Nyt voinkin kirjoittaa ihan perinteisen deittiraportin! Käväisin Helsingissä ja treffasin samalla proffan. Ennen tapaamista minua mietitytti eniten, miten huumorintajumme kohtaisivat. Kahden kuukauden ajan kestänyt kirjeenvaihtomme on keskittynyt lähinnä filosofiin pohdintoihin, eikä sellaisessa saa käsitystä toisen huumorintajusta.
Tapasimme loppujen lopuksi vanhoilla hoodeillani, koska minun piti mennä hakemaan entiseen asuntooni unohtunut kattolamppu. Alivuokralaisella ei ollut tarpeeksi korkeaa jakkaraa, joten rekrysin 190-senttisen proffan irrottamaan lampun puolestani! Täytyyhän sitä heti testata olisiko toisessa poikaystäväainesta. Pääsin samalla käymään hänen asunnossaan ja totesin, että asuimme vuoden ajan noin 3 metrin päässä toisistamme! Tästä aiheesta saisi tehtyä hienon animaation: läpileikkaus taloon, jossa elää kaksi ihmistä, jotka kulkevat ulos ja sisälle asuntoonsa, kutsuvat vieraita, seurustelevat kumppaniehdokkaidensa kanssa ja aina muutaman kuukauden välein törmäävät toisiinsa hissimatkan ajan. Toinen muuttaa pois ja he kohtaavat tämän jälkeen jossain muualla voidakseen kohdata kunnolla omassa talossaan aikaisempien ohikiitävien kohtaamisten sijasta.
Jatkoimme vielä keskustaan ja kävimme parilla oluella. Proffa oli puhelias kuten arvelinkin ja persoonaltaan hyvin avoin ja reflektoiva. Mikä parasta, hän on myös varsin höpsö ihminen! Hän ei ollut jäykkä, vakava tai alentuvasti toisiin suhtautuva vaan hyvinkin inhimillinen tapaus. Vaikka hän olikin äänessä suurimman osan ajasta, myös minun oli helppo puhua hänelle. Höpsön ihmisen kanssa oli myös helppo löytää se yhteinen huumori.
Mitäs deittiraportissa täytyy käydä vielä läpi? Ai niin, fyysinen vetovoima luonnollisesti! Proffa oli ulkonäöltään positiivinen yllätys ja näytti paremmalta kuin kuvissa. Omalla kohdalla olen tajunnut sen, että vaikka en ole missin mitoissa, niin ei nuo treffaamani miehet vaikuta välittävän siitä. Riittää kai kun olet terveennäköinen. Itselleni treffeillä oleellinen kysymys on: tekeekö mieli koskea? Joskus ei tee lainkaan mieli ja silloin toisessa on lähinnä kaveriainesta. Proffaa teki mieli koskea, vaikka en koskenutkaan. Proffa kyllä etenkin treffien loppua kohden kosketti useastikin käsivarttani.
Summa summarum: oikein hyvät treffit! Bonuksena myös se, että keskusteltiin ihan oikeista suhdeasioista, kuten siitä, halutaanko lapsia. Lisäksi keskusteltiin jo treffeillä seuraavista treffeistä ja yhteydenpidosta jatkossa. Enkä voi olla mainitsematta, etteikö se nyt vaan ole ihan helvetin tyylikästä, kun mies tarjoaa. Se vaan on. Piste. Itse olen seurustellut vain sellaisten miesten kanssa, jotka ovat ekoilla treffeillä tarjonneet. Meneekö nyt vittuiluksi?
PS: On myös raportoitava kaksi muuta hyvää ensi tapaamista tältä viikolta. Harrastuksen parissa tutustuin kahteen mahtavaan uuteen ihmiseen. Toisen kanssa tykkäsimme toistemme "tyyleistä" niin paljon, että päätimme ryhtyä tiimikavereiksi. Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista harrastuksessani ja tämä tarkoittaa, että harrastukseenkin voi syntyä uudenlainen kipinä. Olen kaivannut myös uusia kavereita Turusta ja taisin löytää toisesta uudesta harrastuskaverista sellaisen. Höpsöt intellektuellit extrovertit - selkeästi minun tyyppini.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Vaiheilua
Nuori Kolli, tuo viettelevä käärme, laittoi jälleen viestiä ja hetken aikaa jouduin pysähtymään ja miettimään, mitä päätöksessäni pysyminen tarkoittaa: ei enää fuckbuddy-suhdetta vaikka mistään muustakaan ei ole lupausta. Mutta näin se menee, jostain on luovuttava jos haluaa jotain uutta tilalle.
Minulla on sellainen olo, että olen elänyt viimeiset 2-3 vuotta niitä villejä nuoruusvuosia, jotka ovat jääneet minulta aiemmin elämättä. Alle kaksikymppisenä elämäni oli sen verran raskasta perhesuhteiden, omillaan pärjäämisen ja omien epävarmuuksieni vuoksi, että poikiin tutustumiseen ei riittänyt energiaa. Kaksikymppisenä aloitin pitkän suhteen, jota laastaroin suhteessa toiseen mieheen. Sinkkuna olen ollut suunnilleen yhtä kauan kuin olen kirjoittanut tätä ja edellistä blogiani. Tämän ajan olen käyttänytkin sitten tehokkaasti kaikenlaiseen hölmöilyyn. Etenkin viime kesänä jäin muutaman kerran miettimään omaa arvostelukykyäni eräiden seikkailujen jälkeen.
Välilä tuntuu, että elämä etenee vaiheissa, joihin ei voi sen enempää vaikuttaa, vaan jotka on vain elettävä läpi. Joskus nämä vaiheet eivät mene loogisessa järjestyksessä ja pahinta tuhoa tästä seuraa varmasti nuorena naimisiin menneillä ja lapsia saaneilla, joilla tulee jossain vaiheessa vastustamaton tarve päästä viihteelle. Joidenkin meistä on ilmeisesti vain pakko päästä tsekkaamaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta ei vain jäisi sellainen olo, että on jäänyt jostain paitsi. Osa ihmisistä on tätä kypsempiä: he tunnistavat hyvän tulipa tämä vastaan missä tahansa elämän vaiheessa ja pitävät siitä kiinni. Itse en ole onneksi aiheuttanut sen kummempaa tuhoa kuin muutamia nolostuksen hetkiä itselleni. On minulla ollut kivaakin: ikimuistoisia kohtaamisia ja heittäytymisiä, joita on mukava muistella ja joiden aikana tunsin olevani niin elossa kuin ihminen voi olla.
Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sen verran tiedän, että seuraavat vuodet tulevat olemaan hyvin työntäyteisiä. Alan olla vakuuttunut siitä, että perustan ensi syksynä oman yrityksen. Nykyinen työni tähtää siihen ja sellaisen perustaminen on alkanut tuntua realistiselta. Voin kuvitella, että oman yrityksen perustaminen vertautuu monella tapaa lapsen saamiseen. Sitä on hoivattava ja sille on luotava sellaiset olosuhteet, että se voi kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi. Muutaman vuosikymmenen päästä se sitten pitää huolta minusta, kun loikoilen rikkaana osakkeenomistajana jossain lämpimässä. Minussa on herännyt rikastumisen ja menestymisen halu. Haluan jättää oman merkkini tähän maailmaan ja luoda jotain mikä jää elämään. En tiedä, onko outoa, että lihaa ja verta olevan jälkikasvun sijasta haluan perintöni elävän organisaatioiden ja niiden luomien asioiden muodossa.
No niin, sinkkubloggari eksyi nyt aiheesta. Mitä seuraavaksi? Olen kirjoitellut nyt pari viikkoa mielenkiintoisen nettituttavuuden kanssa, tai itseasiassa kyseessä ei ole alunperin nettituttavuus. Asuimme Helsingissä samassa rapussa ja törmäsimme toisiimme silloin tällöin hississä ja kerran pikkutunneilla talomme edessä. Juttelimme muutamia lauseita niinkuin naapureiden kanssa jutellaan. Nyt bongasimme toisemme nettideittipalvelusta ja aloimme kirjoittelemaan. Viesteistä on tullut pitkiä ja on outoa ajatella, että tutustumme toisiimme nyt eri kaupungeista käsin, kun asuimme vuoden ajan muutaman metrin päässä toisistamme! Hän asuu edelleen siinä minun rakastamassani talossa, jossa asuin vielä pari kuukautta sitten.
Jos edellisen miestuttavuuden kanssa tuntui siltä, että miestä ei kiinnostanut juurikaan elämäni tai ajatukseni tai että keskustelut eivät oikein johtaneet mihinkään, niin tämän miehen kohdalla tästä asiasta ei ole huolta. Hän tekee paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja on keskustelevaa tyyppiä ja akateemista uraa luova ihminen, joka tarkastelee asioita monesta eri näkökulmasta. Hän on lähdössä juuri kotimaahansa kuukaudeksi, joten ehdimme tavata vasta ensi vuoden puolella. Tapaamistamme edeltää siis ainakin puolentoista kuukauden kirjoitteleminen. On liian aikaista sanoa vielä mitään suhteen laadusta, mutta dejavu-tunteita tämä asetelma aiheuttaa: kaksi edellistä suhdettani ovat alkaneet samalla tavoin, kirjoittaen.
Nyt on joulukuun ensimmäinen! Joulu tulee, jee! Onko lukijoilla yhtään joulufiilistä?
Minulla on sellainen olo, että olen elänyt viimeiset 2-3 vuotta niitä villejä nuoruusvuosia, jotka ovat jääneet minulta aiemmin elämättä. Alle kaksikymppisenä elämäni oli sen verran raskasta perhesuhteiden, omillaan pärjäämisen ja omien epävarmuuksieni vuoksi, että poikiin tutustumiseen ei riittänyt energiaa. Kaksikymppisenä aloitin pitkän suhteen, jota laastaroin suhteessa toiseen mieheen. Sinkkuna olen ollut suunnilleen yhtä kauan kuin olen kirjoittanut tätä ja edellistä blogiani. Tämän ajan olen käyttänytkin sitten tehokkaasti kaikenlaiseen hölmöilyyn. Etenkin viime kesänä jäin muutaman kerran miettimään omaa arvostelukykyäni eräiden seikkailujen jälkeen.
Välilä tuntuu, että elämä etenee vaiheissa, joihin ei voi sen enempää vaikuttaa, vaan jotka on vain elettävä läpi. Joskus nämä vaiheet eivät mene loogisessa järjestyksessä ja pahinta tuhoa tästä seuraa varmasti nuorena naimisiin menneillä ja lapsia saaneilla, joilla tulee jossain vaiheessa vastustamaton tarve päästä viihteelle. Joidenkin meistä on ilmeisesti vain pakko päästä tsekkaamaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta ei vain jäisi sellainen olo, että on jäänyt jostain paitsi. Osa ihmisistä on tätä kypsempiä: he tunnistavat hyvän tulipa tämä vastaan missä tahansa elämän vaiheessa ja pitävät siitä kiinni. Itse en ole onneksi aiheuttanut sen kummempaa tuhoa kuin muutamia nolostuksen hetkiä itselleni. On minulla ollut kivaakin: ikimuistoisia kohtaamisia ja heittäytymisiä, joita on mukava muistella ja joiden aikana tunsin olevani niin elossa kuin ihminen voi olla.
Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sen verran tiedän, että seuraavat vuodet tulevat olemaan hyvin työntäyteisiä. Alan olla vakuuttunut siitä, että perustan ensi syksynä oman yrityksen. Nykyinen työni tähtää siihen ja sellaisen perustaminen on alkanut tuntua realistiselta. Voin kuvitella, että oman yrityksen perustaminen vertautuu monella tapaa lapsen saamiseen. Sitä on hoivattava ja sille on luotava sellaiset olosuhteet, että se voi kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi. Muutaman vuosikymmenen päästä se sitten pitää huolta minusta, kun loikoilen rikkaana osakkeenomistajana jossain lämpimässä. Minussa on herännyt rikastumisen ja menestymisen halu. Haluan jättää oman merkkini tähän maailmaan ja luoda jotain mikä jää elämään. En tiedä, onko outoa, että lihaa ja verta olevan jälkikasvun sijasta haluan perintöni elävän organisaatioiden ja niiden luomien asioiden muodossa.
No niin, sinkkubloggari eksyi nyt aiheesta. Mitä seuraavaksi? Olen kirjoitellut nyt pari viikkoa mielenkiintoisen nettituttavuuden kanssa, tai itseasiassa kyseessä ei ole alunperin nettituttavuus. Asuimme Helsingissä samassa rapussa ja törmäsimme toisiimme silloin tällöin hississä ja kerran pikkutunneilla talomme edessä. Juttelimme muutamia lauseita niinkuin naapureiden kanssa jutellaan. Nyt bongasimme toisemme nettideittipalvelusta ja aloimme kirjoittelemaan. Viesteistä on tullut pitkiä ja on outoa ajatella, että tutustumme toisiimme nyt eri kaupungeista käsin, kun asuimme vuoden ajan muutaman metrin päässä toisistamme! Hän asuu edelleen siinä minun rakastamassani talossa, jossa asuin vielä pari kuukautta sitten.
Jos edellisen miestuttavuuden kanssa tuntui siltä, että miestä ei kiinnostanut juurikaan elämäni tai ajatukseni tai että keskustelut eivät oikein johtaneet mihinkään, niin tämän miehen kohdalla tästä asiasta ei ole huolta. Hän tekee paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja on keskustelevaa tyyppiä ja akateemista uraa luova ihminen, joka tarkastelee asioita monesta eri näkökulmasta. Hän on lähdössä juuri kotimaahansa kuukaudeksi, joten ehdimme tavata vasta ensi vuoden puolella. Tapaamistamme edeltää siis ainakin puolentoista kuukauden kirjoitteleminen. On liian aikaista sanoa vielä mitään suhteen laadusta, mutta dejavu-tunteita tämä asetelma aiheuttaa: kaksi edellistä suhdettani ovat alkaneet samalla tavoin, kirjoittaen.
Nyt on joulukuun ensimmäinen! Joulu tulee, jee! Onko lukijoilla yhtään joulufiilistä?
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
End of an era
Olen seuraavan kuukauden lomalla ja olen jo ehtinyt melkein viikon ottaa vähän rauhallisemmin. Huomaan edelleen vältteleväni kalenterin täyttämistä sovituilla menoilla. Haluan vain olla ja tehdä asioita hetken mielijohteesta. Eniten olen nauttinut pitkistä samoiluretkistä eri puolilla kaupunkia. Vietän suurimman osan lomasta Helsingissä ja kerrankin minulla on aikaa ottaa enemmän irti tämän kaupungin loputtomasta kulttuuritarjonnasta. Olen käynyt elokuvissa ja kirsikkapuiden alla. Ladannut akkuja.
Eilen ehdin pitkästä aikaa harrastukseni pariin ja tauko tuntui tehneen hyvää. Olin yllätyksekseni kehittynyt. Kerrankin onnistuin omassa suorituksessani melkein niin hyvin kuin toivoa sopii. Kokeneemmilta ja paremmilta lajinharrastajilta saatu kannustus tuntui hyvältä, sillä se on melko tiukassa. Pidän harrastusporukan ihmisistä, sillä heidän kanssaan on oltava skarppina ja heissä on ns. henkistä vastusta. He ovat kansainvälisiä, kriittisiä ja akateemisia ihmisiä ja keskustelu on eläväistä. Heillä on vahvoja mielipiteitä, eikä minun tarvitse pelätä, että jyräisin ketään omillani.
Olin viime vuosikymmenen puolessavälissä vaihdossa Japanissa ja asuin silloin neljä kuukautta samassa asuntolassa noin neljästäkymmenestä eri maasta tulleen opiskelijan kanssa. Vaihtareille tyypilliseen tapaan tutustuin paljon paremmin toisiin vaihto-opiskelijoihin kuin paikallisiin ihmisiin. Mutta eipä siinä mitään, näin tuli tutustuttua ihmisiin joka mantereelta. Yksi heistä on tulossa Suomeen kahden viikon päästä ja olemme lähdössä yhdessä junalla Sodankylän elokuvafestivaaleille.Vaikka kohde ei ole minulle eksoottinen minulle, se on sitä kaverilleni. Odotan, että pääsen imemään itseeni hänen matkustusintoaan. Hän majoitti minua perheensä luona Amerikan mantereella eräällä reissullani ja nyt oikein odotan, että pääsen osoittamaan vieraanvaraisuutta hänelle ja näyttämään hänelle omaa kotimaatani. Hän on yksi kivoimpia tuntemiani miehiä.
Tämä edelläkirjoitettu johtaa vain yhteen johtopäätökseen: MITÄ HELVETTIÄ MINÄ TUHLAAN AIKAANI SUOMALAISIIN MIEHIIN!?
Daaliah ja suomalainen mies:
a.) Ei ole koskaan johtanut muuhun kuin maksimissaan 2-3 yhdessä vietettyyn yöhön
b.) Ei vain toimi, koska suomalaisen miehen itseruikutukseen taipuvainen itsetunto on pahemmanlaatuisessa kuristusotteessa minun persoonani kanssa
c.) Ei tuo parhaita puoliani esiin, koska ne minussa houkuttelee esiin ystävällisyys, kohteliaisuus ja keskustelutaidot
Daaliah ja älykäs, kansainvälinen, minua vähintään 10 vuotta vanhempi mies:
a.) On johtanut kahteen pitkään suhteeseen
b.) Minut on hurmattu itsevarmuudella ja aktiivisuudella
c.) Kommunikoinnin sujuvuus ja ystävällisyys tekee minusta pehmemmän ja naisellisemman. Samalla itsenäisyyttäni ja vahvoja mielipiteitäni arvostetaan.
Nuorempana en voinut kuvitella itseäni suomalaisen miehen kanssa. Kaksi vuotta sitten päätin antaa heille mahdollisuuden. Ei toimi. Muutan Losiin.
Eilen ehdin pitkästä aikaa harrastukseni pariin ja tauko tuntui tehneen hyvää. Olin yllätyksekseni kehittynyt. Kerrankin onnistuin omassa suorituksessani melkein niin hyvin kuin toivoa sopii. Kokeneemmilta ja paremmilta lajinharrastajilta saatu kannustus tuntui hyvältä, sillä se on melko tiukassa. Pidän harrastusporukan ihmisistä, sillä heidän kanssaan on oltava skarppina ja heissä on ns. henkistä vastusta. He ovat kansainvälisiä, kriittisiä ja akateemisia ihmisiä ja keskustelu on eläväistä. Heillä on vahvoja mielipiteitä, eikä minun tarvitse pelätä, että jyräisin ketään omillani.
Olin viime vuosikymmenen puolessavälissä vaihdossa Japanissa ja asuin silloin neljä kuukautta samassa asuntolassa noin neljästäkymmenestä eri maasta tulleen opiskelijan kanssa. Vaihtareille tyypilliseen tapaan tutustuin paljon paremmin toisiin vaihto-opiskelijoihin kuin paikallisiin ihmisiin. Mutta eipä siinä mitään, näin tuli tutustuttua ihmisiin joka mantereelta. Yksi heistä on tulossa Suomeen kahden viikon päästä ja olemme lähdössä yhdessä junalla Sodankylän elokuvafestivaaleille.Vaikka kohde ei ole minulle eksoottinen minulle, se on sitä kaverilleni. Odotan, että pääsen imemään itseeni hänen matkustusintoaan. Hän majoitti minua perheensä luona Amerikan mantereella eräällä reissullani ja nyt oikein odotan, että pääsen osoittamaan vieraanvaraisuutta hänelle ja näyttämään hänelle omaa kotimaatani. Hän on yksi kivoimpia tuntemiani miehiä.
Tämä edelläkirjoitettu johtaa vain yhteen johtopäätökseen: MITÄ HELVETTIÄ MINÄ TUHLAAN AIKAANI SUOMALAISIIN MIEHIIN!?
Daaliah ja suomalainen mies:
a.) Ei ole koskaan johtanut muuhun kuin maksimissaan 2-3 yhdessä vietettyyn yöhön
b.) Ei vain toimi, koska suomalaisen miehen itseruikutukseen taipuvainen itsetunto on pahemmanlaatuisessa kuristusotteessa minun persoonani kanssa
c.) Ei tuo parhaita puoliani esiin, koska ne minussa houkuttelee esiin ystävällisyys, kohteliaisuus ja keskustelutaidot
Daaliah ja älykäs, kansainvälinen, minua vähintään 10 vuotta vanhempi mies:
a.) On johtanut kahteen pitkään suhteeseen
b.) Minut on hurmattu itsevarmuudella ja aktiivisuudella
c.) Kommunikoinnin sujuvuus ja ystävällisyys tekee minusta pehmemmän ja naisellisemman. Samalla itsenäisyyttäni ja vahvoja mielipiteitäni arvostetaan.
Nuorempana en voinut kuvitella itseäni suomalaisen miehen kanssa. Kaksi vuotta sitten päätin antaa heille mahdollisuuden. Ei toimi. Muutan Losiin.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Minä - tässä ja nyt
45 minuuttia kauhomista altaassa ja pelmeni-ateria Kalliossa - viikonloppu on alkanut! Edellisestä vapaapäivästä on kaksi viikkoa, mutta kun takana on mitä antoisimmat kaksi viikkoa, who cares. Projektin huipennus oli viikonloppuna ja kaikki työ sai arvoisensa päätöksen. Saavutuksia, asioiden oikealle tolalleen saattamista, yhteishenkeä, innostuksen tarttumista, oman työn merkityksellisyyden ymmärtämistä.
Ei ole mitään niin tylsää, kuin blogikirjoitus, jossa hehkutetaan, miten hyvällä tolalla asiat ovat, mutta tylsyyttä uhmaten - viimeiset puoli vuotta ovat olleet hienoa aikaa elämässäni. Gradun loppuunsaattaminen ja kahden ison projektin onnistunut toteuttaminen - ja mikä tärkeintä, en ole burn outissa! Olen oppinut rajani ja olen oppinut, että riittävän levon myötä olen tehokkaampi kuin koskaan ennen. Välissä minun oli levättävä kokonainen vuosi.
Tämä blogi ei ole ihmissuhdeblogi vaan ennen kaikkea se on ollut paikka, jossa olen pohtinut oman elämäni oikealle tolalle viemistä. Sen avulla olen opetellut ymmärtämään, mistä koostuu hyvä elämä. Olen oppinut, että minun onneni ei ole kiinni parisuhteesta vaan ihmissuhteista. Ystävät, kaverit, kaveriporukat, työkaverit - saan voimaa toisista ihmisistä ja he saavat voimaa minusta. Vapaa-ajan ja työajan erottaminen toisistaan on osoittautunut myös yhdeksi tärkeimmäksi muutokseksi elämässäni. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalla kohdallani suurin ahdistuksen aihe on ollut se, etten ole osannut tehdä selkeä eroa näiden kahden välille. Pitkään jatkunut opiskelu ja kotitoimistossa työskentely taisivat aiheuttaa tämän. Nykyään osaan arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin toimistoa.
Kohta minulle on edessä kuuden viikon loma ja tämä on ensimmäinen loma seitsemään vuoteen kun niskassa ei paina tekemättömät koulutyöt tai ylipäätään mikään tekemätön projekti. En ole myöskään syöksymässä suin päin ulkomaille kuten aikaisemmin vaan kerrankin vain lomailen ja chillaan. En ole uupunut, en pakene mitään. Elämäni on tasapainossa.
Juuh, tiedän, tylsää tällainen raportointi. Miesasioissa junnaan kuitenkin iloisesti paikallani. Ei mitään edistymistä suuntaan tai toiseen! Mutta en jaksa stressata, antaa kropan ja hormonien tehdä valinnat ja työt puolestani. Ne eivät ylianalysoi tai stressaa, vaan toimivat tilanteen mukaan. Järkeni pistää sitten tarvittaessa jarrut pohjaan, mutta kaasupolkimen käytön jätän keholleni. Silloin energiaa jää elämästä nauttimiseen - ja siihen minä aion keskittyä tästä eteenpäin, 100 %:sti.
Ei ole mitään niin tylsää, kuin blogikirjoitus, jossa hehkutetaan, miten hyvällä tolalla asiat ovat, mutta tylsyyttä uhmaten - viimeiset puoli vuotta ovat olleet hienoa aikaa elämässäni. Gradun loppuunsaattaminen ja kahden ison projektin onnistunut toteuttaminen - ja mikä tärkeintä, en ole burn outissa! Olen oppinut rajani ja olen oppinut, että riittävän levon myötä olen tehokkaampi kuin koskaan ennen. Välissä minun oli levättävä kokonainen vuosi.
Tämä blogi ei ole ihmissuhdeblogi vaan ennen kaikkea se on ollut paikka, jossa olen pohtinut oman elämäni oikealle tolalle viemistä. Sen avulla olen opetellut ymmärtämään, mistä koostuu hyvä elämä. Olen oppinut, että minun onneni ei ole kiinni parisuhteesta vaan ihmissuhteista. Ystävät, kaverit, kaveriporukat, työkaverit - saan voimaa toisista ihmisistä ja he saavat voimaa minusta. Vapaa-ajan ja työajan erottaminen toisistaan on osoittautunut myös yhdeksi tärkeimmäksi muutokseksi elämässäni. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalla kohdallani suurin ahdistuksen aihe on ollut se, etten ole osannut tehdä selkeä eroa näiden kahden välille. Pitkään jatkunut opiskelu ja kotitoimistossa työskentely taisivat aiheuttaa tämän. Nykyään osaan arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin toimistoa.
Kohta minulle on edessä kuuden viikon loma ja tämä on ensimmäinen loma seitsemään vuoteen kun niskassa ei paina tekemättömät koulutyöt tai ylipäätään mikään tekemätön projekti. En ole myöskään syöksymässä suin päin ulkomaille kuten aikaisemmin vaan kerrankin vain lomailen ja chillaan. En ole uupunut, en pakene mitään. Elämäni on tasapainossa.
Juuh, tiedän, tylsää tällainen raportointi. Miesasioissa junnaan kuitenkin iloisesti paikallani. Ei mitään edistymistä suuntaan tai toiseen! Mutta en jaksa stressata, antaa kropan ja hormonien tehdä valinnat ja työt puolestani. Ne eivät ylianalysoi tai stressaa, vaan toimivat tilanteen mukaan. Järkeni pistää sitten tarvittaessa jarrut pohjaan, mutta kaasupolkimen käytön jätän keholleni. Silloin energiaa jää elämästä nauttimiseen - ja siihen minä aion keskittyä tästä eteenpäin, 100 %:sti.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Päivänkirkkaat hetket
Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.
Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.
Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.
Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.
Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.
Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.
Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.
Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.
Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.
Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.
Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.
perjantai 28. joulukuuta 2012
Hetkessä elämisen vuosi
Kotikaupungista nauttiminen näyttää vaihtuvan vällyjen alla sairastamiseen. Tänään lähden kyllä vielä kavereita tapaamaan. Lepään sitten viikonlopun. Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran mennyttä vuotta ja sitä, miten sen määrittelisin. Tämä on ollut kaveruuden vuosi ja huolettoman hengailun vuosi, Helsingistä nauttimisen vuosi. Muutin vuosi sitten Espoon perukoilta lähemmäksi keskustaa ja samalla löysin mukavan kaveriporukan. Olemme kolunneet yhdessä puistot, terassit, baarit, kahvilat ja brunssit, hylätyt huvilat. Porukassa hengailun hienous on siinä, että pääset viettämään aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa et viettäisi aikaa kahdestaan. Opit heiltäkin paljon, uudenlaista näkökulmaa asioihin, kun et vietä aikaa vain niiden kanssa, joiden kanssa tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi. Eilen mietin, miten jännittävää on nähdä, millaista elämä on viiden tai kymmenen vuoden päästä, millainen olen itse, millaisia ovat ystäväni, mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.
Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.
Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.
Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:
Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:
Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:
Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.
Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.
Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.
Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:
Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:
Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Kuin lapsi
Ihan vain tylsyyttäni tänne kirjoittelen. Ei mitään merkityksellistä sanottavaa. Hyvä merkki itseasiassa. Aivojen nollaus onnistunut. "Mitä sitten tehtäisiin?" Kuinka usein tämän kysymyksen pääsee kysymään? Aivan liian harvoin. Pentuna sitä tuli kysyttyä usein. Ikääkin on karissut siskon luona oleillessa suunnilleen 20 vuotta. Olen taantunut kakaran tasolle ja siskon kanssa kinataan aivan kuin silloin ennen :) Parhautta.
Työparini sanoi minulle viime viikolla, että olen kuin lapsi. Olen viihtynyt töissä ja työkavereiden kanssa niin hyvin, että hihittelen aika lailla. Teemme mielenkiintoista projektia ja ensimmäiset kaksi viikkoa sujuivat todella hyvin. Oli siis tilaa hihittelylle. Minulle lapsenomaisuus merkitsee huolettomuutta, vapautta ja mahdollisuuksia. Se on minusta olotila, jota kannattaa tavoitella. Kun huolet ja velvollisuudet painavat liiaksi, tunnet olosi kahlituksi ja vangituksi, eikä edessäsi ole kuin umpikujia. Lapsen mieli on näistä vapaa ja siksi se, että työparini kutsuu minua "kuin lapseksi" saa hymyn huulilleni.
Lähden takaisin Helsinkiin torstaina ja edessä on kuusi päivää kotikaupungissani ilman minkäänlaisia velvollisuuksia uudenvuodenaaton suunnitelmia lukuunottamatta. Mitä luksusta! Lumivaippaan kiedottu Helsinki. Lähdenkö jäälle kävelemään? Seurasaaresta Hietalahteen. Huhuilenko kaupunkiin jo takaisin saapuneita ja kutsun saunaan luokseni?
Vapaus. Näin vapaaksi en ole tuntenut itseäni aikoihin.
Työparini sanoi minulle viime viikolla, että olen kuin lapsi. Olen viihtynyt töissä ja työkavereiden kanssa niin hyvin, että hihittelen aika lailla. Teemme mielenkiintoista projektia ja ensimmäiset kaksi viikkoa sujuivat todella hyvin. Oli siis tilaa hihittelylle. Minulle lapsenomaisuus merkitsee huolettomuutta, vapautta ja mahdollisuuksia. Se on minusta olotila, jota kannattaa tavoitella. Kun huolet ja velvollisuudet painavat liiaksi, tunnet olosi kahlituksi ja vangituksi, eikä edessäsi ole kuin umpikujia. Lapsen mieli on näistä vapaa ja siksi se, että työparini kutsuu minua "kuin lapseksi" saa hymyn huulilleni.
Lähden takaisin Helsinkiin torstaina ja edessä on kuusi päivää kotikaupungissani ilman minkäänlaisia velvollisuuksia uudenvuodenaaton suunnitelmia lukuunottamatta. Mitä luksusta! Lumivaippaan kiedottu Helsinki. Lähdenkö jäälle kävelemään? Seurasaaresta Hietalahteen. Huhuilenko kaupunkiin jo takaisin saapuneita ja kutsun saunaan luokseni?
Vapaus. Näin vapaaksi en ole tuntenut itseäni aikoihin.
perjantai 28. syyskuuta 2012
Perjantai-illan koomaa
Tylsistymistä ilmassa, mieli haluaisi mennä viipottaa, mutta kroppa ei jaksa. Ohjelmassa siis perjantai-ilta kotona. Auki on sekä televisio että läppäri. Mediapaastoni iltojen suhteen on toiminut tarkoituksessaan, enkä koe enää välttämättömäksi pitää siitä orjallisesti kiinni. Addiktiota ei enää ole, mutta tarkkana on toki hyvä olla. Yritän edelleen täyttää iltani kavereilla, liikunnalla, harrastuksilla ja elokuviin ja kirjoihin keskittymisellä, mutta ei satunnainen televisio- tai nettisurffailu ole maailmanloppu, kunhan siitä ei tule pääasiallinen elämänsisältö. Juuri nyt olen niin väsynyt eilisen ja tämänpäiväisen hakemusrumban jälkeen, etten jaksa keskittyä mihinkään järkevään. Tämä on kai itseasiassa monelle se tärkein "tekosyy" netin ja telkkarin ääreen jämähtämiseen. Kun on ihan raato, eikä nukkumaankaan voi vielä mennä, aivoton ja keskittymiskykyä vaatimaton viihde houkuttaa kummasti.
Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.
Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.
Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.
Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.
Adios amigos ja antoisaa viikonloppua!
Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.
Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.
Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.
Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.
Adios amigos ja antoisaa viikonloppua!
perjantai 21. syyskuuta 2012
Kuvatuksia
Kamera on sujahtanut jälleen käsilaukkuuni ja olen alkanut katselemaan ympärilleni "sillä silmällä": mitäs kuvattavaa löytyisikään. En ole vuoden 2006 jälkeen juurikaan kuvaillut. Olin silloin puoli vuotta vaihdossa Japanissa ja kuvasin niin paljon, että tuntui, että en koe enää asioita ollenkaan, dokumentoin vain. Mutta mutta, nyt on taas pientä innostusta kuvaamiseen heräillyt. Pari kaveriani kuvaa kunnon hifistelykameroilla ja sellainen olisi kiva saada itsekin, mutta toistaiseksi on pärjättävä pokkarilla ja hätätapauksessa kännykän kameralla. Tällainen tuli vastaan eilen ratikkapysäkillä:
Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:
Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:
maanantai 17. syyskuuta 2012
Kaipuu
Voiko kahta rakastaa yhtäaikaa? Vanha rakkauteni herää aina kun astun ulos junasta ja katselen ympärilleni. Tampere on minun ensirakkauteni. 16-vuotiaana keräsin kimpsuni ja kampsuni pienestä maalaiskylästä ja lähdin maailmalle. Punatiilinen työläiskaupunki otti minut avosylin vastaan. Minun on hyvä olla tässä kaupungissa, edelleenkin. Hämeenkadun mukulakivet, metsonmallinen kirjasto, Pyynikin puutalot. Serkkujen ja ystävän kodit keskustan tuntumassa. Minulla on kotoinen olo tässä kaupungissa. Siitä puuttuu Helsingin hektisyys ja pinnallisuus.
Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.
Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.
Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.
Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.
Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.
Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.
lauantai 25. elokuuta 2012
Elokuvallinen elämäntapa
Minä pidän aamuistani nykyään. En ole koskaan ollut aamuihminen, olen vain huitaissut ruisleivän suuhuni ja vilkuillut samalla sanomalehteä ja alkanut saman tien hommiin tai lähtenyt liikkeelle. Nykyään aloitan aamuni lukemalla kirjaa, syömällä runsaan aamiaisen ja juomalla kupettain teetä. Tästä uudesta aamurituaalista tulee levollinen ja rauhallinen fiilis. Kun päivä alkaa johonkin asiaan keskittymällä, se myös luontevammin jatkuu samalla tavoin keskittymiskyvyttömän harhailun sijasta.
Olen lukenut viime aikoina joka päivä ja etenkin erään suomalaisen kirjailijan teokset ovat tehneet vaikutuksen. Pasi Ilmari Jääskeläinen ei ole kirjoittanut kuin kaksi kirjaa ja yhden novellikokoelman, jota en ole vielä lukenut. Luin aiemmin Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) ja nyt olen viimeisillä sivuilla hänen toisessa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät (2010). Jääskeläisen kirjat on eräänlaista "reaali-fantasiaa" kuten hän omassa blogissaan määrittelee. Kirjoissa liikutaan jossain toden ja maagisen rajamailla, arkisen ja oudon välimaastossa.
Tykkään itse kehitellä kaikenlaisia teorioita ja Jääskeläisessä tunnistan hengenheimolaisen. Kummassakin kirjassa esitellään eräänlainen maailmankatsomuksellinen "konsepti", joka saa näkemään maailman aivan eri tavalla - ainakin tällaisen elokuviin ja kirjoihin hurahtaneen esteetikon kohdalla.
Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan päähenkilö, nuori opettajarnainen, saa kutsun kuulun lastenkirjailijan luotsaamaan kirjallisuusseuraan, jonka jäseniä on lapsesta saakka koulittu menestyskirjalijoiksi. Kirjassa esitellään ajatus "vuotamisesta"; seuran jäsenet voivat haastaa toisiansa Peliin, jossa he voivat kysyä mitä tahansa toisiltaan ja toisen on vastattava täysin rehellisesti, vuodettava, olipa aihe kuinka kipeä tai hävettävä tahansa. Kirjailijat käyttävät näin saamaansa materiaalia häikäilemättömästi omissa kirjoissaan. He ovat kuin haaskalintuja, jotka nyppivät toisistaan aineksia kertomuksiinsa, samalla tavoin kuin he varastavat ulkoisia piirteitä ja olemuksen osasia kaikista tapaamistaan ihmisistä. Kirjaa lukiessa heräsin hätkähtäen siihen, että kaikissa ihmisissä on kertomuksen ainekset, heidän elämänkohtaloissaan ja kokemuksissaan. Kirja inspiroi tarinankertomiseen; sen lukemisen jälkeen minun teki mieli ryhtyä kirjoittamaan itse tarinoita ja tämä ajatus on edelleenkin mielessä.
Harjukaupungin salakäytävät -kirjassa taas esitellään ajatus "elokuvallisuudesta": elokuvalliset ihmiset, paikat ja kohtaamiset kohoavat arkisen harmauden yläpuolelle merkityksellisyydessään.
"-- jotkut ihmiset ovat olemukseltaan elokuvallisempia, siis tavalla tai toisella cinemaattisempia kuin toiset. He säteilevät ympärilleen merkityksellisyyshiukkasia, jotka nostavat hetkellisesti muidenkin ihmisten elokuvallisuuden tasoa ja saavat läsnäolijoiden kokemuksen elämästä tihenemään. Myös paikat voivat säteillä merkityksellisyyshiukkasia. Jotkut paikat ovat siis elokuvallisia, kun taas toisia leimaa arkinen merkityksettömyys. On paikkoja - huoneita, taloja. katuja, maisemia, kaupunginosia - jotka arkisessa epäesteettisyydessään turruttavat ihmisen niin, että hän osaa kuvitella mitään cinemaattista. Toisaalta joissakin paikoissa tuntuu luontevalta ellei jopa välttämättömältä ylittää arkiminänsä rajat ajatuksissa, puheissa ja teoissa. "
Kirjan henkilöt ovat ryhtyneet elokuvallistamaan elämäänsä luettuaan "Elokuvallisen elämänoppaan" ja ovat ryhtyneet pukeutumaan, puhumaan ja käyttäytymään elokuvallisemmin siteeraten klassikkoelokuvia, hetkeen heittäytyen ja välttäen "jatkumohakuista hitautta".
"Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista."
Ajatus elokuvallisesta elämäntavasta on hupaisa mutta samalla pelottavan ravisteleva. Totta tosiaan, tuohonhan minä olen pyrkinyt, hetkessä elämiseen ja sellaisen turruttavan junnaamisen nujertamiseen. Sen sijaan, että jumitan läppärin tai television ääressä kaikki illat, lähden liikkeelle ja altistan itseni noille lukuisille Helsingin merkityksellisyyshiukkasia säteileville paikoille ja kohtaan ihmisiä.
Tuleeko teille arvon lukijat muuten mieleen, erityisen elokuvallisia paikkoja? Harjukaupungin salakäytävät - kirja sijoittuu Jyväskylään ja kyseisen, minullekin kovin tutun kaupungin, erääksi elokuvalliseksi paikaksi mainitaan Kirkkopuisto:
" Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaistee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka."
Olen itse asunut nyt pääkaupunkiseudulla 9 vuotta ja olen tässä ajassa ehtinyt asua viidessä eri kaupunginosassa. Näiden erot voi kiteyttää hyvinkin näiden paikkojen elokuvallisuuden mukaan. Espoon keskus oli paikkana ja estetiikaltaan masentava ja sen elokuvallisuus rajoittui ahdistavan suomi-angsti-elokuvan tasolle. Käpylä ehdottomasti henki merkityksellisyyshiukkasia, jonkin verran Lauttasaarikin, mutta parhaiten olen viihtynyt täällä Meilahdessa, etenkin omalla kotikadullani, joka henkii 40-luvun Suomi-elokuvan tunnelmaa. Söpöt rapatut kerrostalot ja rappuni vanha hissi. Portaat kohti Seurasaarta ja arvokkuutta henkivät vanhat ravintolat. Ehkäpä viihdynkin täällä niin hyvin tästä kaupunginosasta säteilevien merkityksellisyyshiukkasten ansiosta.
Myös kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla elokuvallisia ja luulen, että etenkin tarinat siitä, miten ihmiset kohtaavat rakastettujaan saavat helposti elokuvallisia piirteitä: ne ovat erityisen merkityksellisiä ja kohtalokkaita. Itselleni muistuu mieleen eräs kohtaaminen Mumbain yössä... Uskaltaako lukijat paljastaa omia cinemaattisia kohtaamisiaan? Mikä teki niistä erityisen pysäyttäviä?
Olen lukenut viime aikoina joka päivä ja etenkin erään suomalaisen kirjailijan teokset ovat tehneet vaikutuksen. Pasi Ilmari Jääskeläinen ei ole kirjoittanut kuin kaksi kirjaa ja yhden novellikokoelman, jota en ole vielä lukenut. Luin aiemmin Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) ja nyt olen viimeisillä sivuilla hänen toisessa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät (2010). Jääskeläisen kirjat on eräänlaista "reaali-fantasiaa" kuten hän omassa blogissaan määrittelee. Kirjoissa liikutaan jossain toden ja maagisen rajamailla, arkisen ja oudon välimaastossa.
Tykkään itse kehitellä kaikenlaisia teorioita ja Jääskeläisessä tunnistan hengenheimolaisen. Kummassakin kirjassa esitellään eräänlainen maailmankatsomuksellinen "konsepti", joka saa näkemään maailman aivan eri tavalla - ainakin tällaisen elokuviin ja kirjoihin hurahtaneen esteetikon kohdalla.
Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan päähenkilö, nuori opettajarnainen, saa kutsun kuulun lastenkirjailijan luotsaamaan kirjallisuusseuraan, jonka jäseniä on lapsesta saakka koulittu menestyskirjalijoiksi. Kirjassa esitellään ajatus "vuotamisesta"; seuran jäsenet voivat haastaa toisiansa Peliin, jossa he voivat kysyä mitä tahansa toisiltaan ja toisen on vastattava täysin rehellisesti, vuodettava, olipa aihe kuinka kipeä tai hävettävä tahansa. Kirjailijat käyttävät näin saamaansa materiaalia häikäilemättömästi omissa kirjoissaan. He ovat kuin haaskalintuja, jotka nyppivät toisistaan aineksia kertomuksiinsa, samalla tavoin kuin he varastavat ulkoisia piirteitä ja olemuksen osasia kaikista tapaamistaan ihmisistä. Kirjaa lukiessa heräsin hätkähtäen siihen, että kaikissa ihmisissä on kertomuksen ainekset, heidän elämänkohtaloissaan ja kokemuksissaan. Kirja inspiroi tarinankertomiseen; sen lukemisen jälkeen minun teki mieli ryhtyä kirjoittamaan itse tarinoita ja tämä ajatus on edelleenkin mielessä.
Harjukaupungin salakäytävät -kirjassa taas esitellään ajatus "elokuvallisuudesta": elokuvalliset ihmiset, paikat ja kohtaamiset kohoavat arkisen harmauden yläpuolelle merkityksellisyydessään.
"-- jotkut ihmiset ovat olemukseltaan elokuvallisempia, siis tavalla tai toisella cinemaattisempia kuin toiset. He säteilevät ympärilleen merkityksellisyyshiukkasia, jotka nostavat hetkellisesti muidenkin ihmisten elokuvallisuuden tasoa ja saavat läsnäolijoiden kokemuksen elämästä tihenemään. Myös paikat voivat säteillä merkityksellisyyshiukkasia. Jotkut paikat ovat siis elokuvallisia, kun taas toisia leimaa arkinen merkityksettömyys. On paikkoja - huoneita, taloja. katuja, maisemia, kaupunginosia - jotka arkisessa epäesteettisyydessään turruttavat ihmisen niin, että hän osaa kuvitella mitään cinemaattista. Toisaalta joissakin paikoissa tuntuu luontevalta ellei jopa välttämättömältä ylittää arkiminänsä rajat ajatuksissa, puheissa ja teoissa. "
Kirjan henkilöt ovat ryhtyneet elokuvallistamaan elämäänsä luettuaan "Elokuvallisen elämänoppaan" ja ovat ryhtyneet pukeutumaan, puhumaan ja käyttäytymään elokuvallisemmin siteeraten klassikkoelokuvia, hetkeen heittäytyen ja välttäen "jatkumohakuista hitautta".
"Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista."
Ajatus elokuvallisesta elämäntavasta on hupaisa mutta samalla pelottavan ravisteleva. Totta tosiaan, tuohonhan minä olen pyrkinyt, hetkessä elämiseen ja sellaisen turruttavan junnaamisen nujertamiseen. Sen sijaan, että jumitan läppärin tai television ääressä kaikki illat, lähden liikkeelle ja altistan itseni noille lukuisille Helsingin merkityksellisyyshiukkasia säteileville paikoille ja kohtaan ihmisiä.
Tuleeko teille arvon lukijat muuten mieleen, erityisen elokuvallisia paikkoja? Harjukaupungin salakäytävät - kirja sijoittuu Jyväskylään ja kyseisen, minullekin kovin tutun kaupungin, erääksi elokuvalliseksi paikaksi mainitaan Kirkkopuisto:
" Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaistee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka."
Olen itse asunut nyt pääkaupunkiseudulla 9 vuotta ja olen tässä ajassa ehtinyt asua viidessä eri kaupunginosassa. Näiden erot voi kiteyttää hyvinkin näiden paikkojen elokuvallisuuden mukaan. Espoon keskus oli paikkana ja estetiikaltaan masentava ja sen elokuvallisuus rajoittui ahdistavan suomi-angsti-elokuvan tasolle. Käpylä ehdottomasti henki merkityksellisyyshiukkasia, jonkin verran Lauttasaarikin, mutta parhaiten olen viihtynyt täällä Meilahdessa, etenkin omalla kotikadullani, joka henkii 40-luvun Suomi-elokuvan tunnelmaa. Söpöt rapatut kerrostalot ja rappuni vanha hissi. Portaat kohti Seurasaarta ja arvokkuutta henkivät vanhat ravintolat. Ehkäpä viihdynkin täällä niin hyvin tästä kaupunginosasta säteilevien merkityksellisyyshiukkasten ansiosta.
Myös kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla elokuvallisia ja luulen, että etenkin tarinat siitä, miten ihmiset kohtaavat rakastettujaan saavat helposti elokuvallisia piirteitä: ne ovat erityisen merkityksellisiä ja kohtalokkaita. Itselleni muistuu mieleen eräs kohtaaminen Mumbain yössä... Uskaltaako lukijat paljastaa omia cinemaattisia kohtaamisiaan? Mikä teki niistä erityisen pysäyttäviä?
 |
| Kohtalokas eroamisen hetki Casablanca-elokuvassa(1942) |
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Kiva kylä
Kiva viikonloppu. Serkku oli käymässä, eilisen hengasin kavereiden kanssa - vattupuskailtiin ja saunottiin - ja kaveri kävi äsken sunnuntailounaalla. Oma koti ja yksinolo on herkkua, mutta niin on tuo ystävien seurakin.
Helsinkikin näytti taas kivoja puoliaan, käytiin pörräämässä uudella, entiseen ratakuiluun rakennetulla Baanalla, joka tekee oikoreitin läpi kaupungin, Kiasman nurkalta Ruoholahteen. Baanan varrella on hauska hengauspaikka, jossa on muun muassa koris- ja pingispelimahdollisuudet ja loikoilulaitureita tekonurmella. Oivaa kaupunkisuunnittelua. Hernesaaressa on myös uusi hiekkaranta - kävin heittämässä talviturkin.
Löysin myös Pikku Huopalahden alueen, joka on todella sympaattinen kaupunginosa. Erivärisiä kolmikerroksisia pientaloja vinoine kattoineen ja viljelypalstoineen, veden ja viheralueiden äärellä vain muutaman sadan metrin päässä kodistani.
Olen asunut nyt Helsingissä tasan yhdeksän vuotta ja täytyy sanoa, että lempi on leiskahtanut hitaanlaisesti, mutta nyt se jo roihuaa.
 | |
| Flickr: Sami Niemelä |
 |
| Flickr: esaskar |
Löysin myös Pikku Huopalahden alueen, joka on todella sympaattinen kaupunginosa. Erivärisiä kolmikerroksisia pientaloja vinoine kattoineen ja viljelypalstoineen, veden ja viheralueiden äärellä vain muutaman sadan metrin päässä kodistani.
Olen asunut nyt Helsingissä tasan yhdeksän vuotta ja täytyy sanoa, että lempi on leiskahtanut hitaanlaisesti, mutta nyt se jo roihuaa.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Henkinen kotini
Kävelin eilen kolmen aikaan yöllä Töölönlahden rantaa, aurinko oli horisontin alla, nousemassa tai laskeutumassa. Nuori pari suuteli laiturilla ja minä kävelin kohti kotia.
Tuntia aikaisemmin olin alasti uimassa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan suihkulähteessä (ihan luvallisesti!), sekasaunassa suomalaisten, japanilaisten, espanjalaisten ja virolaisten taiteilijoiden ja taiteen ystävien kanssa! Tässä ja nyt - elämäni parasta aikaa.
Nämä ihmiset, taiteen tekijät ja sen edistäjät, he ovat henkinen kotini. Kun ei tarvitse selitellä mitä teen ja miksi teen sitä, vaikka taloudellisesti siinä ei ole mitään järkeä. Ihmisiä, jotka saavat sydämeni sykkimään. Eräs mies, jota arvostan ja kunnioitan ja johon mielelläni tutustuisin jossain vaiheessa paremmin. Eräs nainen naapurimaasta, jonka seura saa minut kuplimaan. Suljen teidät sydämeeni ja lämmittelen.
Tuntia aikaisemmin olin alasti uimassa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan suihkulähteessä (ihan luvallisesti!), sekasaunassa suomalaisten, japanilaisten, espanjalaisten ja virolaisten taiteilijoiden ja taiteen ystävien kanssa! Tässä ja nyt - elämäni parasta aikaa.
Nämä ihmiset, taiteen tekijät ja sen edistäjät, he ovat henkinen kotini. Kun ei tarvitse selitellä mitä teen ja miksi teen sitä, vaikka taloudellisesti siinä ei ole mitään järkeä. Ihmisiä, jotka saavat sydämeni sykkimään. Eräs mies, jota arvostan ja kunnioitan ja johon mielelläni tutustuisin jossain vaiheessa paremmin. Eräs nainen naapurimaasta, jonka seura saa minut kuplimaan. Suljen teidät sydämeeni ja lämmittelen.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Helsinki, rakkaani
Aurinko laskee kuusimetsän taa, oikealla häämöttää naapuritalon katto, taustalla soi lempparisoittolistani. Päivän olen viettänyt hyvän kaukomailta palanneen ystävän kanssa, huomenna menen hengaamaan Tokoinrantaan toisen kaverin kanssa ja kuuntelemaan tutun bändiä Kallion kuppilaan. Keskiviikkona kolmannen kaverin kanssa kirpparikierrokselle ja torstaiksi tuli kutsu tutulta erikoisille synttäreille erikoisessa paikassa. Helsinki, kesä ja kaverit - tässä ja nyt. Mies, kyllähän minä sinut elämääni tahdon, mutta hyvä on näinkin. Nyt taidan hetkeksi lakata etsimästä ja nauttia tästä elämästä.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Kokemuksia ja kaipausta
Oli aikas muikea viikonloppu. Ensiksi houstasin equadorilaista vaihtokaveriani ja tämän miestä perjantai-illan ja eilen olin vieraana häissä, jotka oli hauskimmat naismuistiin.
Olin vissiin vähän väsynyt viikolla, kun jossain vaiheessa ihmiset ja jopa hyvät kaverit alkoivat ärsyttämään. Oli sellainen erakoitumisolo. Mutta olikin ihan huippua tavata vaihtokaveri, vaikka ei olla välissä yhteyttä juuri pidettykään, viimeksi nähtiin vuonna 2006 Japanissa. Helsinki oli perjantaina kauneimmillaan ja valo Suomenlinnassa aivan upea. Käytiin hakemassa Stockkalta Suomi-herkkuja mukaan ja istuskeltiin Suomenlinnan nurtsilla. Älyttömän mukavia ja sivistyneitä ihmisiä. Päätin, että haluan käydä heidän luonaan Equadorissa kolmen vuoden päästä - pitäähän ihmisellä tavoitteita olla!
Eilen sitten olin kaverin häissä, joissa ei ollut osoitettuja paikkoja, hääkarkkeja, sukulaislaumoja ja menussa oli muun muassa friteerattua horsmaa! Meidän pöytään sattuikin sitten erityisen mielenkiintoista porukkaa: mm. näyttelijä, eräs melkoisen tunnetun bändin keulahahmo, taidehistorian tutkija. Yhden miehenkin kanssa oli jotain virittelyä, mutta eipä se minnekään johtanut, lähinnä vain alkoi ärsyttämään.
Kaveriporukka on ollut reissussa Berliinissä ja minulla on - apua - ikävä heitä! Edellisen kerran olen nähnyt heitä reilu viikko sitten. Kamalaa, miten ihmisiin voi kiintyä. Olen aina pitänyt itseäni melko välinpitämättömänä ihmisten suhteen. Olen kyllä sosiaalinen, mutta harvoin kiinnyn niin, että jonkun seuraa oikeasti kaipaisin. Perheeni muutti usein kun olin pieni ja siinä oppi lopulta olemaan kiintymättä niin paljon, että kavereita kaipaisi. Mutta ilmeisesti kun tarpeeksi viettää aikaa yhdessä ja toisista aidosti tykkää, niin heidän läsnäoloaan alkaa kaipaamaan. Niin kai siinä kävisi miehenkin kanssa.
En ole ajatellut tämän viikon deittimiestä ollenkaan. En ollenkaan. Ehkä tämä on kierolla tavalla hyvä merkki, sillä tämä mies joutuu näköjään todellakin näkemään vaivaa, jos aikoo luikerrella sydämeeni. Hänen pitäisi totuttaa minut läsnäoloonsa - sitten sitä ehkä alkaisin kaipaamaan.
Olin vissiin vähän väsynyt viikolla, kun jossain vaiheessa ihmiset ja jopa hyvät kaverit alkoivat ärsyttämään. Oli sellainen erakoitumisolo. Mutta olikin ihan huippua tavata vaihtokaveri, vaikka ei olla välissä yhteyttä juuri pidettykään, viimeksi nähtiin vuonna 2006 Japanissa. Helsinki oli perjantaina kauneimmillaan ja valo Suomenlinnassa aivan upea. Käytiin hakemassa Stockkalta Suomi-herkkuja mukaan ja istuskeltiin Suomenlinnan nurtsilla. Älyttömän mukavia ja sivistyneitä ihmisiä. Päätin, että haluan käydä heidän luonaan Equadorissa kolmen vuoden päästä - pitäähän ihmisellä tavoitteita olla!
Eilen sitten olin kaverin häissä, joissa ei ollut osoitettuja paikkoja, hääkarkkeja, sukulaislaumoja ja menussa oli muun muassa friteerattua horsmaa! Meidän pöytään sattuikin sitten erityisen mielenkiintoista porukkaa: mm. näyttelijä, eräs melkoisen tunnetun bändin keulahahmo, taidehistorian tutkija. Yhden miehenkin kanssa oli jotain virittelyä, mutta eipä se minnekään johtanut, lähinnä vain alkoi ärsyttämään.
Kaveriporukka on ollut reissussa Berliinissä ja minulla on - apua - ikävä heitä! Edellisen kerran olen nähnyt heitä reilu viikko sitten. Kamalaa, miten ihmisiin voi kiintyä. Olen aina pitänyt itseäni melko välinpitämättömänä ihmisten suhteen. Olen kyllä sosiaalinen, mutta harvoin kiinnyn niin, että jonkun seuraa oikeasti kaipaisin. Perheeni muutti usein kun olin pieni ja siinä oppi lopulta olemaan kiintymättä niin paljon, että kavereita kaipaisi. Mutta ilmeisesti kun tarpeeksi viettää aikaa yhdessä ja toisista aidosti tykkää, niin heidän läsnäoloaan alkaa kaipaamaan. Niin kai siinä kävisi miehenkin kanssa.
En ole ajatellut tämän viikon deittimiestä ollenkaan. En ollenkaan. Ehkä tämä on kierolla tavalla hyvä merkki, sillä tämä mies joutuu näköjään todellakin näkemään vaivaa, jos aikoo luikerrella sydämeeni. Hänen pitäisi totuttaa minut läsnäoloonsa - sitten sitä ehkä alkaisin kaipaamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)