Lopulta olemme kuitenkin yksin

Kuolema.

Alkuviikosta sain kuulla, että suosikkitätini kuoli leikkauspöydälle. Hän oli koko suvun lemmikki, iloinen ja positiivinen ihminen, jota erilaiset sairaudet ovat koetelleet. Itkin yhden illan ja varmasti itken hautajaisissa, mutta jälleen huomaan, että en ole ihmisenä kovinkaan tunteellinen. Toki kyseessä on ihminen, joka ei ole ollut jatkuvasti läsnä arjessani ja hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä. Olimme ehtineet valmistautua siihen jo vuosia.

Tätini oli ihminen, joka pysyi ihmeellisen elämäniloisena, vaikka oli sairastanut vuosia. Hän ei katkeroitunut tai purkanut huonoaan oloaan muihin. Hän ei passannut tai touhottanut, vaan kuunteli. Hän myös auttoi minua useaan otteeseen, kun talouteni oli tiukalla. Koskaan avun mukana ei tullut vaatimuksia tai syyttelyjä. Hän auttoi puhtaasta auttamisen halusta ja koska ajatteli meitä siskontyttöjään omina lapsinaan, joita hän ei itse koskaan saanut.

Itken nyt kuitenkin.

Kuolema lähipiirissä herättää monenlaisia tunteita riippuen siitä, millainen suhde itsellä oli kyseiseen henkilöön. Suhteeni tätiini oli mutkaton ja lämmin ja siksi voin nyt muistella häntä haikein mutta iloisin mielin. Hän tiesi minun välittävän ja arvostavan. Isäni kuolema oli rankempi kokemus. Sekään ei tullut yllätyksenä, mutta siihen suhteeseen liittyi paljon ikäviä tunteita, jotka jouduin väistämättä kohtaamaan hänen kuolemansa jälkeen. Vahvin tunne oli syyllisyys siitä, etten voinut olla enempää läsnä hänen elämässään ja etten pystynyt auttamaan häntä enempää kuluttamatta itseäni loppuun.

Eroni pitkästä parisuhteesta tuntui pieneltä kuolemalta, ja niinhän se olikin, sen suhteen kuolema. Surin sen erityislaatuisen yhteyden katkeamista ja sitä tosiasiaa, etten voinut saada sitä takaisin. Tällä viikolla sain tietää, että eksäni on tulossa isäksi. Se oli pysäyttävää. Hän on tuossa tilanteessa neljän vuoden jälkeen. On vaikea olla vertaamatta eksän elämäntilannetta omaansa. Kadehdin hänen hyvää suhdettaan ja sitä, että hän on löytänyt itselleen sopivan kumppanin. Kuitenkin myös hän kadehtii minun tilannettani.  Chattailimme muutama viikko sitten ja hän kertoi, miten vaikea hänen on keskittyä mihinkään, kun kotona riehuu uusioperheen ja naapurin lapset ja koiria. Minä voin elää vain ja ainoastaan itselleni. Neljässä vuodessa olen saanut yhden tutkinnon päätökseen, vienyt uraani eteenpäin ja panostanut ystävyyssuhteisiini.

Elän elämänvaihetta, jossa en sure kuollutta ja kuopattua ihmissuhdetta, mutta en ole sitoutunut vaalimaan uuttakaan rakkautta. Elämässäni on vain pieniä ihmisuhteiden versoja ja ituja, osa rikkaruohoja. Nuorempana oli paljon helpompi ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Nyt se on vaikeampaa. Onko mukana pelkoakin? En tiedä. Vai onko vain vaikeampi löytää sopivaa kumppania, kun tietää paremmin mitä haluaa ja ei halua?

Olin eilen jälleen harrastuksessa, jota sulostuttaa mitä söpöin nuori mies ja jonka kanssa jutteleminen saa minut hyvälle tuulelle. Mitään peliliikkeitä emme ole tehneet puolin emmekä toisin, enkä harrastuspiirissä kovin dramaattisia iskuyrityksiä haluakaan tehdä. Olemme jutelleet ja istuneet vierekkäin. Vahinkoako vain kun jalka koskettaa toisen jalkaa, eikä kumpikaan siirrä omaansa kauemmas koko iltana... Tähän mieheen on ihastunut puolet harrastusporukan tytöistä. Heistä muutaman kanssa haluaisin ystävystyä, joten parempi olla hienovarainen miehen suhteen. Flirttailuahan tämä tilanne ei estä.

Alkuja, loppuja, suhteita, ihastumisia, eroja. Kuuntelen juuri nyt Scandinavian Music Groupin laulua Lopulta olemme kuitenkin yksin. Sen sanat tavoittaa ehkä jotain olennaista. Lopussa meillä on jäljellä vain kertomus, joka muistuttaa elämäämme, ketään emme voi omistaa, lopulta olemme yksin. 

katso, minä opin irrottamaan
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen

lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin

minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat

ketään ei voi tuntea kokonaan
ketään ei voi viedä mukanaan

lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin

minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet joissa peurat puhuvat
minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla