Tosirakkaus

Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta. Kaikki esineet ovat paikallaan ja kolkkouskin on kaikkoamassa. Vasta nyt tuntuu siltä, että ehdin keskittymään siihen, mitä omassa elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Muutos on nyt lopullinen. Olen muuttanut Turkuun.

Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.

Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.

On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.

En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.

Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?