Huterasti eteenpäin

Aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut tämä viikko. Ensin olin työmatkalla, jossa tapasin ihania, innostavia ihmisiä ja olin vakuuttunut siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos niin päättää. Sitten tulin takaisin ja arki löi päin pläsiä ja oravanpyörä ahmaisi sisäänsä. Omat toiveet ja visiot uhkaavat hautautua vahvempitahtoisten ihmisten mielenliikkeiden alle ja tekisi mieli sanoutua irti kaikesta! Pitäkää tunkkinne! Minulla on omat arvoni ja minun on toimittava niiden mukaisesti! Mieluummin tekisin köyhänä omien toiveideni mukaista merkityksellistä työtä, kuin muiden visioimaa bulkkipaskaa tai sitoutuisin työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka kohtelevat toisia kuin orjakansan edustajia.

Ei työelämästä voi selvitä hengissä, muuten kuin pitämällä huolta itsestään ja tekemällä muusta elämästä merkityksellisempää. Olen taas saanut muistutuksen siitä, etten voi laiminlyödä liikuntaa: muuten hajoaa sekä kroppa että mieli. On mentävä liikkumaan, vaikka sillä hetkellä ei jaksaisi. Jos menen, jaksan helpommin mennä seuraavan kerran ja jaksan muutenkin paremmin.

Tarvitsen elämääni kipeästi rakkautta. Sitä tarvitsee niin mieleni kuin ruumiini. Tarvitsen lepopaikan ja hyväksyntää, joka ei perustu suorituksiini. Tarvitsen elämälleni muun keskipisteen kuin työn. Proffa on pyörinyt mielessäni viime päivinä ja olen alkanut odottaa tapaamistamme. Miten hidasta tämä onkaan! Olemme aloittaneet kirjoittelun marraskuun lopulla! Vuosi sitten olisimme voineet tavata helposti viikossa neljä kertaa vain kävelemällä raput ylös tai alas! Voi kuitenkin olla, että tarvitsen näin paljon aikaa tutustumiseen ihan totutellakseni ajatukseen parisuhteesta ja käydäkseni läpi pelkojani. Proffa on ollut sanansa mittainen mies ja järjestelmällisen ystävällinen, sinnikäskin, koska olen halunnut pysyä prinsessatornissani - piilossa, näennäisesti turvassa. Seuraava tapaaminen voi olla se hetki, kun heitän avaimen ikkunasta alas.