Poison & Wine

Kolme päivää joululomaan - hurraa! Sitten on melkein kaksi viikkoa palkallista vapaata. Olen kyllä loman tarpeessa tämän syksyn rutistuksen jälkeen. Muutto, uusi projekti ja tämä pimeys...  energia on vähissä. Jouluakin odotan. Lahjat on hankittu ja tänä vuonna ollaan luomassa uusia traditioita: koko perhe kokoontuu Turkuun. Joulurauha julistetaan kävelymatkan päässä kotoani ja sen kuuleminen paikan päällä tuo jouluun oman tunnelmallisen lisänsä. Voin nukkua niin pitkään kuin haluan (niin varmaan, kun on perheenjäseniä potkimassa liikkeelle) ja vähäksi aikaa unohtaa työkuviot.

Olen kirjoitellut nyt kuukauden proffan kanssa ja onpa ollut mukava tutustua ihmiseen näin vanhanaikaisesti - kirjeitä kirjoittaen! Kirjoitamme kumpikin noin kerran viikossa pitkän mailin ja aiheet ovat pyörineet nyt aika paljon ihmissuhteiden ympärillä. Hän tuo esille mielenkiintoisia näkökulmia asioihin ja yksi hänen huomioistaan on kiinnostava tämän bloginkin kannalta: hänen mielestään suomalaiset miehet ovat tunnetasolla huomattavasti riippuvaisempia naisista kuin naiset miehistä.

Uskon, että hän on oikeassa. Lähipiirissäni miehet jättäytyvät usein "naisten varaan" ja usein lähestulkoon unohtavat muun sosiaalisen elämän. Eron sattuessa he ovat luonnollisesti naisia heikommassa tilanteessa. Jäin miettimään syitä tähän asetelmaan ja erityisesti sitä, miksi suomalainen nainen on tunnetasolla niin riippumaton miehistä. Selitys on mielestäni historiallinen. Sodan jälkeen kotiin palasi sukupolvi miehiä, jotka sulkeutuivat itseensä ja purkivat pahaa oloaan työntekoon ja alkoholiin.  Tällainen mies oli niin solmussa oman tunne-elämänsä kanssa, että hän ei pystynyt tarjoamaan juuri minkäänlaista tunnetason tukea puolisolleen. Teoriani on, että tässä vaiheessa suomalainen nainen oppi olemaan tukeutumatta puolisoonsa ja opetteli henkisesti mahdollisimman itsenäiseksi. Tämän mallin he opettivat myös tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen ja tätä mallia me toteutamme edelleen yhteiskunnassamme.

Aloin pohtia, voisiko tämä näkökulma selittää, miksi minun on ollut niin vaikea tulla läheiseksi suomalaisten miesten kanssa ja huomattavasti helpompi luoda rakkaussuhteita ulkomaalaisten miesten kanssa. Minun on vaikea tuntea itseäni... hmmm.... sanotaan tämä nyt englanniksi... emotionally secure with Finnish men. En tunne itseäni riittävän turvatuksi, että voisin rakastua. Suomalaisen miehen pidättyvyys pelottaa minua ja pelkään jääväni henkisesti yksin. Tämä on mieleeni pinttynyt käsitys ja ilmeisen syvässä. En väitä, etteikö suomalainen mies nykyaikana olisi henkisesti ja emotionaalisesti läsnä kumppanilleen, mutta minun on ilmeisen vaikea vakuuttaa itseäni tästä ja siksi olen koko ajan varpaillani, kun yritän luoda ihmissuhdetta suomalaiseen mieheen. Ulkomaalaisen miehen kanssa minun on ilmeisesti helpompi rentoutua, kun kulttuurinen käyttäytymiskoodisto ei laukaise itsesuojeluvaistoa minussa. Minun käyttäytymiseni ja asennoitumiseni heijastuu sitten suhdeviritelmiin. Ongelmallinen isäsuhteeni on varmasti vaikuttanut omalta osaltaan asennoitumiseeni. Hän ei tarjonnut minulle kaipaamaani turvaa, joten olen alkanut etsiä sitä jostain muualta kuin suomalaisesta miehestä.

Ei kai tämä nyt kuulosta suomalaisen miehen parjaukselta taas? Varmasti kuulostaa.

Tämän illan olen kuunnellut ihanaa The Civil Warsia. Poison & Wine:

Päivänkirkkaat hetket

Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui  parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.

Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.

Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.

Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.

Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.

Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.

Mihin säätyyn sinä kuulut?

Viime päivinä minua on mietityttänyt sellaiset aiheet kuin syrjäytyminen, sukutausta ja sosiaalinen asema. Olen ihmetellyt Sauni Niinistön syrjäytymisenvastaista Tavallisia-kampanjaa ja sen aiheuttamia reaktioita ja samaan aikaan olen tutustunut 1800-luvun suomalaiseen säätyläisyhteiskuntaan Kaari Utriota lukiessa.

Utrio kuvaa kirjoissaan Suomea siinä vaiheessa, kun maassamme oli vielä rikkaita aatelisia ja ihmiset jaoteltiin selkeisiin ryhmiin ja ranking-järjestykseen: aateliset, säätyläiset, virkamiehet, papit, oppineet, upseerit, porvarit, kauppiaat, palvelijat, käsityöläiset, piiat, rengit, rahvas. Se mihin ryhmään vanhempasi kuuluivat määritteli elämäsi mahdollisuudet. Suomessa ei ole enää säätyläisyhteiskuntaa ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Vai onko? Väitän, että säätyläisyhteiskunta tai vähintään sen perintö elää meissä suomalaisissa edelleen vahvana. Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä mahdollistaa sen, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen, käytännössä näin ei tapahdu. Syrjäytyminen periytyy ja se periytyy tällä hetkellä yhtä vääjäämättä kuin 1800-luvun säädyt.

Säätyläisyhteiskunnan kaiut värähtelevät myös siinä ärsytyksessä, jonka Niinistön lanseerama kampanja on herättänyt. Sitä on kutsuttu holhoavaksi, ylhäältä alaspäin syötetyksi paapomiseksi. Köyhää ja sivistymätöntä rahvasta sivistetään oikealle elämänpolulle etuoikeutetun kokoomuslaispoliitikon puolesta: tsempatkaa vähän ja tsempatkaa lapsiannekin, se on vain asenteesta kiinni!  Monet, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, ovat arvostelleet Niinistön kampanjaa naiiviksi. Arvostelijoiden mukaan syrjäytyneitä nuoria ei auteta valistamalla vanhempia kasvatustyössä, vaan yhteiskunnan on puututtava niihin asioihin, jotka johtavat syrjäytymiseen: päihdehuoltoon, tuloerojen kasvun pysäyttämiseen, mielenterveystyöhön.

Kuka on vastuussa syrjäytyneestä nuoresta: koyhät, päihdeongelmaiset, työttömät ja mielenterveysongelmaiset vanhemmat vai yhteiskunta, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä sosiaalisia ongelmia? Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, on mielestäni ymmärrettävä syrjäytymisen syyt. Miksi syrjäytyminen periytyy? Miksi peruskoulun päättänyt nuori päättää olla hakematta jatkokoulutukseen tai jonkinlaisen koulutuksen saatuaan jättäytyy työttömäksi?

THL:n tutkija Reija Paananen on taustoittanut ilmiötä osuvasti:

"Köyhyys sinänsä ei tuota kielteistä sosiaalista perimää, vaan vanhempien ja perheen heikompi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta."

Tähän sitaattiin kiteytyy mielestäni syyt siihen, että huono-osaisuus periytyy edelleen ja miksi kouluttamattomien vanhempien lapset harvemmin kouluttavat itseään: kannustuksen puute. Jos et saa kotoa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia, alat helposti uskoa olevasi luuseri, jonka ei kannata edes yrittää. Kenen vastuulla sitten on nuoren kannustaminen? Minun mielestäni vastuu on ensisijaisesti vanhempien. Yhteiskunta voi auttaa köyhyyden, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien parantamisessa ja auttaa vanhempia saamaan elämänsä kuntoon, mutta kannustamista se ei voi vanhempien puolesta tehdä. Ei samassa mittakaavassa kuin vanhempi, joka on tärkein henkilö lapsen elämässä. Päiväkodin täti ja peruskoulun opettaja voi valaa jonkin verran uskoa lapseen, mutta ei kannustamisen vastuuta voi sälyttää kokonaan yhteiskunnan harteille. Jos siis jonkun sanoman haluaisin välittyvän syrjäytymisvaarassa olevien vanhempien lapsille, se on tämä: kannustakaa lapsianne! Vaikka kuinka taistelisitte omien demonienne kanssa, antakaa lapsille mahdollisuus valoisamman tulevaisuuden näkemiseen.

Opetin muutama vuosi sitten puoli vuotta sijaisena lukiossa, joka oli siiinä vaiheessa tilastollisesti Suomen huonoin lukio. Koulun oppilaat ovat olleet lähin kosketuspintani syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Kursseja opettaessa huomasin oppilaiden janoavan kannustusta. Moni heistä oli luovuttanut ja päättänyt olevansa huono koulussa, ja välillä he perustelivat asioiden tekemättömyyttä sillä, että hehän opiskelevat Suomen huonoimmassa lukiossa, joten ei heidän kannata edes yrittää. Oma opettajan urani oli lyhyt, mutta ne muutamat kurssit opetettuanikin tajusin, miten valtaisa vaikutus kannustuksella on nuoriin. Olin innokas opettaja ja otin opettajana tsemppaajan roolin. Se oli minulle varmasti helpompaa kuin vakiopettajille, kun en ollut opettanut koulun oppilaita vuositolkulla ja ehtinyt kyynistyä. Oli antoisaa nähdä, miten innostus tarttui muutamiin oppilaisiin.

Oma perheeni oli pienituloinen, isäni päihdeongelmainen ja äitini kroonisesti masentunut. Vanhempani olivat välillä aivan pihalla, varsinkin teinivuosistani eteenpäin, mutta erityisesti isäni, päihdeongelmastaan ja omasta kouluttamattomuudestaan huolimatta, jaksoi aina kannustaa minua ja hän oli suunnattoman ylpeä meistä tyttäristään. Huomaan rakentaneeni itseluottamukseni isäni kannustavien sanojen pohjalle. Hänen sukutaustansa on varsin synkeä ja useammankin isäni puolen sukulaisen voi määritellä syrjäytyneeksi, mutta minusta on hienoa, että isäni halusi lapsilleen valoisamman tulevaisuuden. Minusta ei tullut tuomaria niin kuin hän olisi halunnut. Sen sijaan huomaan toteuttavani äidinpuolen sukuni perintöä. Kuulun parantajien ja oppineiden sukuun ja säätyyn, jota ei motivoi raha, valta tai status vaan hyvinvointi ja tieto.