Rosoisuudessaan rakastettava

Ihmismieli on omituinen. Palautan tänään graduni ohjaajalle kommentoitavaksi ja kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta juuri nyt haluan kirjoittaa tänne. Jännityksenhakua? Kapinallisuutta? Varmasti kumpaakin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon toisen ihmisen hyväksymistä virheineen, epätäydellisenä. Mehän emme rakasta ihmisiä, koska he ovat täydellisiä, vaan koska he ovat meille merkityksellisiä. Ovatko vanhempasi täydellisiä, entäpä sisaruksesi, oletko itse täydellinen? Rakastuitko, koska toisessa ei ollut lainkaan virheitä, vaan koska virheistä huolimatta välitit?

Olen katsonut viime viikkoina Candlefordin postineiti -nimistä BBC:n historiallista tv-draamasarjaa. Ensimmäisen kauden katsomisen jälkeen olen pahasti koukkuuntunut ja tämä sarja puhuttelee minua, koska sen hahmot ovat monella tapaa epätäydellisiä, mutta silti rakastettuja ja rakastettavia. Siinä on vahva yhteisöllisyyden tuntu ja vaikka monet keskeiset hahmot kuvataan varsin ärsyttävinä ihmisinä, heillä on elämässään ihmisiä, jotka näkevät tämän ärsyttävyyden läpi ja hyväksyvät heidät sellaisinaan. Perheet ja suvuthan ovat tätä parhaimmillaan. Olet osa yhteisöä, eikä sinua hylätä, vaikka he tietävät myös huonot puolesi.

Omassa suvussani tunnen olevani tällaisessa yhteisössä, perheeni ja ystävieni kanssa myös ja olen tästä kiitollinen. En ehkä tajuakaan, miten onnekas olen. Tunnen, että minua rakastetaan epätäydellisyydestäni huolimatta ja myös minä rakastan heitä, vaikka tiedän heidän heikkoutensa ja ärsyttävät piirteensä. Miesten suhteen sen sijaan tunnen olevani erityisen tuomitsevainen. Koko viime vuoden deittailurupeaman ajan keskityin etsimään virheitä ja heikkouksia ja oh boy, niitähän löytyi kun etsimällä etsi. Kun keskityt toisen ihmisen virheisiin, voit pitää heidät sopivan välimatkan päässä, eikä heitä tarvitse hyväksyä, eikä heitä tarvitse ottaa osaksi elämääsi. Ehkä kyse on siitä, että vaadin niin paljon itseltäni, että minun on vaikea hyväksyä virheitä toisessa ihmisessä. Ne muistuttavat omista heikkouksistani, enkä halua, että minua muistutetaan niistä. Onko ensin hyväksyttävä oma epätäydellisyytensä, että voi rakastaa toista juuri sellaisena kun hän on? Tai ehkä en pohjimmiltaan ole kokenut itseäni hyväksytyksi suhteessa miehiin ja tuomitsen ennen kuin minut tuomitaan.

Huomaan vieläkin ajattelevani viikko sitten tapaamani miestä, mikä on melko harvinaista. Hämmentävintä tämän miehen kohdalla on se, että vaikka hän puhui aika pöljistäkin asioista, jotka paljastivat hänen omat miehiset epävarmuutensa, tämä ei häiritse minua. Normaalisti olisin sellaisia puheita kuultuani laittanut miehen mielessäni ei-kiinnosta-kategoriaan, mutta nyt olen jostain syystä valmis hyväksymään sen, että tällä miehellä on epävarmuutensa. Omituista. Ehkä olen käymässä läpi jonkinlaista vaihetta. Ehkä olen muuttumassa hyväksymmäksi ja vastaanottavaisemmaksi, vähemmän tuomitsevaksi. Ehkä tuo tv-sarjakin puhuttelee minua juuri tästä syystä juuri nyt.

Vitkuttelija. Sitä minä olen. Minun heikkouteni. "My only weakness", kuten sanoo Candlefordin ihastuttava postineiti Dorcas. Tätä ilmaisua voi sitten käyttää kaikkien niiden monien heikkouksiensa kohdalla. ;)