Kirjoittamisen voimalla

Viime yönä meni sitten nukkumiset ihan persiilleen, mutta ei siitä sen enempää. Ilmeisesti jokin vastareaktio viimeaikaiseen rotinpitämiseen... Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, miten tämä bloginkirjoittaminen on vaikuttanut elämääni. Kirjoitan tänne usein, melkein joka päivä. Aloitin bloginkirjoittamisen alunperin katsottuani Klikkaa mua -sarjaa ja minulle pälkähti ajatus kirjoittaa blogia nettideittailukokemuksistani. Tästä aiheesta kirjoitinkin melkein viisi kuukautta. Aloin addiktoitua kirjoittamiseen, mutta ajatus siitä, että kirjoittaisin vain nettideittailusta tuntui ahdistavalta. Perustin tämän blogin, jotta voisin kirjoittaa muistakin aiheista - vaikka aika pitkään kirjoittelin tännekin nettideittikokemuksista.

Bloginkirjoittaminen on ollut minulle keino jäsentää elämääni ehkäpä yhtenä elämäni merkityksellisempänä ajanjaksona. Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen luonut nahkani. Olen pakottanut itseni katsomaan elämääni toisin ja kyseenalaistamaan itseni ja ajatusmaailmani. Olen kirjoittanut itseni ulos murehtimisesta. Minusta muovattiin murehtija 11-vuotiaana, sinä vuonna kun isäni 17 vuoden raittiuden jälkeen löysi vanhan juonikkaan ystävänsä, Kuningas Alkoholin. Teinivuoteni murehdin, murehdin ja murehdin. 20-vuotiaana löysin ensirakkauteni mutta rakkaus ei alkanut ruusuisesti, mikä langetti varjon suhteeseen ja jälleen minä murehdin, sitä onko toinen täydellä sydämellä suhteessa. Kuusi vuotta murehdin ja murehdin läpi eromme. Löysin lohdun toisesta miehestä ja jälleen murehdin - murehdin tunsinko tarpeeksi tätä miestä kohtaan. Ravistettuani hänet elämästäni, aloin murehtimaan, että eikö minun olisi jo aika löytää se oikea mies elämääni ja toimia ponnekkaasti tämän päämäärän edistämiseksi. 20 miestä deitattuani murehdin eikö kukaan ole minulle sopiva. Murehdin myös omaan väsymystäni ja innottomuuttani ja tämä blogi ei enää kertonutkaan miehistä vaan halustani muuttua ja muuttaa elämääni, löytää tarkoitus ja intohimo.

Enää en murehdi. Ehkä ensimmäisen kerran 20 vuoteen minulla on vapaa olo. En murehdi ketään miestä elämässäni enkä miehen poissaoloa. En murehdi enää elämääni ja päämäärättömyyttäni. Minulla on suunta ja tiedän mitä haluan tehdä ja miten saavutan haluamani. Olen sinut itseni kanssa ja luotan itseeni. En usko, että olisin tässä pisteessä ilman tähän blogiin kirjoittamista. Olen kirjoittanut itseni uudeksi ja kirjoittamalla olen löytänyt uuden suunnan - kirjaimellisestikin. Olen alalla, jossa voin kirjoittaa itselleni työpaikan ja saada rahoituksen niille asioille, joita haluan tehdä kaikkein eniten. Kaiken tämän blogikirjoittamisen jälkeen tunnen olevani kirjoittaessani kuin kala vedessä. Suunnitelmani ja visioni siirtyvät paperille vaivattomasti, lähes höyhenenkevyesti. Ne ottavat muodon, joka on alkanut konkretisoitua rahavirraksi. Kohtalo ei riepottele minua vaan sanojeni voimalla minä määrään suunnan.

Samalla on kadonnut murhe miehistä. Ihanat ihanat miehet, näen katseenne ja kuulen äänenne. Varsinkin viime viikkoina olette tulleet liki. Joku minussa on muuttunut ja te tulette luokseni - puhuttelette kaduilla, kysytte tietä, hymyilette, pyydätte tupakkaa, kysytte puhelinnumeroani, rupattelette mukavia, kerrotte hameeni karanneen hieman liian korkealle. Katseestanne näen, että tiedätte minun muuttuneen, avautuneen kohtaamisille. Ehkä tuotan jotain uutta feromonia, joka viestii, että tämä nainen on lakannut etsimästä ja alkanut kutsua luokseen. Ehkä se on muuttunut olemukseni, vaalenneet värit, ehkä hajuveteni tuoksu ehkä kehoni kieli. Näen lämmön silmissänne.

Minä olen muuttunut. Kirjoittaen. Lukien.