Kaipuu

Voiko kahta rakastaa yhtäaikaa? Vanha rakkauteni herää aina kun astun ulos junasta ja katselen ympärilleni. Tampere on minun ensirakkauteni. 16-vuotiaana keräsin kimpsuni ja kampsuni pienestä maalaiskylästä ja lähdin maailmalle. Punatiilinen työläiskaupunki otti minut avosylin vastaan. Minun on hyvä olla tässä kaupungissa, edelleenkin. Hämeenkadun mukulakivet, metsonmallinen kirjasto, Pyynikin puutalot. Serkkujen ja ystävän kodit keskustan tuntumassa. Minulla on kotoinen olo tässä kaupungissa. Siitä puuttuu Helsingin hektisyys ja pinnallisuus.

Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.

Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.

Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.