.taiteen välityksellä on helpompi kertoa näistä tuon tietyn etäisyyden takia. Ymmärrän itsekin sen, että joskus on pakko ottaa etäisyyttä rankkoihin asioihin, se on keino pysyä ihmisenä, joka ei ole turta ja kyyninen. Rankkojen asioiden vastapainoksi tarvitsee jotain kevyempää, vaikka niitä hyviä elokuvia. Tämän vuoden R&A- festareilla mua kiinnostaa mm. 18 meals ja rent-a-cat.
Watchmen on loistava ja olen varsin yllättynyt, että nainen voi pitää siitä. Ei siis millään pahalla. Onkos Sin City kanssa tuttu? Ei ehkä yhtä eepoksellinen, mutta hyvin synkkä ja väkivaltainen sekin.
VastaaPoistaWatchmenissä on loistavaa juuri sen erilainen suhtautuminen supersankareihin ja heidän ongelmiinsa. Ihmissuhdekriisit ovat pikkuisen eri luokkaa kuin Hämähäkkimiehessä. Ja juoni on rautaa.
Hah, luulenpa, että löytyy paljon naisia, jotka pitää Watchmenistä ja monta miestä, joka ei pidä :)
PoistaVaikka onhan tuo Watchmen nimenomaan naiskuvaukseltaan melko yksioikoinen, vaikka henkilögalleria muuten herkullinen onkin. Ja mitä ihmissuhdeongemiin tulee, Tohtori Manhattanin kohdalla ilmaisu "poissaoleva mies" saa ihan uuden merkityksen!
Sin City on yksi suosikkielokuviani, mutta sarjakuvaa en ole vielä lukenut. Nyt ajattelin lukea kaikki Alan Mooren käsikirjoittamat sarjakuvat. Minua kiehtoo erityisesti Mooren kyky kertoa useampaa tarinaa yhtäaikaisesti ja syöttää todella väkevää symbolismia kerrontaan, kuten Watchmeniin ujutettu sarjakuvatarina haaksirikkoutuneesta, joka tekee lautan hukkuneista tovereistaan.
Itselläni on Sin Cityt kirjahyllyssä, mutta Watchmenit taas puuttuvat. Siitäpäs muistin nyt korjata asian ja pistää ne tilaukseen. Sin City -elokuva oli ihan hyvä, mutta mielestäni jotain jäi uupumaan. Mutta silti, se oli erinomaisen uskollinen sarjakuville, eivätkä ohjaaja tai käsikirjoittaja ryhtyneet säätämään omiaan.
PoistaJa nyt kun puhumme sarjakuvista, olen lukenut myös Sandmanit. Niihin tosin suhtautumiseni on jokseenkin ristiriitainen. Tarinankerronta on hyvin omanlaistaan ja osa teemoista ei juurikaan jaksanut kiinnostaa. Tosin, tuosta on aikaa jo 10 vuotta. Pitäisi varmaan korjata sekin asia ja lukea ne uudelleen.
Tohtori Manhattan oli mielestäni mielenkiintoisin hahmo koko Watchmenissa. Minuun vetoaa teema jumaluudesta ja kuinka tohtori Manhattan lipsui enemmän ja enemmän välinpitämättömyyteen ihmisiä kohtaan.
Sehän vaara siinä on, että jos on lukenut alkuperäisteoksen niin leffatoteutus tuntuu aina jotenkin vailinnaiselta. Itsellä kun ei ollut vertailukohtaa, olin vain äimänkäkenä Sin City -leffan visuaalisen puolen vaikuttavuudesta ja tarinan cooliudesta.
PoistaNyt kun toit esille Sandmanit, niin tajusin, että Watchmen ja Sandman ovat ikäänkuin peilikuvateokset toisilleen! Tuon jumaluuden suhteen nimenomaan. Sandmanissa erilaiset jumaluudet ovat astuneet arkisten ihmisten sekaan ja osa myös menettäneet voimansa, kun heitä ei enää palvota (esim. Afrodite stripparina). Wathmenissa sen sijaan tavalliset ihmiset ovat alkaneet nostaa itseään jumalien ja jumalihmisten asemaan. Ozymandias näkee itsensä uutena Ramseksena ja Jon Ostermanista tulee onnettomuuden myötä ydinvoiman jumalaista voimaa edustava Tohtori Manhattan.
Minusta Tohtori Manhattan on kiinnostava nimenomaan ydinvoimaan liitetyn pelon ja toivon ruumiillistumana. Samalla tavalla kuin Godzilla-hahmo Japanissa ruumillisti ydinvoimaan, atomipommeihin ja ympäristökatasrofiin liittyviä pelon tunteita. Japanissa tämä hahmo oli puhtaasti hirviömäinen, mutta Yhdysvalloissa, jossa ydinvoima oli yhtäaikaa toiveita ja pelkoja herättävä asia, hahmo on Tohtori Manhattanin kaltainen sankarillinen mutta epävakaa ja epäluotettava hahmo. Vähän niinkuin Morpheus Sandmanissa. Kumpaakin tuntuu sitovan todelliseen maailmaan lähinnä himo ja rakkaus naisia kohtaan.