Luonnoton läheisyydenpuute

Tein eilen töitä klo 23.00 saakka ja nyt ei meinaa ajatukset pysyä koossa ja tänä iltana joudun edustamaan iltayhdeksään saakka, joten pidän nyt pienen breikin. Luulen, että kohta on jonkinlaisen intervention paikka. Minun on liikuttava enemmän, minun on oltava sosiaalisempi, syötävä paremmin ja vähennettävä nettiaikaa. Kahden viikon päästä on serkkuni hautajaiset. Hän kuoli 46-vuotiaana liialliseen alkoholinkäyttöön ja huonoihin elintapoihin, mikä on varsin hätkähdyttävää. Kliseisesti: itsestään on pidettävä huoli.

Serkkuni eli erakkomaista elämää, oli töissä, mutta teki töitä etänä, ei tullut koskaan sukukokouksiin. Kukaan ei oikein tiennyt, miten hän voi. Ihminen ei pysty voimaan hyvin yksinään. Yksittäisten kavereiden lisäksi kaipaan myös yhteisöä ympärilleni. Helsingissä minulla oli kahden vuoden ajan kaveriyhteisö (joka nyt on kyllä hajonnut, kun ihmiset ovat muuttaneet pois Suomesta) ja kaipaan samanlaista Turkuun. Onneksi minulla on kuitenkin hyvä työyhteisö ympärilläni, mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, jotka tuntuvat hyväksyvän minut tällaisenaan.

Edellisen blogipostauksen kommentit saivat minut ajattelemaan, miten yleisiä mielenterveysongelmat ja masennus ovat. Niistä puhutaan poikkeustiloina, mutta joskus tuntuu, että ainakin Suomessa ne ovat niin yleisiä, että voitaisiin puhua pikemmin normaaliuden facadista. Yritämme ylläpitää mielikuvaa siitä, että voimme pääosin ihan hyvin. Ei työpaikalla tai ystävienkään kanssa voi jatkuvasti puhua siitä omista negatiivisista tunteistaan ja tai perheenjäseniä koettelevista mielenterveyden ongelmista. Onko elämämme jollain tapaa luonnotonta, kun voimme näin huonosti? Eläimet eivät luontaisissa olosuhteissa yleensä kärsi henkisistä ongelmista, vaan vasta sitten kun ne vangitaan: delfiinit masentuvat delfinaarioissa, sudet kiertävät vankeudessa hermostuneena ympyrää, koirat jyrsivät huonekaluja ja tekevät tuhojaan yksin jäätyään. Millaisissa olosuhteissa meidän ihmisten pitäisi elää, jotta voisimme hyvin?

Kuinka luonnotonta on se, että nykyajan sinkkuihmiset voivat elää vuosikausia ilman läheisyyttä? Eläinyhteisössä eläimet koskevat jatkuvasti toisiaan, mutta Suomessa kosketus rajoittuu parisuhteeseen ja vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Joissain maissa tilanne on toinen: myös ystävät koskevat toisiaan. Muistan, miten pitkästä parisuhteesta eroamisen rankimpia puolia oli vierottautua kosketuksesta. Se teki fyysisesti kipeää. Erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaiset harrastaa enemmän irtosuhteita kuin minkään muun maan kansalaiset. Minua tämä ei ihmetytä yhtään, kun ajattelee, miten kosketusta välttelevässä yhteiskunnassa asumme. Jos et ole parisuhteessa tai sinulla ei ole lapsia, yhden yön juttu on oikeastaan ainoa tapa tulla kosketuksi. Olen itse päättänyt, että harrastan seksiä seuraavan kerran rakkaudesta, mutta miten kaipaankaan kainalopaikkaa. 

Viime syksyinen turkulainen mies laittoi tänä aamuna "Mitä kuuluu?" -viestin. Mitä siihen pitäisi vastata? Mitä minä voisin tästä miehestä haluta ja mitä hän minusta? Rakastunko minä vielä joskus? Tapaanko, ihmisen, jonka kanssa asiat vain loksahtavat kohdalleen?

Ekat treffit

Nyt voinkin kirjoittaa ihan perinteisen deittiraportin! Käväisin Helsingissä ja treffasin samalla proffan. Ennen tapaamista minua mietitytti eniten, miten huumorintajumme kohtaisivat. Kahden kuukauden ajan kestänyt kirjeenvaihtomme on keskittynyt lähinnä filosofiin pohdintoihin, eikä sellaisessa saa käsitystä toisen huumorintajusta.

Tapasimme loppujen lopuksi vanhoilla hoodeillani, koska minun piti mennä hakemaan entiseen asuntooni unohtunut kattolamppu. Alivuokralaisella ei ollut tarpeeksi korkeaa jakkaraa, joten rekrysin 190-senttisen proffan irrottamaan lampun puolestani! Täytyyhän sitä heti testata olisiko toisessa poikaystäväainesta. Pääsin samalla käymään hänen asunnossaan ja totesin, että asuimme vuoden ajan noin 3 metrin päässä toisistamme! Tästä aiheesta saisi tehtyä hienon animaation: läpileikkaus taloon, jossa elää kaksi ihmistä, jotka kulkevat ulos ja sisälle asuntoonsa, kutsuvat vieraita, seurustelevat kumppaniehdokkaidensa kanssa ja aina muutaman kuukauden välein törmäävät toisiinsa hissimatkan ajan. Toinen muuttaa pois ja he kohtaavat tämän jälkeen jossain muualla voidakseen kohdata kunnolla omassa talossaan aikaisempien ohikiitävien kohtaamisten sijasta.

Jatkoimme vielä keskustaan ja kävimme parilla oluella. Proffa oli puhelias kuten arvelinkin ja persoonaltaan hyvin avoin ja reflektoiva. Mikä parasta, hän on myös varsin höpsö ihminen! Hän ei ollut jäykkä, vakava tai alentuvasti toisiin suhtautuva vaan hyvinkin inhimillinen tapaus. Vaikka hän olikin äänessä suurimman osan ajasta, myös minun oli helppo puhua hänelle. Höpsön ihmisen kanssa oli myös helppo löytää se yhteinen huumori.

Mitäs deittiraportissa täytyy käydä vielä läpi? Ai niin, fyysinen vetovoima luonnollisesti! Proffa oli ulkonäöltään positiivinen yllätys ja näytti paremmalta kuin kuvissa. Omalla kohdalla olen tajunnut sen, että vaikka en ole missin mitoissa, niin ei nuo treffaamani miehet vaikuta välittävän siitä. Riittää kai kun olet terveennäköinen. Itselleni treffeillä oleellinen kysymys on: tekeekö mieli koskea? Joskus ei tee lainkaan mieli ja silloin toisessa on lähinnä kaveriainesta. Proffaa teki mieli koskea, vaikka en koskenutkaan. Proffa kyllä etenkin treffien loppua kohden kosketti useastikin käsivarttani.

Summa summarum: oikein hyvät treffit! Bonuksena myös se, että keskusteltiin ihan oikeista suhdeasioista, kuten siitä, halutaanko lapsia. Lisäksi keskusteltiin jo treffeillä seuraavista treffeistä ja yhteydenpidosta jatkossa. Enkä voi olla mainitsematta, etteikö se nyt vaan ole ihan helvetin tyylikästä, kun mies tarjoaa. Se vaan on. Piste. Itse olen seurustellut vain sellaisten miesten kanssa, jotka ovat ekoilla treffeillä tarjonneet. Meneekö nyt vittuiluksi?

PS: On myös raportoitava kaksi muuta hyvää ensi tapaamista tältä viikolta. Harrastuksen parissa tutustuin kahteen mahtavaan uuteen ihmiseen. Toisen kanssa tykkäsimme toistemme "tyyleistä" niin paljon, että päätimme ryhtyä tiimikavereiksi. Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista harrastuksessani ja tämä tarkoittaa, että harrastukseenkin voi syntyä uudenlainen kipinä. Olen kaivannut myös uusia kavereita Turusta ja taisin löytää toisesta uudesta harrastuskaverista sellaisen. Höpsöt intellektuellit extrovertit - selkeästi minun tyyppini.

Minä, sinä, me

Liikaa aikaa koneella, liikaa aikaa ajatella, liian vähän liikuntaa. Mieleni on kuin koira, jota ei ulkoiluteta tarpeeksi. Silloin se alkaa tehdä tuhojaan. En ole kovin hyvä lomailija. Minusta tulee vain levoton.

Olen pitänyt tätä blogia kohta kaksi vuotta ja sitä ennen pidin nettideittailuun keskittyvää blogia muutaman kuukauden. Oman blogin pitämisen ohella on ollut mielenkiintoista seurailla muiden bloginpitäjien elämää. Ihmissuhdebloggaajat katoavat blogikartalta yleensä sen kumppanin löydettyä. Ehkä tämä on merkki siitä, että seurustelevalla ei ole niin paljon aikaa vatvoa asioita, tai ylipäätään tarvetta siihen. Täytyy myöntää, että yksi syy, miksi haluaisin löytää kumppanin olisi se, että silloin elämä ei pyörisi niin paljon itseni ympärillä: olisi joku toinen, olisi me.

Kosketustakin kaipaan siitä syystä, että silloin en eläisi niin ajatuksissani vaan toisen iholla. Keskustelut Nuoren Kollin kanssa ovat käyneet absurdeiksi. Keskustelemme parisuhteista, deittailuista, mutta emme varsinaisesti meistä. Hän vihjaa, minä leikin ymmärtämätöntä ja kuitenkin vatsassani nipistää, kun ajattelen kohtaamisiamme. Kosketuksessa on voimaa. Muisto kosketuksesta on se magneetti, joka vetää meitä toisiamme kohti, vaikka ajatuksemme ovat niin usein epäharmoniassa.

Rakkaus on hyväksyntää. Sen ymmärtämistä, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakkauden arvoinen. Silloin voi rakastaa myös toista epätäydellistä ihmistä.

Törmäsin netissä tähän sympaattiseen häävideoon, joka sai hymyn huulilleni:

Lisää tietoa häistä ja pariskunnasta:  http://www.thestranger.com/seattle/wedding-crasher/Content?oid=17497759

Fetissi

Edellisen postauksen myötä virisi keskustelua kehoista, niiden mallista ja merkityksestä pariutumisessa. Täytyy myöntää, että lihaksikas mieskeho vetoaa primitiivisellä tasolla naisihmiseen, vaikka ei lihakset mikään välttämättömyys ole. Trimmatusta mieskehosta saa kuitenkin visuaalista nautintoa ja tietenkin voimakas kroppa herättää tiettyjä alkukantaisia mielikuvia: tämä mies voi suojella minua pahaa maailmaa vastaan. Mutta ei muskeleista sen enempää, ajattelin avata aihetta: miltä tuntuu olla miesten fetissin kohde.

Jos nettideittipalstalla kysytään, minkä asian ihmiset huomaavat sinussa ensin, voisin vastata tähän sosiaalisen luonteeni tai hymyilevät kasvoni, mutta ei, jos totta puhutaan, ihmiset, ja etenkin miehet, huomaavat minussa taatusti ensimmäisenä rintani.

On kiehtovaa seurata, millainen vaikutus keskimääräistä suuremmilla rinnoilla on vastakkaiseen sukupuoleen. Ne ovat ehtymättömän kiinnostuksen kohde ja jos kanssakäyminen on intiimimpää, miesten on välttämätöntä kommentoida niitä. Niin, tiedän kyllä, että minulla on suuret rinnat. Elän niiden kanssa 24h vuorokaudessa. Tell me something new.

Miltä tämä sitten tuntuu? Kun miesten ajatuksenjuoksu tuntuu sumentuvan tietyn ruumiinosasi vuoksi. Sen voisi kokea halventavana tai rasittavana. Voisin loukkaantua siitä, että älylläni tai kiinnostuksen kohteillani ei tunnu olevan juurikaan merkitystä. Tosiasiassa olen lähinnä huvittunut. Jos en halua miehestä muuta kuin yhden yön ilon, on aivan sama, pitääkö hän minua älykkäänä tai muuten kiinnostavana. Toki, jos haluan vakavampaa, miehen olisi syytä nähdä minussa muutakin.

No mutta, onko kivaa, saada positiivisia kommentteja ulkonäöstään? Tottakai! On myös omalla tavallaan vapauttavaa, jos mies saa kicksejä kehostani. Voin ottaa rennommin ja luottaa siihen, että kiinnostus on tältä osin pyyteetöntä. Himoitseminen on rehellistä ja suoraviivaista. Samalla, koska olen fetissin kohde monelle, voin suhtautua miehiin yhtä objektoivasti.

Mikä niissä rinnoissa sitten kiehtoo? Ymmärtääkseni on melko sama, ovatko ne pienet vai suuret, ne saa miehen aivotoiminnan taantumaan ja sivistyksen karisemaan. Jollain yhtä primitiivisellä tasolla liikutaan kuin miesten lihasten ihastelun tasolla. Merkki hedelmällisyydestä, kyvystä ruokkia mahdollinen jälkikasvu, muisto äidin rakkaudesta... ja sitten jotain, joka menee ymmärryksen yli. On kai sellaisiakin miehiä, joihin naisten rintarauhasilla ei ole sen kummempaa vaikutusta?

Nettideittailu one more time

Olen eksynyt jälleen nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. Aika paljon tulee juteltua ihmisten kanssa online, mutta kovin usein en ketään tapaa. En myöskään kirjoittele juuri kenellekään, vaan vain vastailen jos joku mielenkiintoinen kirjoittaa minulle. Nettideittailu ja netissä miehiin tutustuminen on ollut ihan kivaa, kun osaan suhtautua siihen nykyään sopivan kepeästi. Kesällä kävin parin miehen kanssa treffeillä, kummankin kanssa jopa kolme kertaa, mikä on minun mittapuullani paljon. Tuntuu, että vasta kolmansilla treffeillä pääsen perille siitä, jaksaisinko viettää miehen kanssa enemmänkin aikaa.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, että loppujen lopuksi ihmisestä saa melko paikkaansapitävän käsityksen jo ihan kirjoittelun ja muutaman kuvan perusteella. Olen tavannut netin kautta varmaan yli 20 miestä, eikä mies koskaan ollut ratkaisevasti erilainen kuin kirjoitellessa. Jopa sen fyysisen vetovoiman voi mielestäni aistia jo tekstin ja kuvien tasolla. Tutustuin Nuoreen Kolliin netissä ja jo ensimmäisen illan viestittelyssä oli samaa intesiteettiä kuin fyysisissä kohtaamisissamme.

En ole näistä nettimiehistä jaksanut juurikaan kirjoitella, kun sitä mieluummin kirjoittaa vasta kun on jotain konkreettista raportoitavaa ja koska en nykyään juurikaan vaivaa päätäni näillä treffailuilla ja mieskuvioilla. Ne menevät omalla painollaan. Yhden miehen mielen taisin pahoittaa, kun en viikon kirjoittelun jälkeen halunnutkaan enää pitää yhteyttä. Toisen miehen kanssa olisin mielelläni jatkanut tapailua, mutta hän ei enää pitänytkään yhteyttä. Näin nämä menee, ja näissä asioissa minun mielestäni kumpi tahansa saa vetäytyä milloin vaan, ja se on ok.

Olen kirjoitellut muutaman päivän miehen kanssa, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hän on lukija. Lukee siis paljon kirjoja ja ollaan kirjoiteltu jonkin verran niistä. Hän kirjoittaa todella hyvin. Verbaalikko, joka on myös syvällinen ja mukavan- ja positiivisenoloinen. Mies minun makuuni, koska niin, sanoilla ja älyllähän minut on aina hurmattu. Mies lähetti minulle kuviaan, koska hänen profiilinsa on kuvaton ja tekstiäkään siinä ei ole lainkaan. Miltä paljon kirjoja lukevan miehen voisi olettaa näyttävän? Ehkä hieman huonoryhtiseltä ja nörtimmältä kuin keskivertomies? No mutta, tällä miehellä on treenattu kroppa sikspäkkeineen ja kaikkineen. Sellainen "Anteeksi, kun kuolaan" -kroppa. Eikö tässä vielä kaikki. Kyllähän tästä maailmasta löytyy fiksuja ja komeita verbaalikkoja, mutta tällaisen miehen pitäisi vielä tykästyä minuun. Tämä mies vaikuttaisi tykästyneen, vaikka profiilikuvastani näkee, että omassa kropassani on vielä paljon työmaata ja kuvauksessakin toin esille, että en ole mallin mitoissa. Hänen mukaansa naisen tulisi olla tällainen, minunkaltaiseni. Hämärää. 

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Kehity tai..

Valvon kesäaikaan siirtymistä, hetkeä, jolloin kello ei olekaan kolme vaan neljä. Noin vain siirrymme tunnin eteenpäin, silmänräpäyksessä. Kuuntelin myös puolenyön ja yhden aikaan, miten ortodoksikirkon kellot soivat. Joku soitti niitä hyvin taidokkaasti yöllisen jumalanpalveluksen kunniaksi. Minun on kohta varmastikin luovutettava ja ryhdyttävä syömään nukahtamislääkkeitä tämän projektin loppuunviemiseen saakka. Yliaktiivinen mieleni ei tahdo rauhoittua. Suunnitelmia, tekemättömiä töitä, epävarmuutta.

Olen aina pitänyt itseni kiireisenä ja aina yrittänyt kehittää itseäni. Voiko itsensä kehittämisessä mennä liian pitkälle ja olisiko joskus vain hyväksyttävä tietyt asiat itsessään? Mihin vetää raja ja mitkä asiat ovat niitä joissa itsensä kehittämistä kannattaa jatkaa ja mitkä asiat niitä, joiden muuttaminen on toivotonta tai vie liikaa energiaa?

Haluaisin kehittää yleissivistystäni ja lukea enemmän tietokirjallisuutta. Olen harrastukseni parissa ymmärtänyt, että tunnen heikosti yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa. Haluaisin tietää enemmän ja ymmärtää maailmaa syvällisemmin. Kaksi maisteritutkintoa ovat tehneet minusta kahden suppean aihealueen asiantuntijaa, mutta tietämyksessäni on niin paljon aukkokohtia. Harrastukseni kautta olen myös ymmärtänyt, että tiedän kyllä pinnallisesti paljon asioista, mutta minun on vaikea uppoutua syvemmälle jonkin aiheen pohdintaan. Tämän bloginkin kanssa huomaan, että minulta loppuu sanottava usein kesken, ennen kuin olen edes kunnolla päässyt asian ytimeen. Olisipa hienoa, jos itsellä olisi jonkinlainen oppi-isä tai mentori, joka johdattaisi tiedon ja pohdiskelun äärelle, herättelisi ajatuksia ja keskustelisi kanssani. Kaipaisin kai jonkinlaista ihailun kohdetta, jotakuta, jota katsoa ylöspäin.

Mitä tekemistä kunnianhimolla on itsensä kehittämisen kanssa ja onko kunnianhimo välttämätöntä, jotta kehitystä tapahtuu? Näin voisi luulla, mutta näitä kahta asiaa taitaa kuitenkin erottaa ratkaisevasti se, että kunniaa ei ole olemassa ilman muita ihmisiä; sitä tavoitellaan aina toisten silmissä. Itsensä kehittämisessä vertailukohtana voi sen sijaan käyttää itseään: sitä mitä oli ennen ja on nyt. Kukaan toinen ei välttämättä huomaa kehittymistäsi, mutta silti sitä on tapahtunut. Halu itsensä kehittämiseen on minusta terveempi tapa viedä elämäänsä eteenpäin kuin muiden ihmisten kunnioituksen ja arvostuksen kalastelu. Se ei ole riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä eikä sitä voi kukaan viedä pois sinulta.

Suhteeni kehooni on asia, johon voisin hyvin soveltaa tätä kunnianhimon ja itsensäkehittämisen tematiikkaa. Käyn salilla ja jonkinasteinen kehonrakennus kiinnostaa minua. Minun on kuitenkin usein vaikea motivoida itseäni tähän projektiin. Voin kuntoilla, koska siitä tulee hyvä olo, mutta jos tavoitteena on kehonmuokkaus, olenkin ymmälläni. Pyrinkö muokkaamaan kehoani mahdollisen ihailun vuoksi vai puhtaasti itseni ja kroppani kehittämiseen liittyvänä esteettisenä projektina? Positiivinen palaute, jota todennäköisesti saisin, ei ole varmaankaan riittävän suuri houkutin minulle. Mitä minä sillä ihailulla loppupeleissä tekisin? Entäpä kehonmuokkaus henkilökohtaisena haasteena? Äh, en tiedä. Kiinnostaako tämä minua riittävästi? Onko nurinkurista toivoa, että haluaisin jotain asiaa enemmän kuin sitä haluan?

Pitäisikö minun vai hyväksyä itseni sellaisena kuin olen? Vai kehittää itseäni? Vai ryhtyä kunnianhimoisemmaksi?

Puoli tuntia ja olemme kesäajassa. Minä taidan nukahtaa ennen sitä. Nähdään uudessa ajassa.

Makaa sängyssä raukeina

Minulla on nyt selkeästi vähän tylsää, kun aikaa ja innostusta kirjoittamiseen löytyy. Sika Mieheksi kirjoitti kevätkiimasta. Nyt kun ei ole kiire mihinkään ja sattumoisin on juuri se aika kuukaudesta, niin huomaan ajatusteni palaavan uudestaan ja uudestaan seksiin. Nyt voi sitten ne tutut, jotka tätä blogia lukee, ja jotka katsoo parhaaksi olla tietämättä yksityiskohtia seksielämästäni, lopettaa lukemisen.

Siitä on nyt melkein neljä vuotta kun olen viimeksi harrastanut säännöllisesti seksiä. Laskin, että väliin on mahtunut neljä eri miestä, mutta näistä jokaisen kanssa olen voinut olla intiimimmin enintään kolmeen otteeseen (tosin tämä ote on voinut kestää kaksi viikkoa). Ajatus siitä, että olisi mies, jonka kanssa seksiä olisi säännöllisesti, on ilahduttava. Seksi on rentouttavaa ja erityisen rentouttavaa se on silloin, kun kumppaninsa tuntee.

Kun Mikko (hah!) kertoi, että tapaisi minut mielellään uudestaan, mutta ei haluaisi olla treffeillä, vittuilin hänelle, että aikomuksena ei ollut raiskata häntä. Nyt kun hän näköjään haluaa edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikka tietää, että olen kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina, katson oikeudekseni raiskata hänet. Eikun... No mutta, en osaa ajatella häntä ilman, että ajattelen, millaista seksi olisi hänen kanssaan. Minähän en usko minkäänlaisiin kolmansien tai viidensien treffien sääntöihin, vaan seksi saa minusta tulla kuvioihin niin nopeasti kuin hyvältä tuntuu. Yleensä noin 24 tunnin sisällä. No niin joo. Apua.

Mikko olisi minun seitsemäs seksikumppanini. Olenko minä nyt ihan normaali, kun fantasioin jo seksistä tämän ihmisen kanssa? Mutta tosiaan, tämähän on se ratkaisevin ero romanttisen suhteen ja kaverisuhteen välillä. Romanttisten tunteiden kohteesta saa myös seksifantasioida. Minä fantasioin sunnuntai-iltapäivistä, jolloin sängystä ei tarvitsisi nousta lainkaan. Laiskoista sellaisista, Ultra Bran Savanni nukahtaa -biisin sanoin:

toisaalta rakastan sitä hetkeä 
jolloin kaksi leijonaa  
makaa sängyssä raukeina  
Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen 
myös me nukahdamme väsyneet leijonat  
Peiton alle apinanleipäpuun katveeseen 
keltainen ja okranvärinen maa  
Se on leijonan osa

Naisen tuoksu, ja miehen

On se aika kuukaudesta, kun olen trallallaalaa iloinen ihan vain senkin takia, että veressäni virtaa maksimaalinen määrä sitä hormonia, joka tekee minusta naisen. Juuri nyt olen hedelmällisimmilläni ja se on ilmeisen iloinen asia - ainakin kehoni mielestä. On hauska huomata, miten kehoni herkistyy, se on kuin viritetty. Pahimpien kipujen aikana mietin, menenkö hakemaan pillerit, joka tekee tästä tuskasta lopun, mutta luopuisinko näistä hetkistä, joina tunnen itseni niin naiseksi kuin nainen voi tuntea.

Tutkimusten mukaan miehet kykenevät haistamaan, kun nainen ovuloi. Lyhyen empiirisen kokeilun perusteella sanoisin, että tämä on täysin totta. Menin kotona vietetyn työpäivän jälkeen kuntosalille, ja minua vastapäätä bussissa istunut mukavanoloinen mies ei saanut silmiään irti minusta. En ollut laittautunut ja pukeutunut hyvinkin tylsästi, enkä keksi muuta selitystä, kuin että hän reagoi tuoksuuni. Varsin pienellä salilla huomasin monen vilkuilevan minua, enemmän kuin normaalisti, jopa hakeutuvan lähemmäksi esimerkiksi venyttelemään, ja jälleen olin ihan samannäköinen kuin yleensä.

Tuoksuilla on yllättävän suuri vaikutus. Lauantaina minut pysäytti baarissa ihan kivannäköinen mies ja kysyi, saako minuun tutustua. Ensin sanoin, että toki, mutta sitten vaihdoin sekunnin murto-osassa mieleni - miehen hengitys haisi minun nenääni pahalta. Mies tuli myöhemmin illalla kysymään, miksi torjuin hänet ja minulla olisi ollut simppeleistä simppelein vastaus, mutta eihän minusta ollut sanomaan asiasta. Joskus muistan myös lukeneeni, että jos geenit ja ominaistuoksut sattuu yhteen, toisen hengitys ei haise pahalta vaikka se jonkun toisen mielestä saattaisi haistakin.

Tuoksut menevät suoraan ytimeen, ne ohittavat järjen ja järkeilyn. Joskus kun mies käyttää erityisen hyväntuoksuista tuoksua, tuntuu siltä kuin sinua ravisteltaisiin sisältäpäin. On aivan sama mitä ajattelet miehestä, hänen luonteestaan tai ulkonäöstään, tuo tuoksu saa sinut huumaantumaan - ainakin hetkeksi.

Jossain vaiheessa perehdyin jonkin verran tuoksujen maailmaan. Lueskelin tuoksujen eri tyypeistä ja hajuvesien peruskemiasta ja siitä, miten tuoksu mukautuu ihmisen ominaistuoksuun. Sama tuoksu ei tuoksu samanlaiselta eri ihmisillä. Olisikohan jossain hajuvesien erikoisliikkeessä mahdollista saada syvempää perehdytystä hajuvesien maailmaan?  Olisi hauska oppia lisää tuoksuista, niin kiehtovia ja kiihottavia kun ovat. En ole aikoihin ostanut uutta hajuvettä, huomenna taidankin mennä hieman testailemaan, josko löytäisin seuraavan tuoksuni. Miksi vain lukea tuoksuista kun ne voi myös tuntea!

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Hormonicocktail

Flickr Creative Commons: Rob Ireton

Naisena olemisen ihanuuden ja kamaluuden voi tiivistää yhteen sanaan: hormonit. Kun oloni on viime aikoina ollut tasaisen hyvä, niin kuukautiskierron vaikutukset ovat erottuneet entistä selkeämmin. Naisen elämä on kuin uudestaan ja uudestaan toistuva kuukautiskierron mittainen vuoristorata-ajelu, jossa mieliala heittelee hormonitasojen vaihteluiden mukaan. Tämä on raivostuttavaa, mutta toisaalta myös helpottavaa, sillä tiedän, että vitutus ja alakuloisuus tulee olemaan vain väliaikaista.

Tärkeimmässä roolissa on estrogeenihormonin taso, jossa voi olla kierron aikana jopa satakertaisia eroja. Juuri ennen kuukautisten alkamista estrogeenitaso on lähes nollassa, mikä selittää ärtyineisyyden ja masentuneisuuden. Kuukautisten alettua estrogeenitaso alkaa pikkuhiljaa nousta ja korkeimmillaan se on noin kaksi viikkoa kuukautisten alkamisen jälkeen naisen ovuloidessa eli silloin kun munasolu irtoaa ja on valmis hedelmöitettäväksi. Tällöin naisen mieliala on parhaimmillaan ja kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan kasvaa.

Minulla on nyt siis aivan käsittämätön paska fiilis, nukuin huonosti ja ahdistaa. Kiitos tästä estrogeenihormoonin vähäisyydelle veressäni. Tähän kun vielä lisätään kohta alkavat vatsakrampit niin voihan jee. Luonnon oma luomurangaistus siitä, että en edelleenkään ole hedelmöittynyt.

Mutta, on kokonainen hormoonien arsenaali, joilla voin voin yrittää korvata endorfiinin puutostilan.

1.) Serotoniini ja endorfiini. Lenkille tai salille meno saa kehoni erittämään näitä ihmeaineita, jotka nostavat mielialaani välittömästi.

2.) Oksitosiini. Eli eikun seksiä harrastamaan! Tai synnyttämään. Onneksi myös ystävien seura saa oksitosiinin virtaamaan.

3.) Fenyylietyyliamiini. Syy suklaanhimoon.

5.) Dopamiini. Tämän mielihyvähormonin määrää kehossaan voi lisätä esimerkiksi rakastumalla, tupakoimalla, syömällä, alkoholia juomalla, musiikkia kuuntelemalla, lemmikkiä paijaamalla tai muistiharjoituksia tekemällä (!). 

Näistä hormonijutuista lukiessa tuli sellainen mielikuva, että hormonit ohjaa suurinpiirtein kaikkea ihmisen toimintaa niin hyvässä kuin pahassa: olemme hormoniemme orjia usein sitä tajuamatta. Stressin taustalla on kortisoli-hormoni ja testosteroni aiheuttaa aggressiivisuutta. Dopamiini on myös riippuvuuksien taustalla, jolloin keho tuottaa tätä hormonia aina kun teet tiettyä asiaa.

Kuukautisissa ärsyttävää on se, että en voi millään tavalla säädellä estrogeenin määrää kehossani (paitsi e-pillereillä, joihin en ole vielä turvautunut). Onnekasta on kuitenkin se, että muiden mielihyvää tuottavien hormonien määrään voin vaikuttaa ja voin valita tupakoinnin ja suklaan syönnin sijasta esimerkiksi ystävien seuran tai liikunnan. Dopamiinin eritystä ilmeisesti lisää myös sen tajuaminen, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihminen voi sekoittaa itse oman hormonicoktailinsa. Juuri nyt lisäilen sekaan hieman dopamiinia musiikin muodossa ja viikonloppuna heitän sekaan aimo annoksen oksitosiinia ystävien seurassa ja ehkäpä syntisen dopamiinitujauksen etanolia. 

PS: Lähteenä tässä postauksessa oli kaiken maailman nettiartikkelit, joten tieteellisestä tarkkuudesta en mene takuuseen.