Mihin säätyyn sinä kuulut?

Viime päivinä minua on mietityttänyt sellaiset aiheet kuin syrjäytyminen, sukutausta ja sosiaalinen asema. Olen ihmetellyt Sauni Niinistön syrjäytymisenvastaista Tavallisia-kampanjaa ja sen aiheuttamia reaktioita ja samaan aikaan olen tutustunut 1800-luvun suomalaiseen säätyläisyhteiskuntaan Kaari Utriota lukiessa.

Utrio kuvaa kirjoissaan Suomea siinä vaiheessa, kun maassamme oli vielä rikkaita aatelisia ja ihmiset jaoteltiin selkeisiin ryhmiin ja ranking-järjestykseen: aateliset, säätyläiset, virkamiehet, papit, oppineet, upseerit, porvarit, kauppiaat, palvelijat, käsityöläiset, piiat, rengit, rahvas. Se mihin ryhmään vanhempasi kuuluivat määritteli elämäsi mahdollisuudet. Suomessa ei ole enää säätyläisyhteiskuntaa ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Vai onko? Väitän, että säätyläisyhteiskunta tai vähintään sen perintö elää meissä suomalaisissa edelleen vahvana. Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä mahdollistaa sen, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen, käytännössä näin ei tapahdu. Syrjäytyminen periytyy ja se periytyy tällä hetkellä yhtä vääjäämättä kuin 1800-luvun säädyt.

Säätyläisyhteiskunnan kaiut värähtelevät myös siinä ärsytyksessä, jonka Niinistön lanseerama kampanja on herättänyt. Sitä on kutsuttu holhoavaksi, ylhäältä alaspäin syötetyksi paapomiseksi. Köyhää ja sivistymätöntä rahvasta sivistetään oikealle elämänpolulle etuoikeutetun kokoomuslaispoliitikon puolesta: tsempatkaa vähän ja tsempatkaa lapsiannekin, se on vain asenteesta kiinni!  Monet, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, ovat arvostelleet Niinistön kampanjaa naiiviksi. Arvostelijoiden mukaan syrjäytyneitä nuoria ei auteta valistamalla vanhempia kasvatustyössä, vaan yhteiskunnan on puututtava niihin asioihin, jotka johtavat syrjäytymiseen: päihdehuoltoon, tuloerojen kasvun pysäyttämiseen, mielenterveystyöhön.

Kuka on vastuussa syrjäytyneestä nuoresta: koyhät, päihdeongelmaiset, työttömät ja mielenterveysongelmaiset vanhemmat vai yhteiskunta, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä sosiaalisia ongelmia? Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, on mielestäni ymmärrettävä syrjäytymisen syyt. Miksi syrjäytyminen periytyy? Miksi peruskoulun päättänyt nuori päättää olla hakematta jatkokoulutukseen tai jonkinlaisen koulutuksen saatuaan jättäytyy työttömäksi?

THL:n tutkija Reija Paananen on taustoittanut ilmiötä osuvasti:

"Köyhyys sinänsä ei tuota kielteistä sosiaalista perimää, vaan vanhempien ja perheen heikompi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta."

Tähän sitaattiin kiteytyy mielestäni syyt siihen, että huono-osaisuus periytyy edelleen ja miksi kouluttamattomien vanhempien lapset harvemmin kouluttavat itseään: kannustuksen puute. Jos et saa kotoa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia, alat helposti uskoa olevasi luuseri, jonka ei kannata edes yrittää. Kenen vastuulla sitten on nuoren kannustaminen? Minun mielestäni vastuu on ensisijaisesti vanhempien. Yhteiskunta voi auttaa köyhyyden, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien parantamisessa ja auttaa vanhempia saamaan elämänsä kuntoon, mutta kannustamista se ei voi vanhempien puolesta tehdä. Ei samassa mittakaavassa kuin vanhempi, joka on tärkein henkilö lapsen elämässä. Päiväkodin täti ja peruskoulun opettaja voi valaa jonkin verran uskoa lapseen, mutta ei kannustamisen vastuuta voi sälyttää kokonaan yhteiskunnan harteille. Jos siis jonkun sanoman haluaisin välittyvän syrjäytymisvaarassa olevien vanhempien lapsille, se on tämä: kannustakaa lapsianne! Vaikka kuinka taistelisitte omien demonienne kanssa, antakaa lapsille mahdollisuus valoisamman tulevaisuuden näkemiseen.

Opetin muutama vuosi sitten puoli vuotta sijaisena lukiossa, joka oli siiinä vaiheessa tilastollisesti Suomen huonoin lukio. Koulun oppilaat ovat olleet lähin kosketuspintani syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Kursseja opettaessa huomasin oppilaiden janoavan kannustusta. Moni heistä oli luovuttanut ja päättänyt olevansa huono koulussa, ja välillä he perustelivat asioiden tekemättömyyttä sillä, että hehän opiskelevat Suomen huonoimmassa lukiossa, joten ei heidän kannata edes yrittää. Oma opettajan urani oli lyhyt, mutta ne muutamat kurssit opetettuanikin tajusin, miten valtaisa vaikutus kannustuksella on nuoriin. Olin innokas opettaja ja otin opettajana tsemppaajan roolin. Se oli minulle varmasti helpompaa kuin vakiopettajille, kun en ollut opettanut koulun oppilaita vuositolkulla ja ehtinyt kyynistyä. Oli antoisaa nähdä, miten innostus tarttui muutamiin oppilaisiin.

Oma perheeni oli pienituloinen, isäni päihdeongelmainen ja äitini kroonisesti masentunut. Vanhempani olivat välillä aivan pihalla, varsinkin teinivuosistani eteenpäin, mutta erityisesti isäni, päihdeongelmastaan ja omasta kouluttamattomuudestaan huolimatta, jaksoi aina kannustaa minua ja hän oli suunnattoman ylpeä meistä tyttäristään. Huomaan rakentaneeni itseluottamukseni isäni kannustavien sanojen pohjalle. Hänen sukutaustansa on varsin synkeä ja useammankin isäni puolen sukulaisen voi määritellä syrjäytyneeksi, mutta minusta on hienoa, että isäni halusi lapsilleen valoisamman tulevaisuuden. Minusta ei tullut tuomaria niin kuin hän olisi halunnut. Sen sijaan huomaan toteuttavani äidinpuolen sukuni perintöä. Kuulun parantajien ja oppineiden sukuun ja säätyyn, jota ei motivoi raha, valta tai status vaan hyvinvointi ja tieto.