Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.
Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.
Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan. Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.
Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?
Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti