Jutustelukulttuuri tai sen puute

Olen viime päivinä testaillut uudenlaista läsnäolon tapaa. Olen alkanut ajattelemaan, että saattaisin jutella kenen tahansa samassa tilassa olevan ihmisen kanssa. Ei siis mitään stalkkerointia tai ripustautumista vaan sellaista mukavaa jutustelun mahdollisuutta ja avoimuutta toisille ihmisille. Isoissa kaupungeissa ja varsinkin Suomessa on yleensä vallalla ignooramis-kulttuuri, jossa ihmiset sivuuttaa toisensa täysin.

Nitkahdus omassa päässä on melkoisen hurja. Olenkin nyt yllättänyt itseni puhumassa toisille ihmisille,  hississä tai yliopistolla esimerkiksi. Olen myös huomannut, että ruumiinkieleni on ilmeisesti jotenkin avoimempi nykyään, koska myös minulle jutellaan. Tämä on kivaa ja peräänkuulutankin Suomeen jutustelukulttuuria! Itse aion laittaa korteni kekoon ja tartuttaa parhaani mukaan muihin tätä
höpöttämisen meininkiä.

Eilen jostain kummasta syystä (kröhöm) jutustelukumppaniksi valikoitui ehkäpä söpöin poika ikinä yliopistolta: pitkä, tumma ja enkelinkasvoinen. Päätin jo julistaa pojan päiväunelmointini kohteeksi. Olen kaivannut sellaista kuolaan sinua mielessäni -poikaa, joka on aivan liian söpö ja hyvännäköinen.Vähän kuin naapurikaupan kassapoika, josta harmittomasti haaveillaan. Minulla on heikko kohta kauniisiin ja vähän nuorempiin miehiin tai nuorenoloisiin miehiin. Flirttailu heidän kanssaan on hauskaa, koska heillä on yleensä itsetunto kohdillaan ja asetelmassa on jotain kutkuttavaa ja vapauttavaa, kun heitä ei heidän ikänsä ja liian hyvän ulkonäkönsä takia tarvitse ottaa kovin tosissaan.