Luonnoton läheisyydenpuute

Tein eilen töitä klo 23.00 saakka ja nyt ei meinaa ajatukset pysyä koossa ja tänä iltana joudun edustamaan iltayhdeksään saakka, joten pidän nyt pienen breikin. Luulen, että kohta on jonkinlaisen intervention paikka. Minun on liikuttava enemmän, minun on oltava sosiaalisempi, syötävä paremmin ja vähennettävä nettiaikaa. Kahden viikon päästä on serkkuni hautajaiset. Hän kuoli 46-vuotiaana liialliseen alkoholinkäyttöön ja huonoihin elintapoihin, mikä on varsin hätkähdyttävää. Kliseisesti: itsestään on pidettävä huoli.

Serkkuni eli erakkomaista elämää, oli töissä, mutta teki töitä etänä, ei tullut koskaan sukukokouksiin. Kukaan ei oikein tiennyt, miten hän voi. Ihminen ei pysty voimaan hyvin yksinään. Yksittäisten kavereiden lisäksi kaipaan myös yhteisöä ympärilleni. Helsingissä minulla oli kahden vuoden ajan kaveriyhteisö (joka nyt on kyllä hajonnut, kun ihmiset ovat muuttaneet pois Suomesta) ja kaipaan samanlaista Turkuun. Onneksi minulla on kuitenkin hyvä työyhteisö ympärilläni, mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, jotka tuntuvat hyväksyvän minut tällaisenaan.

Edellisen blogipostauksen kommentit saivat minut ajattelemaan, miten yleisiä mielenterveysongelmat ja masennus ovat. Niistä puhutaan poikkeustiloina, mutta joskus tuntuu, että ainakin Suomessa ne ovat niin yleisiä, että voitaisiin puhua pikemmin normaaliuden facadista. Yritämme ylläpitää mielikuvaa siitä, että voimme pääosin ihan hyvin. Ei työpaikalla tai ystävienkään kanssa voi jatkuvasti puhua siitä omista negatiivisista tunteistaan ja tai perheenjäseniä koettelevista mielenterveyden ongelmista. Onko elämämme jollain tapaa luonnotonta, kun voimme näin huonosti? Eläimet eivät luontaisissa olosuhteissa yleensä kärsi henkisistä ongelmista, vaan vasta sitten kun ne vangitaan: delfiinit masentuvat delfinaarioissa, sudet kiertävät vankeudessa hermostuneena ympyrää, koirat jyrsivät huonekaluja ja tekevät tuhojaan yksin jäätyään. Millaisissa olosuhteissa meidän ihmisten pitäisi elää, jotta voisimme hyvin?

Kuinka luonnotonta on se, että nykyajan sinkkuihmiset voivat elää vuosikausia ilman läheisyyttä? Eläinyhteisössä eläimet koskevat jatkuvasti toisiaan, mutta Suomessa kosketus rajoittuu parisuhteeseen ja vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Joissain maissa tilanne on toinen: myös ystävät koskevat toisiaan. Muistan, miten pitkästä parisuhteesta eroamisen rankimpia puolia oli vierottautua kosketuksesta. Se teki fyysisesti kipeää. Erään kansainvälisen tutkimuksen mukaan suomalaiset harrastaa enemmän irtosuhteita kuin minkään muun maan kansalaiset. Minua tämä ei ihmetytä yhtään, kun ajattelee, miten kosketusta välttelevässä yhteiskunnassa asumme. Jos et ole parisuhteessa tai sinulla ei ole lapsia, yhden yön juttu on oikeastaan ainoa tapa tulla kosketuksi. Olen itse päättänyt, että harrastan seksiä seuraavan kerran rakkaudesta, mutta miten kaipaankaan kainalopaikkaa. 

Viime syksyinen turkulainen mies laittoi tänä aamuna "Mitä kuuluu?" -viestin. Mitä siihen pitäisi vastata? Mitä minä voisin tästä miehestä haluta ja mitä hän minusta? Rakastunko minä vielä joskus? Tapaanko, ihmisen, jonka kanssa asiat vain loksahtavat kohdalleen?