Kuningatar

Aina välillä kauhistun omaa vallan- ja kunnianhimoani. Se nousee pintaan silloin, kun olen asettanut itselleni jonkin päämäärän. Aina taitoni tai motivaationi ei ole riittänyt siihen, että olisin saavuttanut kyseisen tavoitteen, mutta aina välillä härkäpäisyyteni vie minut sinne minne haluan. Nyt kun olen pyöritellyt mielessäni bisnesideaani, Napoleon-kompleksi heräilee aina säännöllisin väliajoin: kukaan ei voi pysäyttää minua!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana seurannut kahta hyvin voimakastahtoista naista, jotka ovat molemmat hyvin päämäärätietoisia ihmisiä. Heissä on paljon samaa, mutta niin paljon eroavaisuuksia, etteivät he voi sietää toisiaan. Suurin ero näiden kahden kanssa on se, että toinen etenee kyynärpäätekniikalla, toisia tieltään ja alaspäin puskien, hajota ja hallitse -tekniikalla. Toinen tekee toisille ihmisille palveluksia ja väläyttelee uusia mahdollisuuksia ja voittaa heidät puolelleen hurmaavalla persoonallaan. On tietenkin ilmiselvää, kumpaa naista arvostan enemmän.

Olen pohtinut paljon omaa johtajuuttani ja tapaani viedä asioita eteenpäin. Olen aiemmin sortunut jyräämiseen, mutta olen mielestäni kehittynyt vuosien mittaan parempaan suuntaan. Uskon ihmisten kuuntelemiseen ja luottamuksen rakentamiseen. Haluan voittaa ihmiset puolelleni. Jos oman tahtonsa puskee väkisin läpi, on suuressa vaarassa "menettää" ihmiset, joiden kanssa tekee yhteistyötä. Saat ehkä tahtosi läpi, mutta kyseiset ihmiset eivät enää mielellään tee yhteistyötä kanssasi, mikä kostautuu jatkossa.

Johtajana naisen on otettava vahvatahtoisen, mutta lempeän kuningattaren rooli.

Rakkauselämässäni olen leikkinyt prinsesssaa. Mutta nyt tämä rooli on alkanut kyllästyttämään. Vetäisin palmikon nutturalle, leväytin tornin oven selälleen ja harpoin puolimatkaan proffan luo. Näemme lauantaina ja prinsessa saa tehdä tilaa femme fatalelle!

My kind of grazy

Hyvä viikonloppu taas. Perjantaina pidettiin karonkkaa työtiimiläisten kanssa. Naurettiin paljon. On hauskaa, kun löytää itsensä kaltaisia hulluja tästä maailmasta. Jos voisin, menisin naimisiin nykyisen, pian entisen, pomoni kanssa. Hän kokkaa niin hyvää ruokaa, että itkettää. Meistä on tullut kuuden vuoden aikana hyviä ystäviä. Hän on viisas nainen. Paljon kokenut elämässään, tuskaakin, ja ehdottomasti melko omituinen, mutta meillä on synkannut alkumetreistä lähtien. Hän on niitä ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni ja joka luottaa minuun niin paljon, että se luottamus taitaa kantaa läpi elämän. Ihmisillä pitäisi olla hyviä pomosuhteita. Se on melkein yhtä tärkeää kuin hyvät suhteet vanhempiin.

Lauantaina menin aamulla siskon ja siskon miehen kanssa Linnanmäelle ja sitten menin treffeille Pitkän Tumman Komean kanssa. Mentiin katsomaan kaksi elokuvaa Espoo Cinéen ja käytiin pariin otteeseen syömässä ja yhdessä baarissakin vielä. 10 tunnin treffit. Nähtiin tänään vielä uudestaan ja mentiin katsomaan kaksi elokuvaa lisää. Tykkään tästä miehestä. He is my kind of grazy too. Minua taisi välillä vähän jännittää kun olin ehkä vähän hiljainen. Juteltiin kuitenkin kaikenlaisista asiosta, ihan vakavistakin. Tunnen kiintyväni häneen ja se on hyvä tunne. Ihan vain sen takia, että se on ollut minulle vaikeaa pitkän aikaa. On myös mukavaa, kun seksi ei ole ollut kuvioissa, joten tässä on kyse ihan vain puhtaasti siitä, että pidän tästä ihmisestä. On muuten hassua, miten treffeillä usein ihmiset sanovat kaiken ääneen. Jos kuuntelee tarkasti, kaikenlaiset pelot ja toiveet saa selville.

Tänään aamulla kävin brunssilla harrastuskavereiden kanssa pitkästä aikaa. Minun tulee ikävä tätä jengiä. Olen viettänyt heidän kanssaan tiivisti viimeiset puolitoista vuotta ja nyt joukkomme on pikkuhiljaa hajoamassa. Minä muutan Turkuun, yksi on lähdössä Kanadaan rakkauden perään ja yksi Berliiniin. Naurettiin paljon heidänkin kanssaan.

En minä ihan jääpuikko ole. En taatusti tunteellinen tai kovinkaan romanttinen, mutta kyllä minä kiinnyn ihmisiin ja tarvitsen ihmisiä.

Päivänkirkkaat hetket

Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui  parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.

Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.

Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.

Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.

Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.

Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.

Mihin säätyyn sinä kuulut?

Viime päivinä minua on mietityttänyt sellaiset aiheet kuin syrjäytyminen, sukutausta ja sosiaalinen asema. Olen ihmetellyt Sauni Niinistön syrjäytymisenvastaista Tavallisia-kampanjaa ja sen aiheuttamia reaktioita ja samaan aikaan olen tutustunut 1800-luvun suomalaiseen säätyläisyhteiskuntaan Kaari Utriota lukiessa.

Utrio kuvaa kirjoissaan Suomea siinä vaiheessa, kun maassamme oli vielä rikkaita aatelisia ja ihmiset jaoteltiin selkeisiin ryhmiin ja ranking-järjestykseen: aateliset, säätyläiset, virkamiehet, papit, oppineet, upseerit, porvarit, kauppiaat, palvelijat, käsityöläiset, piiat, rengit, rahvas. Se mihin ryhmään vanhempasi kuuluivat määritteli elämäsi mahdollisuudet. Suomessa ei ole enää säätyläisyhteiskuntaa ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Vai onko? Väitän, että säätyläisyhteiskunta tai vähintään sen perintö elää meissä suomalaisissa edelleen vahvana. Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä mahdollistaa sen, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen, käytännössä näin ei tapahdu. Syrjäytyminen periytyy ja se periytyy tällä hetkellä yhtä vääjäämättä kuin 1800-luvun säädyt.

Säätyläisyhteiskunnan kaiut värähtelevät myös siinä ärsytyksessä, jonka Niinistön lanseerama kampanja on herättänyt. Sitä on kutsuttu holhoavaksi, ylhäältä alaspäin syötetyksi paapomiseksi. Köyhää ja sivistymätöntä rahvasta sivistetään oikealle elämänpolulle etuoikeutetun kokoomuslaispoliitikon puolesta: tsempatkaa vähän ja tsempatkaa lapsiannekin, se on vain asenteesta kiinni!  Monet, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, ovat arvostelleet Niinistön kampanjaa naiiviksi. Arvostelijoiden mukaan syrjäytyneitä nuoria ei auteta valistamalla vanhempia kasvatustyössä, vaan yhteiskunnan on puututtava niihin asioihin, jotka johtavat syrjäytymiseen: päihdehuoltoon, tuloerojen kasvun pysäyttämiseen, mielenterveystyöhön.

Kuka on vastuussa syrjäytyneestä nuoresta: koyhät, päihdeongelmaiset, työttömät ja mielenterveysongelmaiset vanhemmat vai yhteiskunta, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä sosiaalisia ongelmia? Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, on mielestäni ymmärrettävä syrjäytymisen syyt. Miksi syrjäytyminen periytyy? Miksi peruskoulun päättänyt nuori päättää olla hakematta jatkokoulutukseen tai jonkinlaisen koulutuksen saatuaan jättäytyy työttömäksi?

THL:n tutkija Reija Paananen on taustoittanut ilmiötä osuvasti:

"Köyhyys sinänsä ei tuota kielteistä sosiaalista perimää, vaan vanhempien ja perheen heikompi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta."

Tähän sitaattiin kiteytyy mielestäni syyt siihen, että huono-osaisuus periytyy edelleen ja miksi kouluttamattomien vanhempien lapset harvemmin kouluttavat itseään: kannustuksen puute. Jos et saa kotoa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia, alat helposti uskoa olevasi luuseri, jonka ei kannata edes yrittää. Kenen vastuulla sitten on nuoren kannustaminen? Minun mielestäni vastuu on ensisijaisesti vanhempien. Yhteiskunta voi auttaa köyhyyden, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien parantamisessa ja auttaa vanhempia saamaan elämänsä kuntoon, mutta kannustamista se ei voi vanhempien puolesta tehdä. Ei samassa mittakaavassa kuin vanhempi, joka on tärkein henkilö lapsen elämässä. Päiväkodin täti ja peruskoulun opettaja voi valaa jonkin verran uskoa lapseen, mutta ei kannustamisen vastuuta voi sälyttää kokonaan yhteiskunnan harteille. Jos siis jonkun sanoman haluaisin välittyvän syrjäytymisvaarassa olevien vanhempien lapsille, se on tämä: kannustakaa lapsianne! Vaikka kuinka taistelisitte omien demonienne kanssa, antakaa lapsille mahdollisuus valoisamman tulevaisuuden näkemiseen.

Opetin muutama vuosi sitten puoli vuotta sijaisena lukiossa, joka oli siiinä vaiheessa tilastollisesti Suomen huonoin lukio. Koulun oppilaat ovat olleet lähin kosketuspintani syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Kursseja opettaessa huomasin oppilaiden janoavan kannustusta. Moni heistä oli luovuttanut ja päättänyt olevansa huono koulussa, ja välillä he perustelivat asioiden tekemättömyyttä sillä, että hehän opiskelevat Suomen huonoimmassa lukiossa, joten ei heidän kannata edes yrittää. Oma opettajan urani oli lyhyt, mutta ne muutamat kurssit opetettuanikin tajusin, miten valtaisa vaikutus kannustuksella on nuoriin. Olin innokas opettaja ja otin opettajana tsemppaajan roolin. Se oli minulle varmasti helpompaa kuin vakiopettajille, kun en ollut opettanut koulun oppilaita vuositolkulla ja ehtinyt kyynistyä. Oli antoisaa nähdä, miten innostus tarttui muutamiin oppilaisiin.

Oma perheeni oli pienituloinen, isäni päihdeongelmainen ja äitini kroonisesti masentunut. Vanhempani olivat välillä aivan pihalla, varsinkin teinivuosistani eteenpäin, mutta erityisesti isäni, päihdeongelmastaan ja omasta kouluttamattomuudestaan huolimatta, jaksoi aina kannustaa minua ja hän oli suunnattoman ylpeä meistä tyttäristään. Huomaan rakentaneeni itseluottamukseni isäni kannustavien sanojen pohjalle. Hänen sukutaustansa on varsin synkeä ja useammankin isäni puolen sukulaisen voi määritellä syrjäytyneeksi, mutta minusta on hienoa, että isäni halusi lapsilleen valoisamman tulevaisuuden. Minusta ei tullut tuomaria niin kuin hän olisi halunnut. Sen sijaan huomaan toteuttavani äidinpuolen sukuni perintöä. Kuulun parantajien ja oppineiden sukuun ja säätyyn, jota ei motivoi raha, valta tai status vaan hyvinvointi ja tieto.

Lohduttomuuden kauneus

Sairastuessa huomaa sujahtavansa jonkinlaiseen välitilaan. Olet pakotettu jäämään kotiin, mutta kotonaolokaan ei ole sitä mitä se normaalisti on. Tunnet olosi hieman luvattomaksi: mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tehdä töitä, kun se kerran näinkin onnistuu vai vain levätä? Olossani on tiettyä lohduttomuutta, samalla tavoin kuin tuossa pilviverhossa, joka jo enteilee väistämätöntä, syksyä ja talvea. Tällä viikolla olisi ollut joka illalle rientoa, mikä veisi huomion syksyn saapumisesta, mutta nyt otan sen vastaan ilman suodattimia.

Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.

***

Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?

Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.

On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.

Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.

Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.

Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.

Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach

Maltillinen pakanuus

Plastic Dreamin ja Sika mieheksi -blogeissa on keskusteltu viime päivinä uskosta, ateismista ja hengellisyydestä. Oma suhtautumiseni näihin aiheisiin on ääri-liberaali: olen uskontoon ja uskonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva ateisti. Aika useinhan ateisteiksi julistautuvat hyökkäävät tarmokkaasti uskontoa ja etenkin kirkkoa vastaan, ja heillä on tarve väitellä uskoviksi tunnustautuvien kanssa ja jopa käännyttää näitä. Itselläni ei tällaista tarvetta ole eikä ole koskaan ollut.

Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.

Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.

Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan.  Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.

Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?

Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):