Avuttomuuden salliminen

Viime päivinä olen tullut ajatelleeksi paljon lapsuutta, nuoruutta ja avuttomuuden tunnetta. Luin Natascha Kampuschin itsensä kirjoittaman kirjan 3096 päivää, jossa hän kuvaa lapsuuttaan ja varastettua nuoruuttaan Wolfgang Priklopilin vankina. Hänet kidnapattiin 10-vuotiaana. Kirja on hämmentävä lukukokemus tai hämmentävää on pikemminkin se, millainen kuva tästä nuoresta naisesta piirtyy. Hän on erittäin älykäs ja lähes kylmän analyyttinen kertoessaan kokemuksistaan. Hän tarkastelee tarkkanäköisesti sekä omia reaktioitaan että vangitsijansa psyykettä. Kovapintainen ja kylmähermoinen nainen, jota on pakko ihailla, sillä hän selviytyi selväjärkisenä kahdeksan vuoden vankeudesta ja jatkuvasta pahoinpitelystä. Luulen, että monia hämmensi vuonna 2008 tapauksen tullessa ilmi, miten tasapainoiselta hän vaikutti vain antaessaan haastattelun televisiossa vain kaksi viikkoa vain vapautumisensa jälkeen. Kampusch kuvaakin kirjassaan sitä aggressiota, jota hän herätti lukuisissa ihmisissä, koska hän ei sopinut siihen mielikuvaan, joka ihmisillä on uhrista. Hän ei ollut avuton. Hän hallitsi mediaa, hän vapautti itsensä, hän selviytyi enemmän tai vähemmän ehyenä äärimmäisen stressaavasta kokemuksesta.

Tietyllä tasolla samaistun Natascha Kampuschiin. Tunnistan itsessäni samanlaista analyyttisuutta ja kovuutta. Analyyttisuus on tapa ottaa etäisyyttä asioihin ja se on tapa hallita asioita. Sen sijaan, että velloisit tunteessa ja lamaantuisit, astut itsesi ulkopuolelle ja tarkastelet itseäsi ja muita tilanteessa olevia. Se on älykkään ihmisen tapa yrittää selviytyä. Se on älykkään ihmisen tapa tukahduttaa tunteensa ja kieltää itseltään avuttomuuden tunne. En ole avuton, sillä minä ymmärrän mitä tapahtuu. Väitän, että analyyttisuus on erityisesti sellaisten älykkäiden ihmisten selviytymiskeino, joiden lapsuudessa ja nuoruudessa ei ole ollut tilaa avuttomuudelle.

Olin 12-vuotias, kun perheidyllini hajosi. Ennen niin turvallinen isä, jota ihailin ja kunnioitin, alkoi kadottaa otteensa elämään. Hän alkoi viipyä myöhään ulkona ja kotiin tullessaan käyttäytyi omituisesti. Jonkun aikaa näin kävi vain silloin kun äiti oli koulutusmatkoilla. Siskoni oli jo lähtenyt lukioon ja olin asian kanssa aivan yksin. En osannut sanoa äidilleni aluksi mitään. Isäni alkoholisoitui hiljalleen 17 raittiin vuoden jälkeen ja perheemme arki muuttui peruuttomattomasti. Äitini ei tiennyt, miten suhtautua asiaan ja hyvin pian hän tukeutui minuun ja kysyi minulta neuvoa - 12-vuotiaalta.  Olin täysin avuton, mutta avuttomuuden tunne oli se mitä minulle ei sallittu, kun perheessä oli kaksi avutonta aikuista. Nuoruuteni päättyi siihen ja minusta kasvoi aikuinen pikavauhtia, täyttämään se rooli, jota vanhemmat eivät enää täyttäneet. Miten saan tämän loppumaan oli päällimmäinen ajatus päässäni, eikä minulla ei ollut tilaa olla kapinoiva murrosikäinen, ihastua poikiin tai pelleillä alkoholin kanssa. Sen sijaan murehdin, analysoin ja yritin ratkoa ongelmaa, jolle ei ollut ratkaisua. Oli äärimmäisen tuskallista seurata vierestä, kun itselle rakas ihminen muuttuu toiseksi, etkä voinut asialle mitään.

Nykyään minun on hyvin vaikea sietää avuttomuutta toisissa ihmisissä. Siedän huonosti epäröiviä ja toisiin ihmisiin tukeutuvia ihmisiä tilanteissa, joissa minun mielestäni ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Ymmärrän avunpyynnöt silloin, kun apu todella on tarpeeseen, mutta  huomionhakuista avunpyytämistä en kestä lainkaan. Esimiehenä huomaan olettavani alaisteni kykenevän perehdytyksen jälkeen hyvin itsenäiseen työskentelyyn ja saatan jopa hermostua liiallisesta neuvon kysymisestä. Mutta ennen kaikkea, en siedä avuttomuutta itsessäni. Pelkään sitä, millainen vanhempi minusta tulisi. Kuinka nopeasti alkaisin itsenäistää lapsiani ja kuinka pian heidän pitäisi mielestäni pärjätä yksin.

Tänään näkemässäni elokuvassa Beasts of the Southern Wild käsiteltiin myös lapsen ja vanhemman suhdetta avuttomuuden sallimisen näkökulmasta. Elokuvassa yksinhuoltajaisä kasvattaa noin 7-vuotiaasta tyttärestään kovapintaista selviytyjää. He asuvat eri taloissa ja isä ei ruokahuollon lisäksi juurikaan katso tyttärensä perään. Sen sijaan hän opettaa tätä pärjäämään yksin ja korostaa, miten vain vahvimmat pärjäävät. Heidän elinympäristössään nämä taidot ovat välttämättömiä, mutta missä vaiheessa lapsuuden saa viedä lapselta?

Tukeutuminen ja avun pyytäminen, heikkoutensa ja avuttomuutensa tunnustaminen ja salliminen itsessä ja muissa. Näissä minulla on vielä opittavaa, varsinkin jos joskus haluan äidiksi. En halua kasvattaa lapsistani murehtijoita.