Takana mainio viikonloppu, vaikka olen väsyneempi kuin naismuistiin. Huulilla kareilee kuitenkin kestohymy. Eilen teki mieli lähteä tanssilattialle ja seuraksi sain kaksi hulvatonta kaveria. Näitä iltoja muistelee vielä mummonakin, kun nauraa itsensä kipeäksi ja irrottelee sydämensä kyllyydestä. Toisella kaverilla oli henkselit ja minulla ei ollut hiuslenkkiä mukana, joten virittelimme henkseleiden toisesta päästä minulle hiuslenkin niin, että henkselit oli edelleen kiinni kaverin housuissa ja toisen klipsun laitoimme kiinni kolmannen kaverin rintsikoihin. *tikahtuu* Ilta eteni siis performanssitaiteen hengessä ja päättyi homopornokeskusteluun nakkikioskijonossa niin, että keskusteluun osallistui puolet jonosta. Legendaarista settiä.
Jokin myös liikahti minussa. Kaveri, johon olen aina pitänyt vähän etäisyyttä, tuli läheisemmäksi. Olen ylläpitänyt välimatkaa osittain siksi, että teemme hommia yhdessä, osittain siksi, että hänellä ei ole ollut ihan paletti kasassa - ja ennen kaikkea, koska jokin hänessä vetoaa. "Daaliah, sä et oo kovin hirvittävä." "Kiits, et säkään oo niin paha." Kun et enää pidäkään pientä defenssiä yllä vaan hymyilet toiselle hyväksyvintä hymyäsi ja naurat sydämellisesti toisen jutuille.
Elämä on juuri nyt ihanaa. Se on juuri sellaista kuin haluan sen olevan. Se on kavereita, se on itselle tärkeiden asioiden parissa työskentelemistä, se on elämistä hetkessä, innostumista, kokemista, pysähtymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti