Pidin elokuvasta paljon, koska se toi esille harmaan sävyt. Se muistutti siitä, miten vaikeaa on määritellä se, mikä tekee ihmisestä onnellisen. Onko elämän lähtökohdilla määräävä rooli ja onko tasapainoinen ja onnellinen lapsuus ja nuoruus graalin malja, josta pulppuaa onnea loppuelämäksi. Pidän itseäni melko karaistuneena ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan liian nuorena liian vaikeita tilanteita ja olen oppinut ottamaan liiallisestikin vastuuta. Toisaalta nämä samat kokemukset ovat muokanneet minusta ihmisen, joka ei hätkähdä vähästä. Toimin esimiehenä nuorelle naiselle, josta huomaa, että hän on elänyt hyvin turvatun ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sellaisina hetkinä, jolloin tilanne vaatii tiettyä jämäkkyyttä ja piittaamattomuutta, hänen on turvauduttava minuun. En tiedä, onko se nyt niin hieno asia olla ihminen, joka kykenee tällaiseen lähinnä siksi, että on joutunut perheessään ottamaan henkisen vanhemmuuden roolin.
Toisaalta en osaisi ajatella itselleni toisenlaista menneisyyttä. Kliseisesti, enhän minä olisi minä ilman sitä. Olisinko halunnut, että joku olisi vienyt minut pois siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää muistuttaneet unelmaperheen elämää. Itseasiassa olisin kyllä halunnut, että äitini olisi havahtunut aiemmin siihen, että alkoholistin kanssa ei voi elää. Mutta jotain oppii siitäkin, katkeruudesta irtipäästämisestä.
Taidankin seuraavaksi katsoa Michel Gondryn elokuvan Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), jossa Kate Winslet ja Jim Carrey tulkitsee paria, jotka erottuaan päättävät käydä toimenpiteessä, joka poistaa kaikki muistot toisesta -niin hyvät kuin huonotkin. En muista elokuvasta juuri mitään, lähinnä sen, että pidin siitä paljon. Haluaisinko, että nuoruuden rankkojen kokemusten sijasta voisinkin pyyhkiä niin suloiset kuin katkerat muistot vuosia kestäneestä ihmissuhteesta? En tiedä.
En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, niin kauan kuin ajatukseni ja elämäni vievät minua johonkin uuteen suuntaan. Ei silloin ole väliä, mistä olen lähtenyt liikkeelle. Kannan mukanani onnen aineksia, olen niitä keräillyt pitkin matkaa. Mutta onhan se totisinta totta, että elämän lähtökohdat ja ikävät kokemukset muokkaavat meitä. Asuin vielä vuosi sitten alueella, jossa tämän pystyi todistamaan omin silmin. Syrjäytyneen vanhemman lapsi on todennäköisemmin syrjäytynyt, huumeäidin lapsella on suurempi riski samanlaiseen elämään. Eihän kenellekään ehdoin tahdoin halua onnetonta lapsuutta tai nuoruutta, mutta ei ketään voi sen perusteella tuomita tai väittää, että hän on tässä hetkessä onnettomampi sen vuoksi. Vastoinkäymiset tuovat ihmisiin myös syvyyttä ja viisautta.
The Cardigans: Erase / Rewind
Vuosi sitten pohdin samaa asiaa.
VastaaPoistaElämä tuntui silloin hirveältä tarpomiselta, kun olin vihdoin vetänyt päivänvaloon käsittelemättä jääneet menneisyyden möröt.
Silloin katsoin myös tuon "Eternal Sunshine of the Spotless Mind" -leffan mutta muistan sen vain hyvin hämärästi. Tykkäsin siitä kyllä.
Pohdinnoissani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että pidän itsestäni tällaisena. Enkä olisi minä ilman kokemuksiani.
Joten en muuttaisi mitään menneisydessäni.
Pariin viimeiseen lauseeseesi yhdyn täysin.
Isla
Ehkäpä se asian ydin onkin siinä, että jos menneisyyden möröt kohtaa silmästä silmään, niin mikä tahansa koettu voi muuttua voimavaraksi - onnistumisen kokemukseksi oppimisen kautta. Eri juttu sitten onkin jos möröt pysyy mörköinä...
PoistaOlen pohtinut tätä samaa kysymystä satoja kertoja elämäni aikana. Aina uuden takaiskun kohdatessa sekä niiden jälkeen.
VastaaPoistaMitään absoluuttisen oikeaa vastausta tähän kysymykseen ei ole. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että hyväksyn itselleni tapahtuneet asiat, enkä enää voisi kuvitella minuuttani ilman niitä. Kokemusten myötä minusta on kasvanut sellainen kuin nyt olen.
Toisaalta niin moni kokemus on oikeasti meinannut viedä minulta hengen. Nyt kun niistä on jo selvinnyt, niin pystyy sanomaan näin, että kokemukset ovat osa minua. Mutta niiden kokemusten aikaan tilanne toki on ollut aivan toisenlainen, jopa kaaottinen. Muistan esimerkiksi kroonisen kivun kanssa kamppaillessani, kuinka rukoilin iltaisin, että saisin tulevaisuudessa edes yhden tunnin ilman kipua.
Oma vastaukseni on siis kaksiosainen. Vastoinkäymiset, hankalta kokemukset ja ihmissuhteet ovat muovanneet minua ja olen oppinut niiden kautta ihan uskomattoman paljon. Silti tietyt kokemukset ovat olleet sen verran rankkoja, etten toivo, että joku toinen vastaavaa kokisi.
Olen oppinut tässä vuosien varrella myös kuuntelemisen taidon. Monesti kovia kokeneelle on tärkeä kertoa kokemuksistaan, ilman kauhisteluja, sääliä ym. En oikein muutenkaan ymmärrä sitä ajatusta, että jos esim. lapsuus on ollut rankka, niin elämästä ei koskaan voisi tulla hyvää. Tai tuollaisen lapsuuden kokeneen elämä olisi automaattisesti huonoa. Kokemuksia on erilaisia, ja on tärkeää, että tässä maailmassa voidaan jakaa myös niitä kipeämpiä kokemuksia, sekä oppia niistä.
Hienoa, että olet selvinnyt koettelemuksista.
PoistaTotta, osaa kokemuksista ei varmasti toivoisi myöskään omalle kohdalle uudestaan, eikä etenkään toisille.
Kuunteleminen on kyllä tärkeää. Senkun vielä muistaisi, että aina ihminen ei kaipaa myöskään neuvoja hankalaan tilanteeseen. Itse kuunteleminen voi olla tärkeintä.
Kuten kaikessa muussakin aina kun tapahtuma siirtyy aikajanalla nykyisyydestä menneisyydeksi on paras hyväksyä ne. Tehtyjä ja tekemättömiä on turha jäädä katumaan, kaatunut maito jnpp.
VastaaPoistaMennyttä ei kuitenkaan ole syytä unohtaa vaan kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta, on hyvä oppia jotain.
Näin juuri.
PoistaTuntuu, että ne ihmiset, jotka yrittää väkisin unohtaa menneet, on suuressa vaarassa toistaa samat virheet.
Niin, jos nyt kaikki pyyhkiytyisikin pois ja olisi rakennettava itse itsensä uudestaan.
VastaaPoistaKyllä jotain yrittäisin muuttaa. Lisää itseluottamusta ehkä tiputtamalla pois pari ikävää kokemusta.
Minäkin uskon siihen, että kaikki kokemukset ovat muovanneet minusta tällaisen, kuin olen, mutta en ole varma onko kaikki ollut välttämätöntä. Olisinko ihan yhtä hyvä, pikkuisen parempikin jos kaikkea kokemaani ei olisikaan tapahtunut.
Joskus tuntuu, että jos yhdenkin tapahtuman, sanomisen olisi saanut hypätä yli elämässään, niin elämäni olisi ehkä ihan täysin erilaista. Joku itsetunnon seinään palasiksi paiskannut tilanne jos olisi jäänyt kokematta, niin ehkä olisin tänään jotain ihan muuta kuin nyt olen. Olisiko se parempaa tai huonompaa, en voi tietää, siksi pyrin olemaan kiitollinen tästä mitä minulla on ja millainen olen.
Olen kuitenkin onnekas, kun olen terve ja minulla on rakkautta elämässäni. Se on ehkäpä kaikkein tärkeintä ja kalleinta mitä ihminen voi elämältään toivoa. Ainakin kärkipäässä minun arvolistallani.
Olipa ajatuksia herättävä kommentti. Jäin oikein miettimään. Noita kokemuksia onkin varmaan vaikeinta hyväksyä, niitä, joiden kokee vaikuttaneen pysyvästi omaan luonteeseen ja joista ei koe seuranneen mitään positiivista. Luu, joka ei luutunutkaan vahvemmaksi. Isäni kohdalla näin, että hänelle oli tapahtunut paljon, jonka olisi toivonut tapahtumattomaksi.
PoistaRakkaus ja terveys - oletpa oikeassa. Itsekin olen uskoa, että nämä on ne tärkeimmät arvot. Nim. kuudetta päivää köhässä ja lihakset jumissa.