Rakkaus

Rakastelimme eilen, ja mies sanoi:
"Olet ihana. Minä rakastan sinua. Haluan tehdä sinut onnelliseksi."
Olen onnellinen ja rakastan.

Huterasti eteenpäin

Aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut tämä viikko. Ensin olin työmatkalla, jossa tapasin ihania, innostavia ihmisiä ja olin vakuuttunut siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos niin päättää. Sitten tulin takaisin ja arki löi päin pläsiä ja oravanpyörä ahmaisi sisäänsä. Omat toiveet ja visiot uhkaavat hautautua vahvempitahtoisten ihmisten mielenliikkeiden alle ja tekisi mieli sanoutua irti kaikesta! Pitäkää tunkkinne! Minulla on omat arvoni ja minun on toimittava niiden mukaisesti! Mieluummin tekisin köyhänä omien toiveideni mukaista merkityksellistä työtä, kuin muiden visioimaa bulkkipaskaa tai sitoutuisin työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka kohtelevat toisia kuin orjakansan edustajia.

Ei työelämästä voi selvitä hengissä, muuten kuin pitämällä huolta itsestään ja tekemällä muusta elämästä merkityksellisempää. Olen taas saanut muistutuksen siitä, etten voi laiminlyödä liikuntaa: muuten hajoaa sekä kroppa että mieli. On mentävä liikkumaan, vaikka sillä hetkellä ei jaksaisi. Jos menen, jaksan helpommin mennä seuraavan kerran ja jaksan muutenkin paremmin.

Tarvitsen elämääni kipeästi rakkautta. Sitä tarvitsee niin mieleni kuin ruumiini. Tarvitsen lepopaikan ja hyväksyntää, joka ei perustu suorituksiini. Tarvitsen elämälleni muun keskipisteen kuin työn. Proffa on pyörinyt mielessäni viime päivinä ja olen alkanut odottaa tapaamistamme. Miten hidasta tämä onkaan! Olemme aloittaneet kirjoittelun marraskuun lopulla! Vuosi sitten olisimme voineet tavata helposti viikossa neljä kertaa vain kävelemällä raput ylös tai alas! Voi kuitenkin olla, että tarvitsen näin paljon aikaa tutustumiseen ihan totutellakseni ajatukseen parisuhteesta ja käydäkseni läpi pelkojani. Proffa on ollut sanansa mittainen mies ja järjestelmällisen ystävällinen, sinnikäskin, koska olen halunnut pysyä prinsessatornissani - piilossa, näennäisesti turvassa. Seuraava tapaaminen voi olla se hetki, kun heitän avaimen ikkunasta alas.

Vaihtokauppa vs pyyteetön rakkaus

Olen päätynyt pohtimaan tänään pyyteettömän rakkauden käsitettä. Sitä kai meistä jokainen etsii. Haluaisimme kaupankäynnin sijasta päätyä yksiin ihmisen kanssa, joka rakastaa meitä meidän itsemme eikä tekojemme vuoksi. Kuitenkin aika usein päädymme suhteisiin, joissa käymme vaihtokauppaa asioilla, joita kuvittelemme rakkaudeksi.

Törmäsin netissä rakkauden jäljitelmän käsitteeseen. Sen mukaan jäljittelemme rakkautta vaatimalla ja antamalla toisillemme ihailua, nautintoa, valtaa ja turvallisuutta. On helppo kuvitella olevansa rakastunut ihmiseen, joka tarjoaa sinulle näitä asioita ja vastineeksi olemme valmiita tarjoamaan samaa heille. Ihailemme, tyydytämme, teemme mitä he haluavat ja tarjoamme vakautta. Tässä rakkauden määritelmässä on vain se ongelma, että jos lakkaamme antamasta tai saamasta näitä asioita, rakkaus alkaa näivettyä. Jos toinen ei suitsutakaan samanlaisin ylisanoin kuin suhteen alussa, suhde tuntuu laimentuneen. Jos seksi ei ole samanlaista hekumaa kuin suhteen alkumetreillä, rakkaus tuntuu väljähtyvän. Jos toinen ei olekaan toteuttamassa pienempiä toiveitamme, epäilemme toisen sitoutuneisuutta. Jos kumppani ei tarjoakaan samaa taloudellista tai henkistä vakautta kuin aiemmin, uskomme suhteeseen horjuu. Pyyteettömässä rakkaudessa ei tämän ajattelun mukaan ole kysymys siitä, mitä toinen voi tarjota sinulle ja mitä joudut antamaan vastineeksi, vaan toiveesta, että toinen olisi onnellinen.

Minusta tuntuu, että olen viime vuosina keskittynyt lähinnä näihin rakkauden jäljitelmän muotoihin ja sellaisiin miehiin, jotka ovat voineet hetkeksi aikaa tarjota niitä minulle. Olen etsinyt ihailua ja nautintoa, ehkä viehättynyt vakavaraisuudesta tai siitä, että mies tuntuu tekevän, mitä haluan. En ole etsinyt ihmistä, jonka haluaisin tehdä onnelliseksi vaan olen etsinyt asioita, joiden olen kuvitellut tekevän minut onnelliseksi. Pyyteettömän rakkauden käsite kuulostaa varmasti idealistiselta, mutta jollain tapaa se tuntuu niksauttavan ajatukseni uuteen kulmaan. Sen sijaan, että kysyisin, herättääkö ihminen ihailuni ja haluni ja tarjoaako hän minulle vakautta ja vallantunnetta, voin kysyä, herättääkö tämä ihminen minussa halun tehdä hänet onnelliseksi. Se on päämäärä, joka ei perustu vaihtokauppaan ja joka ei koskaan katoa.

No niin, täällä taas vitkastelen, kun pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

Minä, sinä, me

Liikaa aikaa koneella, liikaa aikaa ajatella, liian vähän liikuntaa. Mieleni on kuin koira, jota ei ulkoiluteta tarpeeksi. Silloin se alkaa tehdä tuhojaan. En ole kovin hyvä lomailija. Minusta tulee vain levoton.

Olen pitänyt tätä blogia kohta kaksi vuotta ja sitä ennen pidin nettideittailuun keskittyvää blogia muutaman kuukauden. Oman blogin pitämisen ohella on ollut mielenkiintoista seurailla muiden bloginpitäjien elämää. Ihmissuhdebloggaajat katoavat blogikartalta yleensä sen kumppanin löydettyä. Ehkä tämä on merkki siitä, että seurustelevalla ei ole niin paljon aikaa vatvoa asioita, tai ylipäätään tarvetta siihen. Täytyy myöntää, että yksi syy, miksi haluaisin löytää kumppanin olisi se, että silloin elämä ei pyörisi niin paljon itseni ympärillä: olisi joku toinen, olisi me.

Kosketustakin kaipaan siitä syystä, että silloin en eläisi niin ajatuksissani vaan toisen iholla. Keskustelut Nuoren Kollin kanssa ovat käyneet absurdeiksi. Keskustelemme parisuhteista, deittailuista, mutta emme varsinaisesti meistä. Hän vihjaa, minä leikin ymmärtämätöntä ja kuitenkin vatsassani nipistää, kun ajattelen kohtaamisiamme. Kosketuksessa on voimaa. Muisto kosketuksesta on se magneetti, joka vetää meitä toisiamme kohti, vaikka ajatuksemme ovat niin usein epäharmoniassa.

Rakkaus on hyväksyntää. Sen ymmärtämistä, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakkauden arvoinen. Silloin voi rakastaa myös toista epätäydellistä ihmistä.

Törmäsin netissä tähän sympaattiseen häävideoon, joka sai hymyn huulilleni:

Lisää tietoa häistä ja pariskunnasta:  http://www.thestranger.com/seattle/wedding-crasher/Content?oid=17497759

Vakaus

"Tulossa pääkaupunkiseudulle lähiaikoina?", kysyy Nuori Kolli aamuisessa tekstiviestissään. Ei, en ole tulossa. Enkä tiedä milloin tulen seuraavaksi. En tiedä, onko sinulla enää roolia elämässäni. Tarvitsenko sinua enää, välivaihetta?

Ystäväpiirini pääkaupunkiseudulla on hajoamassa. Yllättäen minä olin se, joka lähti ensimmäisenä. Toinen on lähdössä muutaman päivän päästä Berliiniin, pysyvästi, rakkauden perässä. Kolmas etsii töitä Torontosta muuttaakseen sinne kumppaninsa luokse. Neljäs on muuttamassa, koska Suomesta ei ole löytynyt sopivaa miestä. Ystävystyimme lähes kaksi vuotta sitten, jolloin olimme kaikki välivaiheessa, etsimässä itseämme. Hengasimme yhdessä kuin teinit, kokeilimme rajojamme ja puhuimme elämästä ja mitä siitä haluamme. Joillakin meistä elämä on muuttunut paljonkin, rakkaudessa ja työelämässä.

Elämäni on asettunut uomiinsa. Olen saavuttanut sen mitä haluan urallani ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Kuitenkin rakkaus on se todellinen perusta ihmisen elämässä. Sen vuoksi muutetaan maasta toiseen ja jopa maasta pois. Minä olen nyt niin valmis kuin nainen voi olla uudelle suhteelle. Olen nuollut haavani ja seikkaillut riittävästi, pönkittänyt naisellista turhamaisuuttani ja itsetuntoani nuorten miesten huomiolla ja todennut, että nyt ehkä olen kokeillut riittävästi.

Tänään tapasin miehen kukkulan juurella. Hän on se lihaksikas, älykäs mies, josta kirjoitin aiemmin. Nousimme kukkulan laelle ja katselimme maisemia ja juttelimme niitä näitä. Turku näytti kauneimmat puolensa ja aurinko värjäsi taivaanrannan utuiseksi. Miehen kanssa oli helppo jutella, paljon helpompi kuin netitse. Netissä hän ei kertonut juurikaan mitään itsestään tai kysellyt minulta mitään, mutta tavatessa hän oli sosiaalinen ja avoin. Osa ihmisistä ei varmaankaan vain halua levitellä tietoja itsestään netissä. Mies on todella tykästynyt siihen, miltä näytän, oli jo kuvien perusteella ja nyt sanojensa mukaan, tapaamisen myötä vielä enemmän. Itse tykästyin miehen luonteeseen entistä enemmän, tasapainoisuuteen ja positiivisuuteen. Hänen elämänsä on kunnossa ja hän pitää huolta itsestään. Hän pitäisi huolta myös minusta, sen tiedän. Olisiko nyt sen aika? Läheisyyden, tuen, huolenpidon? Vakauden?

Tosirakkaus

Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta. Kaikki esineet ovat paikallaan ja kolkkouskin on kaikkoamassa. Vasta nyt tuntuu siltä, että ehdin keskittymään siihen, mitä omassa elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Muutos on nyt lopullinen. Olen muuttanut Turkuun.

Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.

Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.

On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.

En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.

Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?

Valintoja

Minusta vanheneminen on ollut antoisaa. Olen kokenut, että minusta on ikävuosien karttuessa tullut hieman viisaampi. Tämä näkyy itsetuntemuksessa ja kyvyssä ennakoida tilanteita. Koen, että olen oppinut aiemmista kokemuksista ja etten enää syöksy päätäpahkaa suhteisiin, joiden tiedän aiheuttavan minulle pitkällä tähtäimellä stressiä ja ahdistusta. Joku voisi kutsua tätä varovaisuudeksi, mutta mielestäni on kyse vain järkevästä itsensä suojelemisesta. Kestäviä ratkaisuja pikavoittojen sijasta.

Kohtasin viime viikolla kaksi valinnan paikkaa. Miehiin liittyen luonnollisesti. Kummankin kohdalla olen joutunut pohtimaan asioita pitemmällä tähtäimellä ja kysymään itseltäni, mihin olen valmis ja mitä oikeastaan haluankaan.

Juttelin maanantaisen treffikumppanin kanssa mahdollisista toisista treffeistä ja selvisi, että hän ei ole valmis varsinaiseen deittailuun, vaikka olisi mielellään muuten kyllä lähtenyt seuraksi. Jäin sitten miettimään asetelmaa ja päätin, että ei tapaamisissa ole tässä vaiheessa järkeä, jos minä olen kiinnostunut miehestä romanttisessa mielessä ja hän ei ole joko valmis uuteen suhteeseen tai ei ole riittävän kiinnostunut minusta. Päätin, että en halua laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että elättelen toiveita miehen mielen muuttumisesta tai ryhtyisin rakentamaan kaverisuhdetta, kun haluan jotain muuta. Päätös oli lopulta helppo tehdä, kun olin rehellinen itselleni ja ennakoin niitä tunteita, joita asetelma tulisi herättämään minussa.

Toinen valinnan paikka tuli vastaan tänä viikonloppuna. Tapasin baarissa perjantaina miehen, jonka kanssa klassisesti ”kemiat kohtasivat”. Keskustelu meni nopeasti syvälliselle tasolle ja tuntui, että ymmärrämme toisiamme. On mahtava tunne, kun kommunikointi toisen kanssa on niin intensiivistä ja kiinnostavaa, että muu maailma ympäriltä katoaa. Alkoholi tottakai auttaa tällaisen tilanteen syntymisessä, mutta ei pelkkä alkoholi sellaista yhteyden tunnetta luo. Tuntui luontevalta kutsua mies luokseni ja viettää yö yhdessä, ja aamupäivä ja iltapäivä. Tuntui hyvältä päästää toinen iholle, rakastella ja nukkua toisen kainalossa. Puhua pehmeällä äänellä ja katsella toista hymyillen. Kuunnella yhdessä musiikkia ja puhua taiteesta. Muusikkohan tämäkin herra oli. Blogimaailmassamme ilmeisen vetoava tyyppi ;)

Mies on ihana ja välillämme oli vahva yhteys. Selvisi kuitenkin, että miehellä on eräs addiktio. Kyse ei ole alkoholista tai huumeista, mutta kuitenkin pahimmanlaatuisesta riippuvuudesta, joka vaikuttaa hänen elämäänsä hyvinkin paljon ja myös ihmisiin hänen ympärillään. Hän toi sen avoimesti esille ja ilmeisesti halusi pelata avoimin kortein. Olen lauantaista lähtien pohtinut asiaa ja kysellyt neuvoa ystäviltä. Yllättävän moni naispuolinen kaveri on sanonut, että anna mennä vaan. Heidän mielestään tässä vaiheessa on liian aikaista mietiä asioita niin pitkälle, että en tapailisi häntä tämän asian takia. Yhden miespuolisen kaverin suusta kuulin eilen vahvan vastakkaisen mielipiteen. Hänen mielestään on kyse niin pahasta addiktion muodosta, että minun ei kannata harkita seurustelua tämän ihmisen kanssa.

Voi olla, että on liian aikaista miettiä asioita vuosiksi eteenpäin tai pohtia, millaista olisi elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla on kyseinen riippuvuus. Minä kuitenkin tunnen itseni. En minä osaa elää vain tässä hetkessä, vaan ennakoin ja suunnittelen. Minulla on myös vahva tarve löytää ratkaisu minua askarruttaviin asioihin. En halua myöskään ajatua tilanteisiin ja suhteisiin vaan tehdä tietoisen päätöksen siitä, onko jokin asia minulle hyväksi. Oli ihanaa päästää toinen ihminen lähelle ja oli upeaa löytää ihminen, joka ymmärsi minua niin hyvin. MUTTA, en halua suhteeseen miehen kanssa, jolla on tämä kyseinen addiktio tai oikeastaan mitä tahansa elämänlaatua selkeästi huonontavaa riippuvuutta. Isäni oli alkoholisti ja tiedän, miten tuhoava vaikutus riippuvuuksilla voi olla lähipiiriin. En pystyisi elämään miehen addiktion kanssa tai hyväksymään sitä ilman, että yrittäisin muuttaa häntä. En halua alkaa tapailemaan miestä, koska kiintyisin häneen väistämättä ja silloin olisi todella vaikea repiä itseään irti suhteesta.

Viikonlopusta ja tästä kohtaamisesta jää kuitenkin hieno muisto. Se antaa toivoa siitä, että voin löytää minua ymmärtävän miehen. Se myös muistutti niistä miellyttävistä asioista, joita parisuhteeseen kuuluu. Kosketus, katseet ja sisinpänsä avaaminen toiselle. Oli myös avartavaa kuunnella yhdessä musiikkia ja kuulla, mitä musiikki tarkoittaa ihmiselle, joka on omistanut sille koko elämänsä. Hän esitteli minulle paljon uusia musiikintekijöitä. Ehkä menen häntäkin vielä kuuntelemaan, vaikka en voi antaa sydämeni valita häntä.

Solange laulaa ”I decided that you are the him for me”. Jonain päivänä...

Kaipaus

Levoton olo. Kaipaus. Siitä on melkein tasan vuosi kun olen edellisen kerran suudellut jotakuta kaipauksella, ihastuneena. Useampaakin olen suudellut sen jälkeen, mutta en kaikkeani antaen, antaumuksella. Siitä on kaksi vuotta, kun olen nukkunut yöni jonkun vieressä suurta kiintymystä ja luottamusta tuntien. Siitä on kolme vuotta kun olen viimeksi jakanut elämäni rakastamani ihmisen kanssa. Kaipaan. Tunnetta. Rakastettua.

Mes amours

Tänä aamuna sängyssä loikoillessani ajattelin niitä miehiä, joita olen rakastanut, ja rakkauden ja kiitollisuuden tunteet tulvahtivat minuun. Miten hienoja ja kiehtovia miehiä elämässäni on ollutkaan ja miten paljon olen heiltä oppinut.

Rakkauteni kieli on ollut englanti ja nämä miehet ovat pakottaneet minua katsomaan maailmaa toisin. He ovat olleet oppineita ja viisaita miehiä, verbaalisia ja vahvatahtoisia. Avarakatseisia, tiedostavia ja taiteen ystäviä. Karismaattisia ja mieleenpainuvia ja he ovat rakastaneet minua - ja minä olen rakastanut heitä koko sydämestäni. Rakkaus toiseen olisi voinut viedä minut Kanadaan ja rakkaus toiseen Intiaan. Kumpikin oli minua vuosikymmenen vanhempia. Kumpikin hurmasi minut älyllään. Heissä oli haastetta, he väittivät vastaan, olivat kokeneempia.

Ensimmäinen sulatti sydämeni lopullisesti lempeydellään ja kärsivällisyydellään. Olin niin nuori ja kokematon kun suhteemme alkoi, mustasukkainen kuin susi ja pohjattoman onneton. Vihdoin opimme onnellisiksi, mutta se ei riittänyt, rakastimme mutta meidän olisi pitänyt kohdata toisin ja toisenlaisina, jotta suhde olisi kantanut läpi elämän. Hän ei ollut suhteessa läsnä, ei täysin, ja minä yritin olla hänenkin puolestaan. Oli niin vaikea päästää irti. Sylistä, jossa olin nukahtanut kuuden vuoden ajan ja miehestä, joka sytytti sekä intellektuaalisesti että fyysisesti. Näin ei käy usein kuten Sika mieheksi kirjoittaa.

Toisen kohtasin kaukana Suomesta. Omanarvontuntoinen prinssi ja dandy. Itseironinen hurmuri, joka sai minut nauramaan niin että unohdin suruni. Tarinankertoja ja traaginen hahmo näyttämöllä. Katkeroitunut mutta oman surunsa peittävä. Hän oli läsnä ja näytti minulle, millainen on tasapainoinen suhde, kun kumpikin on hetkessä kiinni ja antaa toiselle kaiken itsestään. Koin hänen kanssaan hienoja, maagisia hetkiä vieraassa ja eksoottisessa maassa. Hän piti minusta huolta ja palvoi minua niinkuin naista pitäisi palvoa. Etäisyys ei kaatanut suhdettamme vaan erot arvomaailmassa. Ymmärsin, etten koskaan voisi sopeutua hänen ja hänen kulttuurinsa tapaan nähdä ihmiset lohduttoman eriarvoisina. Yläluokkainen prinssi, ylimmän kastin ylpeä edustaja ja minä, köyhien vanhempien kasvatti, joka on sivistänyt ja kouluttanut itsensä kaikille yhtäläiset mahdollisuudet tarjoavassa, tasa-arvoa vaalivassa yhteiskunnassa. 

En ole katkera kummallekaan, en ole ystävä kummankaan kanssa. Olen vain onnellinen, että he rikastuttivat elämääni ja heitä ajatellessa muistan, mikä miehessä minua sytyttää: älykkyys, intohimoisuus, verbaalisuus ja viisaus. Heitä ajatellessa muistan, että en ole etsimässä suhdetta vaan rakastettua, en kulissia, jonka varaan rakentaa elämäni vaan toista sielua, joka ruokkii omaani.

Häiriötila evoluutiossa

"Onnellisuus oli tyytyväisyyttä - sitä, että ihminen tyytyi asioiden vallitsevaan tilaan. Ihmisellä kuitenkin oli lajityypillinen tarve tavoitella, pyrkiä ja muokata, siis kehittyä koko ajan lisää. Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen.
Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Tyytymättömyys, tyyntymättömyys... muutoksen tarve, innostumisen kaipuu. En kaipaa onnellisuutta vaan sitä, että jokin liikahtaisi, että innostuisin tai hullaantuisin. Janoan uutta virtaa elämääni. Inspiraatiota, muusaa.

Sanotaan, että rakastuminen kumpuaa muutoksen tarpeesta. Kaikki höpinä siitä, että on ensin löydettävä onni itsestä ennen kuin sen voi löytää toisesta, on hölynpölyä. Ei rakastumisessa ole edes kysymys onnen etsinnästä vaan halusta muuttua ja nähdä itsensä jonkun toisen silmin, uutena. Rakastuessaan ihminen ei tyydy asioiden vallitsevaan tilaan vaan hän tavoittelee jotain muuta. Muutoksen kautta ihminen toivoo kehittyvänsä ja olevansa vähemmän onneton. Mutta jos kehitys perustuu tyytymättömyyteen, miten rakastuva ihminen voi väittää olevansa onnellinen? Siksi kai meistä niin moni tippuu rymisten alas rakkauden pilvihattaroilta. Rakastuminen ei tuonutkaan onnea. Mutta muutoksen se tuo ja sitä kaipaan.

Tapaan huomenna Nuoren Kollin puolen vuoden tauon jälkeen. Sitten aion ottaa yhteyttä siihen kivaan mieheen, jonka kaverini toi saunailtaan luokseni pari viikkoa sitten.

Awolnation: Burn it down

Vanhan ja uuden risteyksessä

Olen tänään menossa eksäni läksijäisiin. Hän on muuttamassa 11 vuoden jälkeen takaisin kotimaahansa tuoreen vaimonsa ja poikapuolensa kanssa. Näistä 11 vuodesta vietimme yhdessä 7 vuotta. Huomenna (treffit siirtyi) tapaan kolmannen kerran miehen, joka saattaisi kuulua tulevaisuuteeni. Tämä viikonloppu saattaa hyvinkin olla se risteyskohta - uuden ja vanhan välissä.

Jotkut väittävät, että suhteesta toipumiseen kuluu puolet sen pituudesta. En ole aktiivisesti ajatellut eksääni yli kahteen vuoteen ja käsittelin eron perinpohjaisesti jo heti erottuamme, mutta ehkäpä alitajuntaan jää jotakin, eikä uuteen suhteeseen ole todella valmis ennen kuin on käsitellyt mielensä sopukoissa viimeiset hitusetkin siitä toisesta - varsinkin jos toista todella rakasti.

Tänään menen hyvästelemään vanhan ja huomenna ehkä toivotan tervetulleeksi uuden.

Miksi, oi miksi?

Apua, mä en enää tiedä enkä muista, miksi ylipäätään haluaisin parisuhteen. Nyt kun muistelen omia parisuhteita, jotka ovat olleet ihan kelvollisia, niin päälimmäinen muistikuva on murehtiminen. Murehdin parisuhteen tilaa, omia tunteitani tai miehen. Hellyys ja läheisyys on ihanaa, mutta onko ne sen väärti, että jaksaisi taas sitä märehtimistä.

Olen tällä hetkellä erikoisen tyytyväinen elämääni. Onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan parisuhteessa. Mutta miksi mä kuitenkin edelleen etsin miestä? Onko se suvunjatkamisviettiä vai mitä? Apua. Tarvitsenko mä sen klassisen prinssi uljas valkoisen, joka muuttaa mieleni ihanuudellaan ja vakuuttaa minut siitä, että parisuhteessa on enemmän plus- kuin miinuspuolia? En tiedä.

Hoi lukijat, miksi te olette valinneet parisuhteen tai -suhteettomuuden?

Kaipuu?!

Äh...Mun kehokin on nyt ihan jännitystilassa. Äkkiä se mielen stressi hiipii kroppaan. Äkkiä teetä systeemiin! Ahh... teenjuonti on jotenkin todella lohduttavaa.

Siitä on kolme vuotta kun olen viimeksi säännöllisesti nukkunut jonkun vieressä. Siihen saakka nukuinkin saman miehen vieressä 6 vuotta. Mutta eihän sitä enää osaa edes kaivata. Mutta kuinka nopeasti siihen varmasti taas tottuisikaan.Toisen ihmisen kosketus. Hämärä muisto vain. Oon varmaan ihan äimänkäkenä jos onnistun miehen löytämään.

Miesrintamalla vähän uutta ja vähän vanhaa. Olen nyt sitten kuitenkin menossa huomenna lauantaina treffeille viimeviikkoisen ok-miehen kanssa. Puhuttiin puhelimessakin. Juuei, tiedän jo ettei tää oo mun tyyppinen mies mut mennään nyt Seurasaarta kiertämään ja kaakaolle. Ihan kivanoloinen kuitenkin. Treffit numero 16. Hehhhehheheee. Vitsit. Oonks mä ihan toivoton?!

Mutta sitten jotain jännittävämpää. Sain eilen viestin mieheltä, joka vaikuttaa todella erikoiselta ja mielenkiintoiselta. Speksit sinänsä kohdallaan. Akateeminen, 6 vuotta vanhempi, hyvä elokuva - ja musiikkimaku. Hänellä on todella kiehtova profiiliteksti. Vähän maaninen mutta kuitenkin ihan järjissään. Jotenkin tuntuu viestittelyn tasolla klikkaavan.

Oispa kiva rakastua. Sillä tavalla ihan kunnolla. Nopeasti ja molemminpuolisesti. Ettei ois mitään hidasta etenemistä vaan jotenkin saman tien selvää, että tämä oli nyt tässä. Oho,tuleekohan nyt uusi tunniste: RAKKAUS. Ehken ookaan ihan paatunut sarjadeittaaja. :)