Pännii. Unohdin mennä yhteen tapaamiseen. Muistin ajan väärin. Argh! Nolottavaa ja raivostuttavaa.
Minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa ja on hämmentävää, miten helposti sitä menee suorittamis-moodille, vaikka on monta viikkoa ollut levollisin mielin. Ylikierroksilla käydessä kaikki hienot opit siitä, miten pitää itsestä huolta unohtuu hetkessä. Ruoka-ajat venyvät, tauot unohtuvat ja en tee niitä asioita, jotka auttavat palautumaan ja yritän piristää itseäni vääränlaisilla keinoilla.
Tutun Facebook-statusta lainatakseni:
Kiire on mielen konstruktio ja stressi useimmiten seurausta niistä paineista, joita olen itse itselleni luonut. Se, että tekee enemmän töitä harvemmin auttaa stressin tunteeseen. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että sillä mitä teen työajan ulkopuolella on eniten merkitystä. Minun on vain sinnikkäästi pidettävä kiinni siitä ajatuksesta, että vapaa-aika on pyhää ja minun on käytettävä se viisaasti. Teen niitä asioita joista tulee hyvä olo ja välttelen jumitusaktiviteetteja. Harmi vain, että näihin stressintunteisiin ei ole mitään pysyvää patenttiratkaisua vaan tämä on tällaista loppuelämän kestävää taaplailua ja tasapainottelua. Siitäkin voi stressata että stressaa, niinkuin minä nyt. Parasta kai olisi hyväksyä se, että stressistä ei koskaan pääse täysin eroon eikä se ole maailmanloppu jos minulla on välillä tällaisia ärsytyspäiviä. Ei ole maailmanloppu, että unohdin yhden tapaamisen.
Nyt onkin jo vähän parempi mieli. Onneksi minulla on tämä paikka, minne purkaa kaikki tunteet, miellyttävät ja epämieluisat. Kirjoittaminen auttaa laittamaan asiat mittasuhteisiin.
Maanantai-vitutuksessa rypemisen sijasta voisinkin muistella mennyttä viikonloppua. Hauskuutta oli tanssit Lammassaaressa, pitkospuut ja niitä pitkin juhlapaikalle tallustaminen hirmuisessa sateessa. Hauskuutta oli mennä hyvällä hevi-osastolla varustettuun ruokakauppaan ja ostaa valikoima mahdollisimman outoja hedelmiä - ihan vain huvin vuoksi. Hauskuutta oli myös hetket kaverilta saadun kirjan ääressä: hupaisa ja virkistävä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows, 2010). Hellyyttävää oli kipeän ystävän kiitollisuus siitä, että vein hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Hupaisaa oli viestittely Nuoren Kollin kanssa, jonka olin jo laittanut kaverikategoriaan, mutta joka haaveili minusta kinkyn hoitsun vaatteissa. Sympaattista oli nuorukainen, joka alkoi jutella kanssani bussissa ja jonka kanssa keskustelimme kymmenen minuuttia sushin tekemisestä.
Kyllä tämä tästä - satunnaisesta vitutuksesta huolimatta.
Prr.. prr. Ihana ex-pomoni soitti juuri ja pyysi punaviinille luokseen parin kilometrin päähän. Juuri mitä tarvitsen! Vielä kun kiepautan sinne kuntosalin kautta, niin saadaan tämän tytön endorfiini-oksitosiini-dopamiinitasot kohdilleen! Daaliah kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti