Uuden vuoden kynnyksellä

Välipäivissä on oma outo tunnelmansa. Joulu on juhlittu ja ajatukset alkavat siirtyä seuravaan vuoteen. Mutta vielä ei ole kiire mihinkään. Olen itse päätynyt miettimään melko paljon kulunutta neljää kuukautta Turussa ja sitä, mihin asioihin haluan muutosta.

Säännöllinen työelämä on ollut minulle yllättävän rankkaa ja ymmärsin, että tähän ei ole syynä itse työ vaan se, miten huono nukkuja olen. Olen jatkuvasti univelassa, koska nukahtaminen kestää minulla kauan, ja aamuherätys on armoton. Lomalla ei haittaa vaikka en saisi heti unta ja heräisin aamuyöllä, sillä voin nukkua aamulla pidempään. Päätin, että alan mennä nukkumaan tuntia aiemmin, se ehkä auttaa univelkaan.

Haluan pitää paremmin yhteyttä ystäviini. Pimeys kai tekee kenestä tahansa antisosiaalisen ja nyt ymmärrän, että tämä 9-5 työelämä pakottaa keskittymään iltaisin lähinnä palautumiseen. Olen ollut aina melko heikko yhteydenpitäjä ja aika usein se passiivisempi osapuoli ystävyyssuhteissa. Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse välillä unohdunkin omaan maailmaani. Voisin yrittää ainakin kerran viikossa ottaa yhteyttä niihin lähimpiin.

Onko nämä nyt uudenvuodenlupauksia? Ehkäpä niin.

Ensi vuonna saatan perustaa oman yrityksen. Tällä hetkellä ajatus tuntuu vain ja ainoastaan pelottavalta - ja saa tuntuakin. En ole vielä sitoutunut mihinkään, eikä minun ole pakko ryhtyä yrittäjäksi vaikka tiettyjä paineita siihen onkin. Minun on löydettävä yritykseen hyvän kumppanit, muuten ei ole mitään järkeä ryhtyä siihen. On myös löydettävä kannattava toimintamalli. Minulla on niin paljon opittavaa ja en ole aivan varma, onko minussa tarpeeksi tarmoa lähteä tähän koitokseen. Olen perusluonteeltani laiska, tai siltä minusta tuntuu, ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää toiselta. Peruslaiskuuden plussapuolena on se, että olen taitava löytämään tehokkaita ja aikaasäästäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskityn mielestäni kokonaiskuvaan yksityiskohtien sijasta. Olen se kympin tyttö, joka ei saanut kiitettäviä tunnollisuutensa avulla, vaan viime hetken pänttäyksen ja bullshittauksen avulla. Mutta miten pitkälle tällainen elämänasenne kantaisi yrittäjänä? En ole valmis 16 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. En ole erityisen ahkera ihminen.

Olen lukenut Ken Folletin The Pillars of the Earth -nimistä kirjaa (1989), joka kertoo katedraalin rakentamisesta 1100-luvun Englannissa. Kirjassa on Aliena-niminen hahmo, joka on herättänyt minussa ihailua. Hän on aatelinen, joka menettää arvonimensä ja omaisuutensa. Kirjassa kuvataan melko nerokkaasti, miten ihminen voi tässä tilanteessa toimia. Aliena on 16-vuotias yläluokkainen nainen, josta ei ole pehmeiden käsiensä ja käskyttävän luonteensa vuoksi työläiseksi. Hän on kuitenkin pakotettu vaihtamaan yhteiskuntaluokkaa. Harhailtuaan aikansa pennittömänä ryövärien ja hyväksikäyttäjien armoilla, hän päättää, ettei halua jäädä uhriksi. Hän kohtaa naisen, joka elättää itsensä - kauppiaan - ja saatuaan pienen pääoman käsiinsä hän päättää seurata naisen esimerkkiä ja ryhtyy villakauppiaaksi. Aliena menestyy ja rikastuu.

Tarina on kovin kokoomuslainen: ei tarvita kuin tahtoa ja oikeanlaista asennetta ja yrittäjänä voi menestyä :D Kun on tottunut olemaan rikas, niin samaa elintasoa haluaa tavoitella uudestaan, vaikka välillä köyhtyisikin. Itse tulen vähällä toimeentulemaan tottuneesta suvusta. Köyhien isovanhempien lapsista kasvoi säästäväisiä aikuisia, jotka ovat uskoneet mottoon: "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".  Suvussani ei ole yhtään yrittäjää eikä minusta ole kasvatettu sellaista. Olisiko minusta siis yrittäjäksi?

Yhteys

Minulla on omituinen suhde Nuoreen Kolliin. Totesin tämän eilen, kun huomasin chattailevani Kollin kanssa hänen deittailuelämästään. Hän raportoi minulle pyytäneensä treffeille työkaveriaan ja minä tsemppasin häntä, että, jee jee, hyvin menee. Toivon aidosti, että hän löytää itselleen tyttöystävän. On kiehtovaa, miten ihmissuhteet voivat kehittyä. Joku johon, olet ihastunut, ja jopa entinen petikumppani, voi muuntua kaveriksi, jolle toivoo onnea jonkun toisen kanssa. Ystävyys voi kasvaa oudoissa maastoissa.

Nuoren Kollin kohdalla olen joutunut tekemään pohtimaan tietoisesti, mitä aiemmin tekemäni päätös tarkoittaa. En ole antanut hänen tulla käymään Turussa, koska se ei ole tuntunut luontevalta. Tänä vuonna olen kokeillut rajojani ja heittäytynyt tilanteisiin, ja tuntuu siltä, että olen kerännyt riittävästi kokemuksia joksikin aikaa. Tältä vuodelta on jäänyt mieleen erityisesti Pianisti viime keväältä. Hän oli suloinen, vaikka olikin kovin sekaisin. Nautin keskusteluista hänen kanssaan ja hänen kosketuksestaan. Hän on niitä ihmisiä, joihin toivon törmääväni joskus vuosien päästä: nähdä hänet hyvinvoivana ja muistella hymynkare huulilla yhteisiä hetkiämme.

Kohtaamisissa voi olla yllättävää kauneutta. Niiden ei tarvitse johtaa mihinkään, koska jo yhteydentunne toiseen on arvokasta. Kaikista kohtaamisista ei edes pitäisi syntyä suhteita. Olen ymmärtänyt, että vahvin yhteys minun ja miehen välillä syntyy keskustelun kautta. Kauniita ovat olleet ne hetket ja kohtaamiset, joissa olen tuntenut tavoittaneeni toisen sisimmän. Silloin fyysisyys on ollut vain luonnollinen jatke tälle yhteydentunteelle. Olen homo dialogicus, keskusteleva ihminen. Uskon, että tämän ymmärtäminen ja muistaminen auttaa minua eteenpäin minulle sopivan ihmisen tunnistamisessa.

Poison & Wine

Kolme päivää joululomaan - hurraa! Sitten on melkein kaksi viikkoa palkallista vapaata. Olen kyllä loman tarpeessa tämän syksyn rutistuksen jälkeen. Muutto, uusi projekti ja tämä pimeys...  energia on vähissä. Jouluakin odotan. Lahjat on hankittu ja tänä vuonna ollaan luomassa uusia traditioita: koko perhe kokoontuu Turkuun. Joulurauha julistetaan kävelymatkan päässä kotoani ja sen kuuleminen paikan päällä tuo jouluun oman tunnelmallisen lisänsä. Voin nukkua niin pitkään kuin haluan (niin varmaan, kun on perheenjäseniä potkimassa liikkeelle) ja vähäksi aikaa unohtaa työkuviot.

Olen kirjoitellut nyt kuukauden proffan kanssa ja onpa ollut mukava tutustua ihmiseen näin vanhanaikaisesti - kirjeitä kirjoittaen! Kirjoitamme kumpikin noin kerran viikossa pitkän mailin ja aiheet ovat pyörineet nyt aika paljon ihmissuhteiden ympärillä. Hän tuo esille mielenkiintoisia näkökulmia asioihin ja yksi hänen huomioistaan on kiinnostava tämän bloginkin kannalta: hänen mielestään suomalaiset miehet ovat tunnetasolla huomattavasti riippuvaisempia naisista kuin naiset miehistä.

Uskon, että hän on oikeassa. Lähipiirissäni miehet jättäytyvät usein "naisten varaan" ja usein lähestulkoon unohtavat muun sosiaalisen elämän. Eron sattuessa he ovat luonnollisesti naisia heikommassa tilanteessa. Jäin miettimään syitä tähän asetelmaan ja erityisesti sitä, miksi suomalainen nainen on tunnetasolla niin riippumaton miehistä. Selitys on mielestäni historiallinen. Sodan jälkeen kotiin palasi sukupolvi miehiä, jotka sulkeutuivat itseensä ja purkivat pahaa oloaan työntekoon ja alkoholiin.  Tällainen mies oli niin solmussa oman tunne-elämänsä kanssa, että hän ei pystynyt tarjoamaan juuri minkäänlaista tunnetason tukea puolisolleen. Teoriani on, että tässä vaiheessa suomalainen nainen oppi olemaan tukeutumatta puolisoonsa ja opetteli henkisesti mahdollisimman itsenäiseksi. Tämän mallin he opettivat myös tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen ja tätä mallia me toteutamme edelleen yhteiskunnassamme.

Aloin pohtia, voisiko tämä näkökulma selittää, miksi minun on ollut niin vaikea tulla läheiseksi suomalaisten miesten kanssa ja huomattavasti helpompi luoda rakkaussuhteita ulkomaalaisten miesten kanssa. Minun on vaikea tuntea itseäni... hmmm.... sanotaan tämä nyt englanniksi... emotionally secure with Finnish men. En tunne itseäni riittävän turvatuksi, että voisin rakastua. Suomalaisen miehen pidättyvyys pelottaa minua ja pelkään jääväni henkisesti yksin. Tämä on mieleeni pinttynyt käsitys ja ilmeisen syvässä. En väitä, etteikö suomalainen mies nykyaikana olisi henkisesti ja emotionaalisesti läsnä kumppanilleen, mutta minun on ilmeisen vaikea vakuuttaa itseäni tästä ja siksi olen koko ajan varpaillani, kun yritän luoda ihmissuhdetta suomalaiseen mieheen. Ulkomaalaisen miehen kanssa minun on ilmeisesti helpompi rentoutua, kun kulttuurinen käyttäytymiskoodisto ei laukaise itsesuojeluvaistoa minussa. Minun käyttäytymiseni ja asennoitumiseni heijastuu sitten suhdeviritelmiin. Ongelmallinen isäsuhteeni on varmasti vaikuttanut omalta osaltaan asennoitumiseeni. Hän ei tarjonnut minulle kaipaamaani turvaa, joten olen alkanut etsiä sitä jostain muualta kuin suomalaisesta miehestä.

Ei kai tämä nyt kuulosta suomalaisen miehen parjaukselta taas? Varmasti kuulostaa.

Tämän illan olen kuunnellut ihanaa The Civil Warsia. Poison & Wine:

Vetovoiman lakeja

Täällä taas vitkastellaan, sillä yksi edelliseen elämään liittyvä raportti odottaisi tekemistään. Mutta kyllä minä kohta sen kimppuun käyn, sillä haluan, että ennen joululomaa on kaikki tähän vuoteen liittyvä hoidettu pois alta.

Käväisin Helsingissä parissa pikkujouluissa. Toisissa pikkujouluissa meni hermot miespuoliseen kaveriini, joka hoitaa ihmissuhteitaan yhtä kypsästi kuin kolmevuotias. Sorruin läksyttämään, mutta kaveri jopa kiitti palautteesta tyyliin: "Sua Daaliah on kyllä hyvä nähdä aina välillä". Paino sanoilla "aina välillä" :D

Toisissa pikkujouluissa tuli juteltua parin varsin hurmaavan miehen kanssa. Toista en tuntenut entuudestaan ja oli hauska huomata, miten hyvin joidenkin ihmisen kanssa voi synkata. Mies toi nopeasti esille, että hän seurustelee, mutta teki sen niin tyylikkäästi, että keskustelu jatkui yhtä antoisana kuin oli alkanutkin. Mies oli yksinkertaisesti todella kiva ja pyysi olemaan yhteyksissä, jos ikinä tarvitsen hänen työpanostaan tulevissa projekteissa. Tuollaisista kohtaamisista jää hyvä mieli.

Toisen miehen olen tuntenut noin vuoden ajan ja törmäämme toisiimme aina välillä. Hän on fiksu ja sivistynyt ja päädyn yleensä jossain vaiheessa iltaa intensiiviseen keskusteluun hänen kanssaan. Välillämme on vetovoimaa, mutta kumpikaan ei taida haluta mennä flirttailua pidemmälle. Kävimme itseasiassa mielenkiintoisen metakeskustelun aiheesta. Puhuimme kulttuurien välisistä eroista ja hän kertoi kohtaamisesta ulkomaalaisen naisen kanssa lentokentällä ja siitä, miten he saattoivat puhua puoli tuntia niitä näitä ilman mitään odotuksia jatkosta. Joskus Suomessa tuntuu, ettei toisilleen ennestään tuntemattomat vastakkaisen sukupuolen edustajat voi puhua keskenään ja flirttailla ilman, että tämä tarkoittaa joko sitä että lähdetään panemaan tai aletaan seurustella. Kuitenkin noissa pikkujouluissa tällainen hyvän mielen, keveä ja flirttaileva keskustelu onnistui kahden suomalaisen miehen kanssa! Ei siis mahdotonta sekään Suomessa vaikkakin harvinaisempaa kuin jossain muissa maissa.

Proffa kirjoittaa minulle hienoja maileja: pitkiä, syvällisiä ja viisaita. Se on todella vetoavaa. Yksi asia, jonka hän toi esille on suomalaisten naisten itsenäisyys ja riippumattomuus miehistä. Tämä on seikka, jonka kaikki ulkomaalaiset seurustelukumppanini ovat tuoneet esille. Heistä yksi oli Pohjois-Amerikasta, yksi Aasiasta ja tämä mies on Euroopasta. Voisi siis ajatella, että me suomalaiset naiset olemme poikkeuksellisen itsenäisiä myös länsimaalaisessa kontekstissa. Suomalaiselle miehelle tässä ei ole mitään erikoista, mutta ulkomaalaiset miehet ovat suhtautuneet tähän asiaan lähes ihaillen. Minun ainutlaatuisuuteni onkin ehkä kiteytynyt näiden miesten mielessä siihen, että olen ehkä jopa keskimääräistä suomalaista naista itsenäisempi ja riippumattomuuttani vaaliva. Ehkä tämä selittää, miksi olen päätynyt seurustelemaan niin usein ulkomaalaisen miehen kanssa. Suomalaisen miehen pidättyväisyys ja minun itsenäisyyden kaipuuni ovat yhdessä kuin magneetin kaksi samannimistä napaa: me hyljimme toisiamme.

Better me

Oi joi joi, asioiden välttely, miksi olenkaan niin lahjakas tässä ja miksi minussa elää edelleen vahvana vitkuttelija. Tämä on suurin heikkouteni ja ärsyttävin piirre itsessäni. Joku masokismin muoto tämä on tai jännityksen hakua, kun asiat pitää sitten tehdä viime tingassa - tai puhdasta laiskuutta mahdollisesti. Kirjoitan nyt sitten tänne blogiinkin vältelläkseni sen tekemistä mitä minun pitäisi tehdä! Välillä aina muistan hyväksyä tämän puolen itsessäni enkä edes yritä tehdä asioita ennen kuin niiden tekemiseen on juuri riittävästi aikaa, mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin yritän tsempata ja kun en saa mitään aikaiseksi, tunnen itseni luuseriksi. Pah, näin sitä on elämää eletty viimeiset 31 vuotta ja varmaan elän näin loppuelämäni. Perkele.

Sinkkubloggarilla ei ole oikein mitään raportoitavaa, paitsi että olen kirjoitellut edelleen pitkiä viestejä proffan kanssa. Englannin kielellä kommunikoinnissa on jotain vapauttavaa. Se saattaa johtua siitä, että englanniksi kirjoittaminen etäännyttää sopivasti tai siitä, että mielestäni olen englanniksi kommunikoiden yksinkertaisesti parempi ihminen: kohteliaampi, kuplivampi, elegantimpi ja avoimempi. Englanniksi olen opiskellut ja seurustellut lähes vuosikymmenen, ylläpitänyt kaveruussuhteita puolet elämästäni, tehnyt töitä puoli vuosikymmentä ja harrastanut viimeiset vuodet  Se on ollut minulle rakkauden, ystävyyden ja itseni kehittämisen kieli. Ihmekös että seurusteluyritykset suomeksi tökkii! Kun olen rakentanut niin suuren osan identiteettiäni, ajattelutapojani ja sosiaalisia taitojani toisella kielellä. Suomeksi vatvon asioita täällä blogissa - hurraa! Bloody hell.

Vaiheilua

Nuori Kolli, tuo viettelevä käärme, laittoi jälleen viestiä ja hetken aikaa jouduin pysähtymään ja miettimään, mitä päätöksessäni pysyminen tarkoittaa: ei enää fuckbuddy-suhdetta vaikka mistään muustakaan ei ole lupausta. Mutta näin se menee, jostain on luovuttava jos haluaa jotain uutta tilalle.

Minulla on sellainen olo, että olen elänyt viimeiset 2-3 vuotta niitä villejä nuoruusvuosia, jotka ovat jääneet minulta aiemmin elämättä. Alle kaksikymppisenä elämäni oli sen verran raskasta perhesuhteiden, omillaan pärjäämisen ja omien epävarmuuksieni vuoksi, että poikiin tutustumiseen ei riittänyt energiaa. Kaksikymppisenä aloitin pitkän suhteen, jota laastaroin suhteessa toiseen mieheen. Sinkkuna olen ollut suunnilleen yhtä kauan kuin olen kirjoittanut tätä ja edellistä blogiani. Tämän ajan olen käyttänytkin sitten tehokkaasti kaikenlaiseen hölmöilyyn. Etenkin viime kesänä jäin muutaman kerran miettimään omaa arvostelukykyäni eräiden seikkailujen jälkeen.

Välilä tuntuu, että elämä etenee vaiheissa, joihin ei voi sen enempää vaikuttaa, vaan jotka on vain elettävä läpi. Joskus nämä vaiheet eivät mene loogisessa järjestyksessä ja pahinta tuhoa tästä seuraa varmasti nuorena naimisiin menneillä ja lapsia saaneilla, joilla tulee jossain vaiheessa vastustamaton tarve päästä viihteelle. Joidenkin meistä on ilmeisesti vain pakko päästä tsekkaamaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta ei vain jäisi sellainen olo, että on jäänyt jostain paitsi. Osa ihmisistä on tätä kypsempiä: he tunnistavat hyvän tulipa tämä vastaan missä tahansa elämän vaiheessa ja pitävät siitä kiinni. Itse en ole onneksi aiheuttanut sen kummempaa tuhoa kuin muutamia nolostuksen hetkiä itselleni. On minulla ollut kivaakin: ikimuistoisia kohtaamisia ja heittäytymisiä, joita on mukava muistella ja joiden aikana tunsin olevani niin elossa kuin ihminen voi olla.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sen verran tiedän, että seuraavat vuodet tulevat olemaan hyvin työntäyteisiä. Alan olla vakuuttunut siitä, että perustan ensi syksynä oman yrityksen. Nykyinen työni tähtää siihen ja sellaisen perustaminen on alkanut tuntua realistiselta. Voin kuvitella, että oman yrityksen perustaminen vertautuu monella tapaa lapsen saamiseen. Sitä on hoivattava ja sille on luotava sellaiset olosuhteet, että se voi kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi. Muutaman vuosikymmenen päästä se sitten pitää huolta minusta, kun loikoilen rikkaana osakkeenomistajana jossain lämpimässä. Minussa on herännyt rikastumisen ja menestymisen halu. Haluan jättää oman merkkini tähän maailmaan ja luoda jotain mikä jää elämään. En tiedä, onko outoa, että lihaa ja verta olevan jälkikasvun sijasta haluan perintöni elävän organisaatioiden ja niiden luomien asioiden muodossa.

No niin, sinkkubloggari eksyi nyt aiheesta. Mitä seuraavaksi? Olen kirjoitellut nyt pari viikkoa mielenkiintoisen nettituttavuuden kanssa, tai itseasiassa kyseessä ei ole alunperin nettituttavuus. Asuimme Helsingissä samassa rapussa ja törmäsimme toisiimme silloin tällöin hississä ja kerran pikkutunneilla talomme edessä. Juttelimme muutamia lauseita niinkuin naapureiden kanssa jutellaan. Nyt bongasimme toisemme nettideittipalvelusta ja aloimme kirjoittelemaan. Viesteistä on tullut pitkiä ja on outoa ajatella, että tutustumme toisiimme nyt eri kaupungeista käsin, kun asuimme vuoden ajan muutaman metrin päässä toisistamme! Hän asuu edelleen siinä minun rakastamassani talossa, jossa asuin vielä pari kuukautta sitten.

Jos edellisen miestuttavuuden kanssa tuntui siltä, että miestä ei kiinnostanut juurikaan elämäni tai ajatukseni tai että keskustelut eivät oikein johtaneet mihinkään, niin tämän miehen kohdalla tästä asiasta ei ole huolta. Hän tekee paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja on keskustelevaa tyyppiä ja akateemista uraa luova ihminen, joka tarkastelee asioita monesta eri näkökulmasta. Hän on lähdössä juuri kotimaahansa kuukaudeksi, joten ehdimme tavata vasta ensi vuoden puolella. Tapaamistamme edeltää siis ainakin puolentoista kuukauden kirjoitteleminen. On liian aikaista sanoa vielä mitään suhteen laadusta, mutta dejavu-tunteita tämä asetelma aiheuttaa: kaksi edellistä suhdettani ovat alkaneet samalla tavoin, kirjoittaen.

Nyt on joulukuun ensimmäinen! Joulu tulee, jee! Onko lukijoilla yhtään joulufiilistä?

Selibaatti?

Olen omaa omaa tunne-elämääni tutkisteltuani päätynyt siihen lopputulokseen, että kun harrastan seksiä seuraavan kerran, se on rakastelua. Minä pakenen seksiin, joten minun on kohdattava pelkoni ja yritettävä luoda yhteys vastakkaiseen sukupuoleen tunteiden, ei kehoni, kautta.

SovinNaiseksi?

Tämän sunnuntain olen viettänyt kiehtovasti talvitakkien ylimääräisiä kangasnyppyjä poistaen ja pohtien, miten mukavaa on kun saan kohta uuden sohvan. Keskiluokkaistuminen suorastaan kohisee korvissani, kun elämässä on aikaa tällaisille asioille ja ne vaikuttavat tärkeiltä. On karmivaa huomata, miten sovinnaiseksi elämä muuttuu yhdeksästä viiteen elämän myötä. Päivän kohokohtia on lounasravintolan valinta ja sisustusratkaisuista kollegoiden kanssa jutteleminen. Tämä koko keskiluokkaistumisen ja sovinnaistumisen prosessi tulee kiteytymään beigeen sohvaan, joka nököttää kohta olohuoneeni nurkassa ja jota tulen rakastamaan.

Kävelin perjantaina harrastuksesta kotiin nuoren miehen kanssa, joka sattumalta asuu samassa talossa kuin minä. Hän osallistui ensimmäistä kertaa harrastukseen ja taisi ihastua minuun jonkin verran. Tätä on nyt tapahtunut harrastuksen piirissä muutaman kerran. Minusta tuntuu kiinnostuvan hieman hiljaisemmat miehet, joiden kanssa en juttele oikeastaan ollenkaan, vaan jotka seuraavat vierestä, kun juttelen intensiivisesti jonkun sosiaallisemman miehen kanssa. Vaikutan varmaan kovin kiehtovalta, koska olen hieman vanhempi, itsevarma ja ilkikurinen, enkä kiinnitä heihin huomiota. Minähän en sitten luonnollisesti kiinnostu heistä, koska he eivät ole tarpeeksi viihdyttäviä makuuni. 

Kävelen siis kotiin tämän nuoren miehen kanssa, joka on juuri valmistumassa arvostettuun ja hyväpalkkaiseen ammattiin. Hän on aivan liian nuori minulle, mutta puheista kuultaa, että hän haluaisi tutustua minuun paremmin ja on mielissään yhteisestä kotimatkasta. Mies on hiljainen, mutta täytän tilan pulinallani ja kun erkanemme eri rappuihin, sanon törpösti " hyvää joulua", kun mies sanoo, että ehkä nähdään pian uudestaan muutenkin kuin harrastuksen parissa.

Elämä hänenlaisensa miehen kanssa olisi turvallista, sovinnaista ja minun mittapuullani tylsää. Laitan jarrut päälle, koska hän herättää pahimman pelkoni: jumittua mieheen, joka tylsistyttää minua. Tämä pelko selittää varmasti 50%:sti, että olen edelleen sinkku.

Minua on ohjannut elämässäni asioiden kiinnostavuus. En ole tehnyt järkeviä tai turvallisia valintoja vaan kulkenut seikkailujen perässä ja keskittynyt siihen, mikä kutkuttaa mielikuvitustani ja haastaa minut. Olen ollut riskinottaja ja tuhlaajatyttö, joka miettii vasta jälkeenpäin, oliko tekemisissä mitään järkeä. Tällainen elämä on ollut kuluttavaa, mutta myös antoisaa. Jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen, etten ole tehnyt kompromisseja esimerkiksi koulutuksessa tai urallani, vaikka kukkaroni ja jaksamiseni ovat olleet koetuksella.

Voisinko muuttaa itseni ja päättää, että myös vähän "tavallisempi" mies voisi olla ihan hyvä kumppaniehdokas ja tuoda elämääni kaivattua tasapainoa ja hyväksyä, että tallainen mies sopii ihan hyvin yhteen kangasnyppyjen poiston ja beigen sohvan kanssa? En oikein tiedä. Se voisi olla hankalaa, kun koko persoonani on rakentunut kiinnostavien ja seikkailumieltäni kiihottavien valintojen tekoon. Vissi tosi on kuitenkin se, että hiljaisemmisissa ja vähemmän sosiaalissa (perkele, tylsissä!) miehissä on paljon enemmän tarjontaa kuin vilkkaissa, sosiaalisissa ja hauskuuttavissa. Jos siis kumppanin löytäminen olisi ensisijainen tavoite elämässäni, minun tulisi antaa heille mahdollisuus. Mieluummin elän kai kuitenkin yksin kuin tylsistyneenä, vaikka sovinnaisuus on beigen sohvan muodossa hiipimässä elämääni.

Tiedän, että tämä blogipostaus antaa minusta aika v****maisen ja nirson kuvan ja tähän voisi kuorossa monikin laulaa, että älä täällä ruikuta kumppanin puutetta, jos ei tavallinen mies kelpaa. Nyt tarvittaisiinkin pätevä tavallisen miehen puolustuspuhe kommentteihin!

Sopivan miehen dilemma ja flirttailun olemus

Ei hätää armon lukijat, en ole lipunut sinkkubloggarin auvoiseen parisuhdesatamaan tai laskeutunut planeetta poikaystävän muun elämän imaisevaan tyhjiöön. Daaliahin nettipulina jatkuu! Viestittelyt jäivät puolin ja toisin. Minä en vakuuttunut siitä, että miestä kiinnostaisi aidosti elämäni ja ajatukseni kroppani lisäksi ja mies ei tainnut haluta tässä vaiheessa vielä miettiä tällaisia asioita. Ei nyt hirveästi kirpaissut, kun hädin tuskin tunsimme toisiamme, mutta aika paljon opin tästä kokemuksesta. Opin, että seksin harrastaminen on aika radikaali asia sellaisen ihmisen kanssa, joka kiinnostaa keskivertoa enemmän ja sitä voisi yrittää vähän viivyttää. Muistin myös, miten tärkeää älyllinen yhteys on minulle ja ymmärsin, että olen varsin surkea näissä tunnepuolen asioissa ja asioista puhumisessa. Vähän siinä sain kuitenkin harjoitusta teidän avustuksella!

Koska minulla on kultakalan muisti ja kaksosen luonne, olen luonnollisesti ehtinyt kiinnostua jo kolmesta uudesta miehestä, tai lähinnä olen jutellut miesten kanssa sillä ajatuksella, että minkähänlaista miestä minä kaipaankaan. Minä en taida itseasiassa edes tietää, millainen mies on minulle on sopiva. Tapaan jatkuvasti erilaisia sinkkumiehiä työni ja harrastukseni kautta, ja kyllähän täällä netissäkin tutustuu uusiin ihmisiin. Tunnen kuitenkin olevani tuuliajolla sen suhteen, mitkä ovat ne ominaisuudet, joita olen etsimässä miehestä. Suomalainen vai ulkomaalainen, rauhallinen vai vilkas, röyhkeän itsevarma vai ystävällisen kohtelias, valmis vakiintumaan vai seikkailuja janoava, kulttuuri-ihminen vai tiedemies?

Koska en tiedä, mitä haluan, niin flirttaan kaikkien minua kiinnostavien miesten kanssa ja testaan viehätysvoimaani. Teini-ikäisenä en osannut lainkaan flirttailua ja parikymppisenä seurustelin, joten olen opetellut tätä jaloa taitoa oikeastaan vasta viimeisen kolmen vuoden aikana. Olen oppinut nauttimaan siitä ja ymmärtänyt flirttailun merkityksen: se on miehen ja naisen (plus LGBT) välistä peliä, jossa testataan älyllistä ja seksuaalista vetovoimaa, ja ehkä sitä minulle haastavaa tunnepuoltakin. Flirttailu ei velvoita ja siitä voi vielä kumpikin turvallisesti vetäytyä ilman sen kummempia sitoumuksia. Olen ihan hyvä flirttailussa, mutta mitä sen jälkeen pitäisi tehdä - en tiedä.

Joopa, joo. Nyt sitten voinkin siirtyä hyvällä omallatunnolla laadukkaiden tv-sarjojen äärelle!

Oopiumi

Tänään on ollut omituinen päivä: mielessäni on myllertänyt ja olen tuntenut itseni harvinaisen aggressiiviseksi. On tehnyt mieli manata syvimpään helvettiin duunipaikka, keskenkasvuiset yhteistyökumppanit ja lyhytnäköinen pomo. Edes salilla ja uimassa käyminen ei ole auttanut tähän mielenmylläkkään ja vielä vähemmän ahdistavan piinaavan zombieviihteen katsominen. Heh, olen tainnut muuttua kaksikymppiseksi testosteronia ja elämäntuskaa uhkuvaksi nuoreksi mieheksi :D

Joko minä olen jonkin todella vahvan kipupisteen äärellä tai sitten pidän tästä miehestä erityisen paljon. Muistan, miten kävin samantyyppisen kokemuksen läpi harrastettuani ensimmäistä kertaa seksiä Nuoren Kollin kanssa. Silloin hullaannuin suin päin ja päästin kaikki suojamuurini alas. Kun mies ei sitten vastannutkaan odotuksiani, huomasin, että kävin läpi erooni liittyviä tunteita; ahdistusta siitä, että toinen ei tunne yhtä vahvasti kuin minä. Luulen, että tästä on nytkin kysymys: käyn läpi joitakin tunnemuistin jälkiä. Tällä kertaa taidan surra kykenemättömyyttäni yrittää löytää yhteys ja luoda tunneside mieheen muun kuin seksin kautta.

Muistan, miten seurustellessani tiesin, ettei suhde johtaisi mihinkään ja tiesin, että meidän pitäisi puhua asiasta ja päättää lopettaa suhteemme. En osannut puhua, enkä osannut kohdata tätä väistämättömyyttä. Sen sijaan pakenin seksiin. Ajattelin, että seksin avulla turruttaisin ahdistukseni ja löytäisin puuttuvan yhteyden kumppaniini. Hetkittäin näin tapahtuikin; silloin, kun en enää ajatellut mitään vaan oli vain minun kehoni ja hänen. Ahdistus katosi mutta vain palatakseen pian takaisin.

Olen aina ajatellut, että suhteeni seksiin on mutkaton, mutta voikin olla, että seksi on minun oopiumini ja turruttajani ja siksi uskallan lähestyä vastakkaista sukupuolta vain sen turvin.

Seksiä liian aikaisin

Minulle on pikkuhiljaa alkanut valjeta sellainen kiistämätön tosiasia, että en ole kovinkaan hyvä romanttisissa suhteissa. En edes tiedä, osaanko luoda merkityksellisiä rakkaussuhteita. Ystävyyssuhteiden luomisessa ja ylläpitämisessäkin olen taitava, mutta kun puhutaan naisen ja miehen välisistä ei-platonisista suhteista, olen seikkailija ilman karttaa ja kompassia.

En edes tiedä, miten naiset ja miehet tutustuvat toisiinsa ja olen ollut siinä luulossa, että se tapahtuu seksin kautta. Jos minä pidän jostakusta, harrastan hänen kanssaan seksiä, ehkä ensimmäisellä, ehkä toisella tai ehkä kolmannella tapaamiskerralla. En edes tiedä, mitä on tutustua johonkuhun ennen kuin seksi tulee mukaan kuvioihin. En osaa sanoa minä pidän sinusta tai että välitän sinusta muutoin kuin kehoni kautta.

Harrastimme seksiä turkulaisen miehen kanssa ja tästä kohtaamisesta jäi todella outo fiilis. Pidän miehestä ja hän selvästi minusta, mutta tällä kertaa minusta tuntui, että seksi tuli kuvioihin aivan liian pian - enhän edes tunne koko ihmistä! Ehkä tämä tunne johtuu siitä, että tämä mies on mielestäni aidosti potentiaalinen. On paljon helpompaa harrastaa seksiä miehen kanssa silloin, kun on ilmiselvää, että miehen luonne tai elämäntilanne on sellainen, ettei suhde hänen kanssaan olisi muutoinkaan mahdollinen. Nuoren Kollin kusipäisyys tekee hänestä mainion fuckbuddyn ja muusikon henkilökohtaiset ongelmat tekivät hänestä harmittoman intohimon kohteen. Näiden miesten kohdalla pystyn helposti ajattelemaan, että ainoa konkreettinen asia, jonka he voivat minulle tarjota on fyysisten tarpeideni ja halujeni tyydyttäminen.

Mutta entä sitten, kun kohdalla on mies, joka voisi tarjota minulle jotain muutakin kuin seksiä? Silloin se seksi voisi mahdollisesti odottaa? Niin voisi, jos kyseessä ei olisi minunkaltaiseni tumpelo. Ärsyttää ja hävettää.

Mikä siinä seksin harrastamisessa sitten on niin haitallista, jos pitää ihmisestä, vaikka ei tätä hyvin vielä tunnekaan? Tilanne on hankala, koska taidamme olla kumpikin yhtä hämmentyneitä, mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi. Olemme harrastaneet seksiä, vaikka hädin tuskin tunnemme toisiamme ja välillämme ei ole vahvaa tunnesidettä. Mitä tässä pitäisi tehdä? Jatkaa seksin merkeissä vai palata seksittömään deittailuun? Omalla kohdallani seksillä jatkaminen ei ole vaihtoehto, koska se saa minut liian hämmentyneeksi. Miehelle seksitön linja on varmasti yhtä hämmentävää, kun kerran jo harrastimme seksiä.

Naiset ja miehet! Jos pidätte toisistanne, malttakaa hetki sen seksin kanssa!

Miestyyppejä ja ajatuksia seurustelusta

Odotan mielenkiinnolla miehen tapaamista uudelleen. Hän on viestitellyt minulle ahkerasti ja vaikuttaa hyvinkin kiinnostuneelta. Entäpä minä, lämpenenkö? Vastaus on KYLLÄ. Fiksu, tasapainoinen, hyväkäytöksinen, seksikäs ja verbaalinen mies, joka vaikuttaa täysin normaalilta. Kolmekymppinen sinkkunainen, joka on törmännyt mitä omituisempiin miesotuksiin ei voi kuin huutaa hallelujaa. Kokemukseni mukaan tällaisia miehiä on harvassa, sillä yleensä miehet ovat tavalla tai toisella sekaisin: riippuvaisuuksia, kusipäisyyttä, liian tuoreita eroja, traumoja, egopörhentelyä jne jne.

Mies edustaa minulle ihan uutta miestyyppiä. Hän ei ole IT-ihminen tai luovalla alalla, vaan hyvinkin konservatiisella työuralla. Yksi opiskelukaverini seurustelee saman alan ihmisen kanssa ja muistan ihmetelleeni yhdistelmää, mutta nyt ymmärrän tämän tyyppisten ihmisten viehätyksen. Ammattiin liittyy tietynlaista suoraselkäisyyttä ja rutkasti maskuliinisuutta. IT-tyypeissä minuun on vedonnut älykkyys ja kulttuurialan ihmisissä yhteiset kiinnostuksen kohteet, mutta tämän miehen vetovoima on primitiivisempää: tunnen itseni Naiseksi.

Seurustelu tarkottaisi säännöllistä seksielämää, jota minulla ei ole ollut neljään vuoteen. Se olisi luksusta, se olisi mahtavaa! Olisin varmaankin Silta-sarjan Saga Norénin kaltainen tyttöystävä, joka saadessaan mahdollisuuden valita yhteisen ajanviettotavan, valitsisi seksin kulttuuririentojen sijasta. Ottaisin kaiken irti miehestä ja mahdollisuudesta petipuuhiin. Miten elämänlaatuni paranisikaan! En tiedä iholla olemista parempaa rentoutumiskeinoa. Sitten olisi joku joka hieroisi niskojani ja pidättelisi minua kotona nykyistä enemmän, tulisi ehkä levättyäkin enemmän. Ruokaakin olisi kivempi tehdä, jos olisi toinen syömässä. Voisi maata sängyllä miehen kainalossa ja lukea yhdessä. Käydä kävelyllä yhdessä. Suudella. Mennä yhdessä kylpyyn. Halata. Pitää huolta jostakusta ja välittää.

Eikös seurusteluun liity joitain miinuspuoliakin? Annas kun muistelen. Ai niin, se on perseestä, jos suhde ei ole kunnossa ja olet epävarma kaksikymppinen, joka muuttaa miehen perässä uuteen kaupunkiin.

Vakaus

"Tulossa pääkaupunkiseudulle lähiaikoina?", kysyy Nuori Kolli aamuisessa tekstiviestissään. Ei, en ole tulossa. Enkä tiedä milloin tulen seuraavaksi. En tiedä, onko sinulla enää roolia elämässäni. Tarvitsenko sinua enää, välivaihetta?

Ystäväpiirini pääkaupunkiseudulla on hajoamassa. Yllättäen minä olin se, joka lähti ensimmäisenä. Toinen on lähdössä muutaman päivän päästä Berliiniin, pysyvästi, rakkauden perässä. Kolmas etsii töitä Torontosta muuttaakseen sinne kumppaninsa luokse. Neljäs on muuttamassa, koska Suomesta ei ole löytynyt sopivaa miestä. Ystävystyimme lähes kaksi vuotta sitten, jolloin olimme kaikki välivaiheessa, etsimässä itseämme. Hengasimme yhdessä kuin teinit, kokeilimme rajojamme ja puhuimme elämästä ja mitä siitä haluamme. Joillakin meistä elämä on muuttunut paljonkin, rakkaudessa ja työelämässä.

Elämäni on asettunut uomiinsa. Olen saavuttanut sen mitä haluan urallani ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Kuitenkin rakkaus on se todellinen perusta ihmisen elämässä. Sen vuoksi muutetaan maasta toiseen ja jopa maasta pois. Minä olen nyt niin valmis kuin nainen voi olla uudelle suhteelle. Olen nuollut haavani ja seikkaillut riittävästi, pönkittänyt naisellista turhamaisuuttani ja itsetuntoani nuorten miesten huomiolla ja todennut, että nyt ehkä olen kokeillut riittävästi.

Tänään tapasin miehen kukkulan juurella. Hän on se lihaksikas, älykäs mies, josta kirjoitin aiemmin. Nousimme kukkulan laelle ja katselimme maisemia ja juttelimme niitä näitä. Turku näytti kauneimmat puolensa ja aurinko värjäsi taivaanrannan utuiseksi. Miehen kanssa oli helppo jutella, paljon helpompi kuin netitse. Netissä hän ei kertonut juurikaan mitään itsestään tai kysellyt minulta mitään, mutta tavatessa hän oli sosiaalinen ja avoin. Osa ihmisistä ei varmaankaan vain halua levitellä tietoja itsestään netissä. Mies on todella tykästynyt siihen, miltä näytän, oli jo kuvien perusteella ja nyt sanojensa mukaan, tapaamisen myötä vielä enemmän. Itse tykästyin miehen luonteeseen entistä enemmän, tasapainoisuuteen ja positiivisuuteen. Hänen elämänsä on kunnossa ja hän pitää huolta itsestään. Hän pitäisi huolta myös minusta, sen tiedän. Olisiko nyt sen aika? Läheisyyden, tuen, huolenpidon? Vakauden?

Haluan

Argh, argh, argh. Miten rauhaton ja levoton voi ihminen ollakaan. Rauhotunko minä koskaan vai tulenko aina olemaan tällainen, kärsimätön. Haluan, että jotain tapahtuu. Haluan rakastua ja hullaantua. Haluan, että se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vie mennessään lupia kyselemättä. Haluan luoda silmäni ihmiseen ja sanoa, sinä olet minun. Haluan, että se on itsestäänselvää. Niin itsestäänselvää kuin se on parhaimmillaan elämässäni ollut ystävyydessä ja rakkaudessa. En minä ihastu hiljalleen hiipien ja varovasti, se ei ole minua. Haluan, että tapaan ihmisen, joka sytyttää minut kaikilla tavoin - haastaa älyni, sulattaa sydämeni ja herättää kehoni. Haluan ihastua kuten kerran Mumbain yössä tai kuin kerran Kallion rytmissä. Haluan tuntea yhteyden ja sulautua yhdeksi. Haluan... haluan!

En halua tätä tylsyyttä ja odotusta.

Tosirakkaus

Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta. Kaikki esineet ovat paikallaan ja kolkkouskin on kaikkoamassa. Vasta nyt tuntuu siltä, että ehdin keskittymään siihen, mitä omassa elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Muutos on nyt lopullinen. Olen muuttanut Turkuun.

Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.

Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.

On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.

En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.

Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?

Lopulta olemme kuitenkin yksin

Kuolema.

Alkuviikosta sain kuulla, että suosikkitätini kuoli leikkauspöydälle. Hän oli koko suvun lemmikki, iloinen ja positiivinen ihminen, jota erilaiset sairaudet ovat koetelleet. Itkin yhden illan ja varmasti itken hautajaisissa, mutta jälleen huomaan, että en ole ihmisenä kovinkaan tunteellinen. Toki kyseessä on ihminen, joka ei ole ollut jatkuvasti läsnä arjessani ja hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä. Olimme ehtineet valmistautua siihen jo vuosia.

Tätini oli ihminen, joka pysyi ihmeellisen elämäniloisena, vaikka oli sairastanut vuosia. Hän ei katkeroitunut tai purkanut huonoaan oloaan muihin. Hän ei passannut tai touhottanut, vaan kuunteli. Hän myös auttoi minua useaan otteeseen, kun talouteni oli tiukalla. Koskaan avun mukana ei tullut vaatimuksia tai syyttelyjä. Hän auttoi puhtaasta auttamisen halusta ja koska ajatteli meitä siskontyttöjään omina lapsinaan, joita hän ei itse koskaan saanut.

Itken nyt kuitenkin.

Kuolema lähipiirissä herättää monenlaisia tunteita riippuen siitä, millainen suhde itsellä oli kyseiseen henkilöön. Suhteeni tätiini oli mutkaton ja lämmin ja siksi voin nyt muistella häntä haikein mutta iloisin mielin. Hän tiesi minun välittävän ja arvostavan. Isäni kuolema oli rankempi kokemus. Sekään ei tullut yllätyksenä, mutta siihen suhteeseen liittyi paljon ikäviä tunteita, jotka jouduin väistämättä kohtaamaan hänen kuolemansa jälkeen. Vahvin tunne oli syyllisyys siitä, etten voinut olla enempää läsnä hänen elämässään ja etten pystynyt auttamaan häntä enempää kuluttamatta itseäni loppuun.

Eroni pitkästä parisuhteesta tuntui pieneltä kuolemalta, ja niinhän se olikin, sen suhteen kuolema. Surin sen erityislaatuisen yhteyden katkeamista ja sitä tosiasiaa, etten voinut saada sitä takaisin. Tällä viikolla sain tietää, että eksäni on tulossa isäksi. Se oli pysäyttävää. Hän on tuossa tilanteessa neljän vuoden jälkeen. On vaikea olla vertaamatta eksän elämäntilannetta omaansa. Kadehdin hänen hyvää suhdettaan ja sitä, että hän on löytänyt itselleen sopivan kumppanin. Kuitenkin myös hän kadehtii minun tilannettani.  Chattailimme muutama viikko sitten ja hän kertoi, miten vaikea hänen on keskittyä mihinkään, kun kotona riehuu uusioperheen ja naapurin lapset ja koiria. Minä voin elää vain ja ainoastaan itselleni. Neljässä vuodessa olen saanut yhden tutkinnon päätökseen, vienyt uraani eteenpäin ja panostanut ystävyyssuhteisiini.

Elän elämänvaihetta, jossa en sure kuollutta ja kuopattua ihmissuhdetta, mutta en ole sitoutunut vaalimaan uuttakaan rakkautta. Elämässäni on vain pieniä ihmisuhteiden versoja ja ituja, osa rikkaruohoja. Nuorempana oli paljon helpompi ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Nyt se on vaikeampaa. Onko mukana pelkoakin? En tiedä. Vai onko vain vaikeampi löytää sopivaa kumppania, kun tietää paremmin mitä haluaa ja ei halua?

Olin eilen jälleen harrastuksessa, jota sulostuttaa mitä söpöin nuori mies ja jonka kanssa jutteleminen saa minut hyvälle tuulelle. Mitään peliliikkeitä emme ole tehneet puolin emmekä toisin, enkä harrastuspiirissä kovin dramaattisia iskuyrityksiä haluakaan tehdä. Olemme jutelleet ja istuneet vierekkäin. Vahinkoako vain kun jalka koskettaa toisen jalkaa, eikä kumpikaan siirrä omaansa kauemmas koko iltana... Tähän mieheen on ihastunut puolet harrastusporukan tytöistä. Heistä muutaman kanssa haluaisin ystävystyä, joten parempi olla hienovarainen miehen suhteen. Flirttailuahan tämä tilanne ei estä.

Alkuja, loppuja, suhteita, ihastumisia, eroja. Kuuntelen juuri nyt Scandinavian Music Groupin laulua Lopulta olemme kuitenkin yksin. Sen sanat tavoittaa ehkä jotain olennaista. Lopussa meillä on jäljellä vain kertomus, joka muistuttaa elämäämme, ketään emme voi omistaa, lopulta olemme yksin. 

katso, minä opin irrottamaan
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen

lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin

minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat

ketään ei voi tuntea kokonaan
ketään ei voi viedä mukanaan

lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin

minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet joissa peurat puhuvat
minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla

Kolkko asunto

Uusi asuntoni on kolkko. Liian vähän kuvia, värejä ja tekstiileitä. Liian minimalistista. Tällä hetkellä tämä asunto näyttää suunnilleen samalta kuin elämäni Turussa. Päällisin puolin puitteet on hyvät, mutta jotain puuttuu.

Muutin tavarani Helsingistä Turkuun viikko sitten ja muutosta on tullut lopullinen vasta nyt. Vasta nyt minun on alettava sopeutumaan. Asuin Helsingissä kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii löytää paljon ystäviä ja yhteisöjä. Minulla oli pääkaupungissa vilkas sosiaalinen elämä ja joskus liiankin vilkas. Oli vaikeaa löytää aikaa rauhoittumiselle ja levolle. Nyt elämässäni on tilaa. On aikaa kokkaamiselle, kotitöille ja liikunnalle.

Turkuun muuttamisen jälkeen olen joutunut kohtaamaan minulle jo vieraaksi muuttuneen tunteen: yksinäisyyden. Sitä on ollut outoa makustella. Ei ole kyse siitä, ettei minulla olisi ollut yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin Helsingissä. Olen viikossa tavannut siskoa muutaman päivän välein, viettänyt työpäivät työkavereiden kanssa, liittynyt harrastusseuraan ja viettänyt viikonlopun leirillä. Kyse on pikemminkin sen tiedostamisesta, etteivät siteeni näihin ihmisiin ole vielä kovinkaan vahvoja, siskoa lukuunottamatta. 

Edellisen kerran olin tässä tilanteessa kymmenen vuotta sitten muuttaessani Helsinkiin. Muutin sinne miehen takia, mutta eksäni aloitti tuohon aikaan opiskelut kokopäivätyön ohella. Jouduin viettämään paljon aikaa yksin. Nyt paikallisten kavereiden löytäminen on todennäköisesti helpompaa. Yksinolo pakottaa aktiivisuuteen.

Huomaan kaipaavani kavereiden lisäksi yhteisöä. Kampusalue vetää minua puoleensa. Opiskelijaelämä, akateemisuus, kansainvälisyys - nämä asiat ovat olleet tärkeitä identiteettini rakennuspalikoita. Ne edustavat minulle vapautta, uuden oppimista, avoimuutta. Huomaan käveleväni 1,5 kilometrin matkan opiskelijaravintolaan sen sijaan, että menisin työpaikan henkilöstöravintolaan. Keski-ikäiset byrokraatit vs. nuoret ja kauniit ihmiset...

Mutta mutta, tilanne vaikuttaa lupaavalta. Olenhan vellonnut näissä suurissa yksinäisyyden tunteissa jo viikon. Ilokseni pystyn jatkamaan Turussa minulle tärkeää harrastusta, joka on samalla väylä kansainvälisen, akateemisen kaveripiirin luomiseen. Viime viikkoinen tapaaminen lupasi hyvää. Tunnen itseni hieman vanhaksi seuran nuorimpien joukossa, mutta innostus yhteistä harrastusta kohtaan yhdistää. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se vetää puoleensa samantyyppisiä ihmisiä monilta eri aloilta. Siihen haksahtaa yhtä lailla psykologin ja lakimiehen versot, kuin tulevat matemaatikot kuin opettajatkin. Maita on edustettuna Meksikosta Pakistaniin. Meitä yhdistää tarve omien mielipiteiden äänekkääseen ilmaisemiseen. Ahhh... miten virkistävää tämän konsensushakuisen suomalaisuuden tyvenessä! Sieluni saa rauhan tässä ympäristössä.

Silmänikin lepää. Nuoren miehen hartijalinjassa. Puuma nostaa päätään jälleen. Seurasta löytyi mitä söpöin nuori mies, jonka kanssa meillä synkkasi ja jonka kanssa juttelimme pitkät pätkät baarissa harrastuksen jatkoilla. On mukavaa tietää, että harrastuksessa on tarjolla myös silmäkarkkia ja flirttailukumppani. Minäkö aikuistun ja vakavoiduin? Löydän sopivan miehen, ostan omistusasunnon ja perustan perheen. Ehhhhehehehhhehheheheh...ei.

Niin, se yksinäisyyden tunne. Kauankohan saan pidettyä siitä kiinni. Sen tunteminen tekee oikeastaan hyvää. Se saa minut arvostamaan ystäviäni ja ystävyyttä enemmän. Tuntui hyvältä, kun kaveri soitti perään Turkuun ja kysyi, saako tilittää. Mutta tiedättekö, minä asun nyt samassa kaupungissa parhaan kaverini kanssa. Sen, joka on pysynyt matkasta siitä lähtien, kun putkahdin äidistäni maailmaan. On hauskaa, kun pystymme tapaamaan siskoni kanssa useamman kerran viikossa. Tällaista tilannetta ei ole ollut viiteentoista vuoteen. On rentouttavaa, kun on ihminen, jonka seurassa voi olla juuri niin höpsö kuin oikeasti on. Mitään rooleja on turha esittää, kun toinen tuntee sinut paremmin kuin välittäisikään tuntea. 

Asunto on edelleen kolkko, mutta eiköhän se kohta ala täyttyä väreillä, tuoksuilla ja uusien ja vanhojen ystävien äänillä.

Fetissi

Edellisen postauksen myötä virisi keskustelua kehoista, niiden mallista ja merkityksestä pariutumisessa. Täytyy myöntää, että lihaksikas mieskeho vetoaa primitiivisellä tasolla naisihmiseen, vaikka ei lihakset mikään välttämättömyys ole. Trimmatusta mieskehosta saa kuitenkin visuaalista nautintoa ja tietenkin voimakas kroppa herättää tiettyjä alkukantaisia mielikuvia: tämä mies voi suojella minua pahaa maailmaa vastaan. Mutta ei muskeleista sen enempää, ajattelin avata aihetta: miltä tuntuu olla miesten fetissin kohde.

Jos nettideittipalstalla kysytään, minkä asian ihmiset huomaavat sinussa ensin, voisin vastata tähän sosiaalisen luonteeni tai hymyilevät kasvoni, mutta ei, jos totta puhutaan, ihmiset, ja etenkin miehet, huomaavat minussa taatusti ensimmäisenä rintani.

On kiehtovaa seurata, millainen vaikutus keskimääräistä suuremmilla rinnoilla on vastakkaiseen sukupuoleen. Ne ovat ehtymättömän kiinnostuksen kohde ja jos kanssakäyminen on intiimimpää, miesten on välttämätöntä kommentoida niitä. Niin, tiedän kyllä, että minulla on suuret rinnat. Elän niiden kanssa 24h vuorokaudessa. Tell me something new.

Miltä tämä sitten tuntuu? Kun miesten ajatuksenjuoksu tuntuu sumentuvan tietyn ruumiinosasi vuoksi. Sen voisi kokea halventavana tai rasittavana. Voisin loukkaantua siitä, että älylläni tai kiinnostuksen kohteillani ei tunnu olevan juurikaan merkitystä. Tosiasiassa olen lähinnä huvittunut. Jos en halua miehestä muuta kuin yhden yön ilon, on aivan sama, pitääkö hän minua älykkäänä tai muuten kiinnostavana. Toki, jos haluan vakavampaa, miehen olisi syytä nähdä minussa muutakin.

No mutta, onko kivaa, saada positiivisia kommentteja ulkonäöstään? Tottakai! On myös omalla tavallaan vapauttavaa, jos mies saa kicksejä kehostani. Voin ottaa rennommin ja luottaa siihen, että kiinnostus on tältä osin pyyteetöntä. Himoitseminen on rehellistä ja suoraviivaista. Samalla, koska olen fetissin kohde monelle, voin suhtautua miehiin yhtä objektoivasti.

Mikä niissä rinnoissa sitten kiehtoo? Ymmärtääkseni on melko sama, ovatko ne pienet vai suuret, ne saa miehen aivotoiminnan taantumaan ja sivistyksen karisemaan. Jollain yhtä primitiivisellä tasolla liikutaan kuin miesten lihasten ihastelun tasolla. Merkki hedelmällisyydestä, kyvystä ruokkia mahdollinen jälkikasvu, muisto äidin rakkaudesta... ja sitten jotain, joka menee ymmärryksen yli. On kai sellaisiakin miehiä, joihin naisten rintarauhasilla ei ole sen kummempaa vaikutusta?

Nettideittailu one more time

Olen eksynyt jälleen nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. Aika paljon tulee juteltua ihmisten kanssa online, mutta kovin usein en ketään tapaa. En myöskään kirjoittele juuri kenellekään, vaan vain vastailen jos joku mielenkiintoinen kirjoittaa minulle. Nettideittailu ja netissä miehiin tutustuminen on ollut ihan kivaa, kun osaan suhtautua siihen nykyään sopivan kepeästi. Kesällä kävin parin miehen kanssa treffeillä, kummankin kanssa jopa kolme kertaa, mikä on minun mittapuullani paljon. Tuntuu, että vasta kolmansilla treffeillä pääsen perille siitä, jaksaisinko viettää miehen kanssa enemmänkin aikaa.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, että loppujen lopuksi ihmisestä saa melko paikkaansapitävän käsityksen jo ihan kirjoittelun ja muutaman kuvan perusteella. Olen tavannut netin kautta varmaan yli 20 miestä, eikä mies koskaan ollut ratkaisevasti erilainen kuin kirjoitellessa. Jopa sen fyysisen vetovoiman voi mielestäni aistia jo tekstin ja kuvien tasolla. Tutustuin Nuoreen Kolliin netissä ja jo ensimmäisen illan viestittelyssä oli samaa intesiteettiä kuin fyysisissä kohtaamisissamme.

En ole näistä nettimiehistä jaksanut juurikaan kirjoitella, kun sitä mieluummin kirjoittaa vasta kun on jotain konkreettista raportoitavaa ja koska en nykyään juurikaan vaivaa päätäni näillä treffailuilla ja mieskuvioilla. Ne menevät omalla painollaan. Yhden miehen mielen taisin pahoittaa, kun en viikon kirjoittelun jälkeen halunnutkaan enää pitää yhteyttä. Toisen miehen kanssa olisin mielelläni jatkanut tapailua, mutta hän ei enää pitänytkään yhteyttä. Näin nämä menee, ja näissä asioissa minun mielestäni kumpi tahansa saa vetäytyä milloin vaan, ja se on ok.

Olen kirjoitellut muutaman päivän miehen kanssa, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hän on lukija. Lukee siis paljon kirjoja ja ollaan kirjoiteltu jonkin verran niistä. Hän kirjoittaa todella hyvin. Verbaalikko, joka on myös syvällinen ja mukavan- ja positiivisenoloinen. Mies minun makuuni, koska niin, sanoilla ja älyllähän minut on aina hurmattu. Mies lähetti minulle kuviaan, koska hänen profiilinsa on kuvaton ja tekstiäkään siinä ei ole lainkaan. Miltä paljon kirjoja lukevan miehen voisi olettaa näyttävän? Ehkä hieman huonoryhtiseltä ja nörtimmältä kuin keskivertomies? No mutta, tällä miehellä on treenattu kroppa sikspäkkeineen ja kaikkineen. Sellainen "Anteeksi, kun kuolaan" -kroppa. Eikö tässä vielä kaikki. Kyllähän tästä maailmasta löytyy fiksuja ja komeita verbaalikkoja, mutta tällaisen miehen pitäisi vielä tykästyä minuun. Tämä mies vaikuttaisi tykästyneen, vaikka profiilikuvastani näkee, että omassa kropassani on vielä paljon työmaata ja kuvauksessakin toin esille, että en ole mallin mitoissa. Hänen mukaansa naisen tulisi olla tällainen, minunkaltaiseni. Hämärää. 

Turku

Ajattelin, että voisin kirjoittaa muutaman rivin Turusta ja uuteen kaupunkiin muuttamisesta. Tuohon "Tietoja minusta" -boksiinkin piti päivittää uusi paikkakunta. Turku tuntuu lupaavalta. Olen jo alkanut tykästyä turkulaiseen vähän rennompaan elämänmenoon. Ihmisillä ei ole aivan niin kiire. Sen minkä ihmiset säästävät asumismenoissa, he käyttävät ilmeisesti ulkona syömiseen. Ravintoloita on paljon pitkin joen vartta.

Oma elämäni on keskittynyt työpaikalle ja siskon kotiin ja kaikki viikonloput olen viettänyt vielä Helsingissä. En siis ole vielä kohdannut Turkua täysin. Turkulaisia olen kohdannut paljonkin työn kautta ja moneen ihmiseen olen jo ehtinyt tykästyä. Taitaa jo puhenparttakin olla tarttunut hieman. Huomaan olevani sopeutuja. Minut on siihen pienestä pitäen totutettu, kun perhe vaihtoi lääniä aina muutaman vuoden välein ja onhan tämä jo kolmas kaupunki omillani. Olen utelias ja ystävystyn nopeasti. Unohdan helposti sen mitä oli ennen kun nykyisyys tarjoaa tarpeeksi uusia kiinnostavia asioita.

Töissä olen ehtinyt olla melkein kuukauden ja olen alkanut päästä sisälle projektiin. Se on haastava ja työntäyteinen, mutta samalla innostava ja motivoiva. Se vie minua eteenpäin. Työyhteisössä on melko hektinen mutta kuitenkin rento tunnelma. Tavoitteet on korkella ja työtä tehdään kunnianhimoisesti. Se sopii minulle. Teen töitä erilaisten tahojen ja yhteisöjen kanssa ja näiden välillä on jonkin verran kinaa. Siksi minut en ehkäpä tähän työhön valittukin. Olen ulkopuolinen ja siksi objektiivisempi.

Viikon päästä muutan kokonaan Turkuun ja luovun Helsingin asunnosta. Vasta sitten minun on alettava ottaa Turku kokonaisuudessaan haltuun. Mitä teen arki-iltaisin tai viikonloppuisin? Millaisten ihmisten kanssa alan viettää vapaa-aikaani. Siskon luona tulee varmasti vietettyä paljon aikaa, mutta muut sosiaaliset verkostot on luotava uudestaan. Siitä tulee hauskaa. Yliopistomaailmaan, joka on minulle niin rakas, ja sen kansainväliseen puoleen pääsen tutustumaan harrastuksen kautta. Lähiseudun luontoon voisin alkaa tutustumaan. Yöelämäkin on korkkaamatta. Uuteen kämppään on myös mukava kutsua vieraita, kun heidän ei tarvitse nukkua enää samassa huoneessa kanssani. Kaksio - mitä luksusta! Olohuoneen ja keittiön välillä on ikkuna ja se alareunassa pieni avattava ikkuna, jonka kautta voin tarjoilla ruokaa vieraille. Ehkä alan kokatakin lisää, kun minulla on isompi keittiö.

Muutos. Sitä kaipasin ja sitä sain. Uusi sykli. Tällä kertaa Turussa.

Huume

Hormonit ovat kiehtovia, ja nimenomaan kehon itsensä tuottamat hormonit. Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta aihe jaksaa edelleen kiinnostaa. Hormonit ohjaavat sekä käyttäytymistämme että tunteitamme. Ne selittävät, miksi stressaantunena on paska fiilis, miksi valoisina kesäöinä on vaikea saada unta, miksi urheilun jälkeen tunteen itsensä maailman valtiaaksi ja miksi toisen ihmisen kosketus tuntuu niin hyvältä. Mielihyvähormoneihin koukkuuntuu ja kun joku asia saa olosi erityisen hyväksi, alat kaipaamaan tuota asiaa. Haluat lisää ja jos et saa heti uutta annosta, alkavat vieroitusoireet.

Olen jo alkanut toipua Nuoren Kollin minulle sunnuntaina aiheuttamasta oksitosiinihuumasta. Jos toissayönä minulla oli vielä tarve lähettää Kollille höttöinen "kaipaan sinua" -viesti, niin nyt jäljellä on enää kutina vatsanpohjassa. Haluan lisää, mutta en enää välttämättä juuri Nuorelta Kollilta. Oksitosiinia ei turhaan kutsuta kiintymyshormoniksi, sillä se saa sinut ajattelemaan, että juuri tämä ihminen on erityinen.

Lueskelin mielenkiintoista artikkelia (Oxytocin, Fidelity and Sex) oksitosiinin vaikutuksista. Ryhmälle miehiä oli tehty testi. Osa miehistä oli onnellisessa parisuhteessa ja osa miehistä oli sinkkuja. Miehille annettiin oksitosiinia sisältävä nenäsuihke ja viehättäväksi luokiteltava naistutkija lähestyi heitä. Ne miehet, jotka olivat parisuhteessa pyrkivät pitämään suuremman etäisyyden naiseen kuin sinkkumiehet. Näin tapahtui kuitenkin ainoastaan oksitosiinisuihkeen antamisen jälkeen. Oksitosiinia erittyy kosketuksen ja seksin myötä, ja ilmeisesti juuri oksitosiini saa miehen pitämään etäisyyttä muihin naisiin. Mikä on siis tehokkain tapa varmistaa miehen uskollisuus? Säännöllinen läheisyys. Kun nainen varmistaa, että miehen veressä on jatkuvasti riittävästi oksitosiinia, hänen ei tarvitse pelätä pettämistä. Hieman kyllä mietityttää tuossa tutkimuksessa se, että varatut miehet pitivät etäisyyttä viehättävään naiseen vain suihkeen jälkeen. Erittyykö oksitosiinia vain oman puolison välittömässä läheisyydessä? Kun ei olla enää käsi kädessä, niin vain oksitosiinisuihke muistuttaa sitoumuksesta?

Samassa artikkelissa kirjoitetaan myös oksitosiinitason nopeasta tippumisesta ja sen tuomasta ahdistuksesta. Tämä saattaa olla, joillekin ihmisille niin tuskallista, että se jopa estää kiintymisen. Itse taidan kuulua tähän ryhmään. En voi kuvitella harrastavani seksiä Nuoren Kollin kanssa joka viikko, koska tarvitsen vähintään viikon pari edellisestä kerrasta toipumiseen. Orgasmissa oksitosiinia erittyy erityisen paljon ja siksi pudotuskin on suurempi. Paijailu ja lähekkäin oleminen sen sijaan takaavat tasaisemman oksitosiinin tuotannon. Tässä on siis selitys sille, miksi ei kannata välttämättä hypätä saman tien sänkyyn, jos ei halua aiheuttaa ahdistusta itsessään tai toisessa.

Miksi sitten seksillä on usein suurempi vaikutus naiseen kuin mieheen? Ilmeisesti estrogeeni vahvistaa oksitosiinin vaikutuksia ja testosteroni vaimentaa. Naiselle hyvä seksi (lue: orgasmi) on kuin laitettaisiin heroiinia suoraan suoneen, mutta miehelle kokemus on pikemminkin leppoisaa pilven pössyttelyä. Vieroitusoireetkin ovat sen mukaiset. Mies tarvitsee pidemmän vaikutusajan koukuttuakseen, kun taas nainen voi olla myyty yhdestä kerrasta. Hyvillä rakastajantaidoilla varustettu mies voi saada naisen lankeamaan itseensä ennätysvauhdilla. Varjopuolena vain on se, että näin nopeasti kiintynyt nainen voi olla hyvin arvaamaton, suorastaan skitso.

Nuori Kolli on siis kuin huumetta minulle, extacy-nappi kielen alla, kannabis-lehti pikkuleivässäni. Kummasti tätä toleranssiaan pystyy näköjään kuitenkin parantamaan ihan vain puhtaalla järkeilyllä. Jotain hyötyä epäromanttisuudesta.

Panokaverisuhde ja haikailun aikaikkunat

Vaikuttaa siltä, että saatamme lipua Nuoren Kollin kanssa säännöllisempään panokaverisuhteeseen. Usein puhutaan siitä, miten panokaverisuhteessa on pidettävä tunteet ja fyysinen puoli erillään toisistaan. Toiseen ei saa ihastua, eikä elätellä toiveita siitä, että suhde muuttuu joksikin muuksi. Minusta tämä on melko mahdotonta. Itseasiassa olen sitä mieltä, että juuri ajatus siitä, että tämä saattaisi muuttua joksikin muuksi tuo panokaveri-suhteeseen sen vaatiman jännitteen ja tekee siitä ylipäätään mielekästä. Minunkaltaiseni naisen kohdalla. Ei kaikkien.

Olen huomannut Nuoren Kollin kanssa tietynlaisen kaavan. Tapaamme ja noin viikon ajan tapaamisen jälkeen oksitosiinit jylläävät kehossani. Se huutaa: Tämä mies sai olosi niin hyväksi, että hänen pitäisi olla kiinteä osa elämääsi. Hän on potentiaalisesti hedelmöittänyt sinut ja hänen pitäisi olla pitämässä huolta jälkikasvusta. Kaksi vuotta sitten näiden hormonien jälkimainingit tekivät oloni kurjaksi ja epätoivoiseksi. Asiat ovat muuttuneet. En nykyään jaksa murehtia ja pystyn erottelemaan toisistaan hormonihuurut ja todellisuuden. Tiedän, että viikossa kehoni ja mieleni rauhoittuu.

Tapaamisten hinta on siis jonkin aikaa kestävä haikailu. Kuitenkin juuri tämä haikailu tekee panokaverisuhteesta jännittävän. Oli aika jolloin pidin Nuorta Kollia totaalisena ääliönä. Silloin minun ei tehnyt mieli tavata häntä ollenkaan. Nyt kun pidän häntä vähintään hyvänä tyyppinä ja hetkittäin jopa potentiaalisena seurustelukumppanina, saan seksistä paljon enemmän irti. Tunteita on mukana sen verran, että seksi on intiimiä ja intensiivistä.

Nuori Kollikin haikailee välillä minun perääni. Yleensä silloin kun edellisestä tapaamisesta on kuukausia. Hänellä on romanttiset hetkensä. Tähän mennessä emme ole koskaan haikailleet toistemme perään samaan aikaan. Syynä se, että minä haaveilen hänestä heti tapaamisen jälkeen ja hän vasta paljon myöhemmin. Suhteemme jännite perustuu osaltaan siihen, että on mahdollista, että jossain vaiheessa olemme romantiikannälkäisiä yhtä aikaa. Tähän on nyt suurempi todennäköisyys, koska ajattelen hänestä ylipäätään myönteisemmin.

Pohjimmiltani olen kuitenkin vapaa. Vapaa ihastumaan kehen vaan, milloin vaan.

Kainalodomina

Viikonloppu jälleen plakkarissa. Matkalla kohti Turkua. Nyt viikonloput tulee vietettyä melkeinpä Helsingissä, kun minulla on siellä vielä kämppä ja kaverit ja juttuja mitä hoitaa. Löysin Turusta jo uuden kodin, mutta muutan sinne vasta lokakuussa. Uusi kämppä on kiva. Kaksio seitsemännessä kerroksessa puistonäkymällä. Turun vuokrataso on edullinen, siis todella edullinen. Sain kaksion keskustasta samalla hinnalla kuin Helsingissä saisi... ei mitään. Turku loksahtelee kohdalleen.

Perjantaina osallistuin edellisen työpaikan järjestämään seminaariin. Se oli onnistunut. Olemme jättäneet jälkemme. Lukioaikainen kaverini tuli yöksi. Muistan kun neljä vuotta sitten olimme molemmat musertuneita. Minä olin tuusannuuskana juuri päättyneen seitsenvuotisen suhteen jälkeen. Häneltä oli kuollut perheenjäsen. Nyt olemme kumpikin tasapainossa ja huolettomia. Elämä, se ei petä. Ystävyys kantaa.

Lauantaina lähdin Kotkaan. Tapasimme pitkästä aikaa. Minä ja kaksi yliopistokaveriani, joihin tutustuin tasan kymmenen vuotta sitten. Paljon on muuttunut ja paljon on aivan kuin ennen. Kymmenen vuotta sitten olin seurusteleva parikymppinen. Nyt olen teinivuosiaan elävä kolmekymppinen. Kaverini on nyt kahden lapsen äiti. Toisen kaverin elämä on melkein ennallaan.

Tänään kävin salilla ja siitä jäi taas hyvä mieli. Endorfiinit laukkaa. Pääsin vielä oksitosiini-apajillekin. Nuori Kolli tuli käymään. Tämä tapaaminen oli huvittava. Kolli halusi kokeilla jotain uutta, antaa minun olla dominoivampi. Minä sitten tein parhaani, mutta eihän Kolli voi mitään viiksikarvoilleen. Arvasin Kollin ottavan ohjat käsiinsä aiemmin tai myöhemmin ja mielihyvin annoin hänen tehdä niin. Nautin hänen seurastaan juuri tästä syystä - minun ei tarvitse johtaa. Kerrankin. Se on hyvin rentouttavaa. Kolli kutsui minua "kainalodominaksi"  jossain vaiheessa, kun en vain jaksanut pysyä roolissa.

Viikonloppu kuitattu - kohti seuraavaa viikkoa. 

Siivet

On kello seitsemän lauantaiaamuna, enkä saa nukuttua. Lukioaikainen kaverini nukkuu lattialla vieressäni ja olen lähdössä kymmenen bussilla kohti Kotkaa tapaamaan vanhaa yliopistokaveria. Omat ajatukseni pyörivät kuitenkin aivan muualla. Minulla on unelma.

Olen tehnyt viimeiset neljä vuotta työtä erään taidemuodon parissa. Tällä taidemuodolla on myös kaupallista potentiaalia. Olen työskennellyt lähinnä sen promoamisen parissa, mutta oikeasti olen kuitenkin halunnut aina tuottajaksi. Haluan kertoa tarinoita ja löytää juuri ne oikeat ihmiset kertomaan nämä tarinat. Haluan luoda visuaalisia maailmoja. Haluan... valloittaa maailman!

Oman yrityksen perustaminen on kuitenkin pelottavaa. Mistä löytää resurssit? Miten elättää itsensä sillä aikaa, kun kehittelet yrityksen liikeideaa?

Kävi niin, että sain työpaikan, jossa minulle maksetaan vuoden ajan kovaa palkkaa... arvaatteko mistä.. siitä, että luon itselleni unelmien yrityksen! Syy siihen, että minut palkattiin tähän työhön oli se, että sanoin haaveeni ääneen työhaastattelussa. "Meillä on yhteneväiset tavoitteet", minulle kerrottiin valintani syyksi.

Tältä tuntuu, kun intohimolle annetaan siivet.

Projektipojat

Ajattelin kirjoittaa hieman lisää niin sanotuista projektipojistani. He ovat oman ikäisiäni tai minua hieman nuorempia miehiä, joiden kanssa olen ystävystynyt viime vuosien aikana ja joita olen tavalla tai toisella "kouluttanut" ja joilta olen myös itse oppinut paljon. Heitä on kolme ja minulla on heihin kaikkiin hyvin erilainen suhde. Englanniksi heidän roolinsa elämässäni voitaisiin tiivistää sanoihin:  Friend, Flirt & Fuckbuddy. Yhdistävänä tekijänä on suorapuheisuus - olemme puhuneet kaikkien kanssa asioista kiertelemättä. Olen kirjoittanut kaikista aiemmin, mutta kaksi heistä saa vasta nyt bloginimen.

Ensimmäinen projektipoika on Prinssi, joka on minulle kuin pikkuveli. Häneen tutustuin seitsemän vuotta sitten eksäni kautta. Prinssillä ei ole minkäänlaista suodatinta. Hän sanoo kaiken ääneen, niin hyvässä kuin pahassa. Hän ei viihdy kotimaassaan, koska siellä kaikki hänen sukutaustansa tuntevat pokkuroivat hänelle. Jos isoisäsi on kuuluisuus, olet itse komea, tyylikäs ja älykäs ja vanhempasi ovat poissaolevia - on lopputuloksena mies, joka on yhtäaikaa itseriittoinen ja hyväksyntää hakeva. Minä pidän Prinssistä. Olen aina pitänyt. Ei niin, ettenkö olisi suuttunut hänelle lukuisia kertoja ja luennoinut siitä, miten ihmisiä saa ja ei saa kohdella. Pohjavireenä on kuitenkin aina ollut välittäminen. Jokin hänessä on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Hänestä on tullut pehmeämpi, kohteliaampi ja ystävällisempi. Voi olla, että hän ei olekaan enää yksi projektipojistani. Joku yhteisistä kavereistani oli sanonut hänelle, että Daaliahin mielestä olet hänelle kuin pikkuveli. Hän selitti tätä innostuneena viime viikonlopun juhlissaan muille kavereilleen. Awww... <3 Hän on myös ollut erittäin ylpeä uudesta työstäni ja piti minulle maljapuheen juhlissaan. Ääähh... tämähän alkaa olla jo ällöä liikkistelyä. :)  Toivon, että Prinssi löytää pian sopivan tytön itselleen. Hän alkaa olla jo aviomiesmatskua.

Sitten on Keikari. Hänet olen tuntenut neljä vuotta työ- ja yhdistyskuvioiden kautta. Keikari on eronnut kolmen lapsen isä. Taiteilija, organisaattori ja supliikkimies. Keikari on erittäin herkkä palautteelle ja hänelle on tärkeää, että hänestä pidetään. Hän on hyvä isä ja erittäin hyvä työssään, mutta naissuhteissaan melko holtiton, samoin alkoholin käytössään. Keikari joi muutama vuosi sitten liikaa yhdessä järjestämässämme tapahtumassa ja jouduin olemaan hänelle tiukkana tästä asiasta. Siitä lähtien hän on hakenut hyväksyntääni. Hän on tottunut olemaan auktoriteetti, mutta minun kohdallani asetelma on ollut toisin päin. Meidänkin suhteemme on muuttunut. Arvostamme nykyään toisiamme molemmin puolin ja ehkä hetkittäin olemme leikitelleen ajatuksella "meistä". Mutta flirttailua pidemmälle emme ole koskaan menneet ja emme varmaan menekään. Viime viikonloppuna tanssilattialla taisimme sinetöidä kaveruutemme. Ei enää valtasuhteita. Hän näytti parhaat puolensa: ei juonut liikaa ja oli kohtelias ja huomioiva. Keikari kysyy minulta usein, pidänkö hänestä. Perjantaina hänen viimeiset sanansa minulle olivat: "Sinä taidat pitää minusta." Aww....

Viimeinen projektipoika on luonnollisesti Nuori Kolli. Hänet olen tuntenut nyt kaksi vuotta. Tapasimme Suomi24:n kautta. Prinssiä ja Keikaria näen useamman kerran kuussa, sillä meillä on yhteisiä kavereita ja projekteja. Nuorta Kollia ei tunne muut kuin kaverini aviomies, joka on sattumalta samassa työpaikassa ja hänkään ei tiedä, että tunnemme. Näemme muutaman kuukauden välein, mutta juttelemme usein Facebookissa. Nuori Kolli on itsevarma ja suoraviivainen. Tempperamenttinen. Oikeistolainen. Sovinisti. Pahimmat väännöt olemme käyneet siitä, miten naisista saa puhua. En oikein tiedä, mitä haluamme toisistamme. Olemme yhtäaikaa samanlaisia ja erilaisia. Yhtä suorasukaisia, epäromanttisia ja seksinnälkäisiä, mutta arvomaailtamme monella tavoin vastakkaisia. En tiedä, onko meidän suhteemme muuttunut miksikään, mutta se saattaa muuttua, sillä jokin minussa on muuttunut. Minulla ei ole enää tarvetta tuomita ja kritisoida ja itseasiassa sunnuntaina minulla oli vastustamaton tarve kehua häntä. Kehuin hänen tsemppaus- ja rakastajantaitojaan - ja huumorintajua ja söpöä murretta. Olemme näkemässä torstaina.

Näitä projektipoikiani olen "kasvattanut". Vai olenko vain projisoinut heihin omia puutteitani? Peilannut heidän kautta omia epävarmuuksiani. Olen myös oppinut heiltä paljon ja saanut palautetta omasta persoonastani. Prinssi on kommentoinut minulle vallanhimostani ja halustani pitää miehet "aisoissa". Keikari on huomauttanut tavastani "jyrätä" omia tiimiläisiäni ja tunnekylmyydestäni. Kerran hän lauloi minulle "kyllä sinuakin joku voi vielä rakastaa" :) Nuori Kolli on toiminut uraohjaajani ja pohtinut kanssani työkuvioita. Hän on myös jaksanut kysyä uudestaan ja uudestaan, milloin aion kasvaa aikuiseksi (lue: olla oikeissa töissä).

Minulla ei ole ehkä miestä elämässäni, mutta merkityksellisiä miessuhteita montakin! Projektipoikani ovat tainneet pehmittää minua yhtä lailla kuin minäkin heitä. Ehkä meistä jokainen kykenee vielä  joskus merkitykselliseen rakkaussuhteeseen.

Väreilyä

Yksi asia minussa on muuttunut. En enää vatvo ja ylianalysoi asioita. Siksi tämän blogin luonnekin on muuttunut. Viime aikoina olen lähinnä raportoinut tänne mitä omasta mielestäni hauskaa olen tehnyt. Minulla on kiire elää elämääni. 

Jonkin verran olen pohtinut ystävyyttä. Keväällä minulla oli tarve olla yksinäni ja en osannut arvostaa sitä, että seuraani hakeuduttiin. Nyt nautin taas seurasta ja lähestyvä muutto on saanut minut herkistymään: mitä nämä ihmiset merkitsevät minulle. Olin eilen juhlissa ja juttelin amerikkalaisen kaverini kanssa, joka on muuttamassa parin kuukauden päästä Berliiniin. Hänellä on ollut omat vaikeutensa elämässä ja hän joutunut kokemaan myös taloudellisia ongelmia. Hän oli aidosti onnellinen uuden työni takia ja hänen innostuksensa sai minut iloiseksi. Sama nainen saattoi minut myöhemmin illalla bussille, kun olin juonut muutaman drinkin liikaa. Välittämistä. Se tuntuu hyvältä.

Perjantaina menin baariin tanssimaan miespuolisen kaverini kanssa, josta olen joskus tänne kirjoitellut. Hän on mahdottoman hauskaa seuraa tanssilattialla ja meillä oli mitä rattoisin ilta. Välillämme on kemiaa, mutta luulen, että on antoisampaa pysyä kavereina. Nyt kun meistä vihdoin on tullut sellaiset vuosien jälkeen. Hän on näitä projektipoikiani, joita olen välillä läksyttänyt melko lailla. Perjantaina olimme kuitenkin vain kaksi toistensa seurasta nauttivaa ja tanssilattialla pomppivaa kaverusta. Se tuntui hyvältä.

Juttumme Pitkän Tumman Komean kanssa ei taida edetä minnekään. Kävimme melko tiiviisti treffeillä, mutta muutamaa halausta lukuunottamatta emme koskettaneet toisiamme. Ei siinä mitään. Ei heti tarvitse hypätä sänkyyn. On kuitenkin outoa, kun koskettaminen ei tunnu luontevalta. Hänen halaamisensakaan ei tuntunut miltään. Kehomme eivät selvästikään värähdelleet samalla taajuudella.

Perjantaina tanssilattialla riehumisen jälkeen hyppäsin bussiin kohti kotia. Viereeni istahti pitkä vaalea komea nuorimies. Värähdys. "Jatkoille?" Mietin hetken ja sanoin kyllä. Silkinpehmeä iho.  Yhteensopivat kehot. Yhden yön sanattomat säännöt.

Ehkä se, että käytän vähemmän energiaa asioiden analysoimiseen, on tehnyt minusta tällaisen. Avoimen, herkästi viehättyvän, väreilevän, kokeilevan ja kokevan.

My kind of grazy

Hyvä viikonloppu taas. Perjantaina pidettiin karonkkaa työtiimiläisten kanssa. Naurettiin paljon. On hauskaa, kun löytää itsensä kaltaisia hulluja tästä maailmasta. Jos voisin, menisin naimisiin nykyisen, pian entisen, pomoni kanssa. Hän kokkaa niin hyvää ruokaa, että itkettää. Meistä on tullut kuuden vuoden aikana hyviä ystäviä. Hän on viisas nainen. Paljon kokenut elämässään, tuskaakin, ja ehdottomasti melko omituinen, mutta meillä on synkannut alkumetreistä lähtien. Hän on niitä ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni ja joka luottaa minuun niin paljon, että se luottamus taitaa kantaa läpi elämän. Ihmisillä pitäisi olla hyviä pomosuhteita. Se on melkein yhtä tärkeää kuin hyvät suhteet vanhempiin.

Lauantaina menin aamulla siskon ja siskon miehen kanssa Linnanmäelle ja sitten menin treffeille Pitkän Tumman Komean kanssa. Mentiin katsomaan kaksi elokuvaa Espoo Cinéen ja käytiin pariin otteeseen syömässä ja yhdessä baarissakin vielä. 10 tunnin treffit. Nähtiin tänään vielä uudestaan ja mentiin katsomaan kaksi elokuvaa lisää. Tykkään tästä miehestä. He is my kind of grazy too. Minua taisi välillä vähän jännittää kun olin ehkä vähän hiljainen. Juteltiin kuitenkin kaikenlaisista asiosta, ihan vakavistakin. Tunnen kiintyväni häneen ja se on hyvä tunne. Ihan vain sen takia, että se on ollut minulle vaikeaa pitkän aikaa. On myös mukavaa, kun seksi ei ole ollut kuvioissa, joten tässä on kyse ihan vain puhtaasti siitä, että pidän tästä ihmisestä. On muuten hassua, miten treffeillä usein ihmiset sanovat kaiken ääneen. Jos kuuntelee tarkasti, kaikenlaiset pelot ja toiveet saa selville.

Tänään aamulla kävin brunssilla harrastuskavereiden kanssa pitkästä aikaa. Minun tulee ikävä tätä jengiä. Olen viettänyt heidän kanssaan tiivisti viimeiset puolitoista vuotta ja nyt joukkomme on pikkuhiljaa hajoamassa. Minä muutan Turkuun, yksi on lähdössä Kanadaan rakkauden perään ja yksi Berliiniin. Naurettiin paljon heidänkin kanssaan.

En minä ihan jääpuikko ole. En taatusti tunteellinen tai kovinkaan romanttinen, mutta kyllä minä kiinnyn ihmisiin ja tarvitsen ihmisiä.

Vapaa

Olen näillä näkymin treffaamassa viikonloppuna uudestaan viime lauantain deittiäni. Hän on vapaa sielu. Siksi hänen kanssaan oli niin helppo olla. Se meitä yhdistää.

Muutos

Se on mun. Unelmien työpaikka. Edessä muutos.

Le weekend

Nyt väsyttää, mutta olipa taas kaikin puolin mukava viikonloppu. Kävin työhaastattelussa Turussa perjantaina ja oli mainiota kun työhaastattelu oli vain leppoisaa jutustelua. Tiistaina tiedetään, lähdenkö Turkuun. Seitsemää on haastateltu ja vaakakupissa voi painaa ihan mikä tahansa asia. Minä olen nuori, innokas ja vailla siteitä. Se voi olla edukseni.

Lauantaina olin treffeillä, sellaisilla "olipa hauskaa ja helppoa" -treffeillä. Mies pitkä, tumma, komea, rikas, hauska, kohtelias, positiivinen ja sopivalla tavalla todella outo. Lisäksi spontaani, seikkailunhaluinen ja musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien ystävä. Tuolta netin kätköistä voi näköjään löytyä priimojakin yksilöitä. Käytiin kahdella eri keikalla, syömässä ja vielä Navy Jerry'ssä, missä istuttiin ja juteltiin pilkkuun asti. Suomalaisten mieslukijoideni iloksi voin vielä kertoa, että kyseessä on ulkomaalainen mies ;)

Juteltiin aika paljon ihmissuhteista ja eksistäkin. Hän perusteli eksistä kysymisen sillä, että on hyvä tietää, millaisia eksiä on ollut, koska sitten tietää toisen maun. :) Aika paljonhan tässä miehessä on samaa kuin eksissäni. Älykäs verbaalikko, jolla on käytöstavat kohdillaan. Hän halusi tarjota kaiken, vaikka parhaani mukaan heittelin seteleitä aina välillä hänen suuntaansa. Tarjosi kyydin kotiin. Ei yrittänyt mitään. Jäi todella hyvä mieli.

Tänään sunnuntaina menin katsomaan Bollywood-elokuvan erikoisnäytöstä, kävin uimassa ja söin hyvää intialaista Ravintolapäivässä. Muy bueno!

Töistä

Syyskausi on alkanut ja samalla kaikenlainen yhdistystoiminta. Huomaan, että minussa on tapahtunut ratkaiseva muutos. Olen luopunut siitä ajattelusta, että minun pitäisi olla kantava voima. Olen päästänyt lankoja käsistäni ja ilokseni huomannut, että ihmiset ympärilläni ovat ottaneet langanpäät tiukasti käsiinsä. Onhan tämä tilanne vaatinut paljon pohjatyötä ja ihmisten tietoista sitouttamista, mutta myös asennemuutosta omassa päässäni. Kun otan askeleen taaksepäin, voi joku toinen ottaa askeleen eteenpäin ja jatkaa työtä puolestani.

Olen menossa perjantaina työhaastatteluun Turkuun. Kyseessä on unelmatyö hyvällä palkalla. Pesti on onneksi vain vuoden mittainen, joten se ei vaadi edes suurempaa pohdintaa siitä, olenko valmis muuttamaan Turkuun pidemmäksi aikaa. Jos saisin tämän työn, se olisi ruhtinaallinen palkka viime vuosien kituuttamisesta ja siitä, että olen verkostoitumisen ja työkokemuksen nimissä tehnyt töitä liian pienellä palkalla. Se olisi palkinto tuplamaisteriksi opiskelusta. Se olisi... hyvä juttu. Mutta ei elämäni siitä romahda, vaikka en työtä saisikaan.

Kävin kesällä läpi myös jonkinlaista ammatillista kriisiä, vaikka tämä vuosi onkin ollut ihan menestyksekäs. Kadotin itseluottamukseni ja työkaverit saivat kuulla nurinaani liiaksikin. Viime viikkojen aikana, kun töissä alkoi taas tapahtumaan, pääsin takaisin oikeille raiteille. Nyt minulla on taas hyvä olo oman ammattitaitoni suhteen. Ymmärrän taas hieman paremmin vahvuuteni ja heikkouteni ja kiitos mainion työtiimin, olen alkanut ymmärtää, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen työelämässä ja että jokaisessa työpaikassa tarvitaan erilaisia persoonia. Nyt voin mennä hyvällä fiiliksellä perjantain työhaastatteluun. Voin mennä sinne ihmisenä, joka ei osaa tai tiedä kaikkea, mutta joka voi olla juuri oikea henkilö tähän tehtävään.

Under construction

Hyvästä seksistä voi saada ehkä boostausta elämäänsä, mutta eipä siitä pitemmäksi ajaksi virtaa riitä. Nyt olen alkanut toden teolla siirtymään oksitosiinista endorfiini-huumeen äärelle. En ole vain tainnut ennen urheilla oikein. Salillakin olen käynyt sillä tavalla hissutellen. Mutta nykyään saan hien pintaan ja se taitaa olla se avainasia tässä asiassa. Olen alkanut kuunnella nopeatahtista musiikkia kuntoillessa, mikä auttaa paaaljon tuossa hien pintaan saamisessa. Tänään googlailin netistä erilaisia muodonmuutos-kuvasarjoja siitä, millaisilla tuloksia kuntoilulla voi saada aikaan. Ne on muuten käsittämättömän kökköjä, mutta tehokkaita kuitenkin.

Olen nyt siis saavuttanut kolmenkympin kriiseilyn lakipisteen. Sen pisteen, jossa kaiken ahdistuksen jälkeen asialle aletaan tehdä jotain. Kun elämäntilanteelleen tai sen pysähtyneisyydelle ei pysty tekemään sen enempää, voi kaiken sen turhautumisen kohdistaa omaan kehoonsa ja sen kohentamiseen. Mielikin ehkä laahaa sitten sen kehon peesissä.

On hauska ajatella, miltä tähän painonpudotuskisaan osallistuvat näyttävät muutaman kuukauden päästä, jos päästään kaikki tavoitteeseen. Varmaan otetaan sitten heti perään vielä uusi kisa. Ei pidä vielä hykerrellä, mutta jos tämä projekti onnistuu, olen ehkä keksinyt laihdutuskonseptin, joka saattaisi toimia muillakin. Homma toimii näin:

- Etsi yksi tai kaksi kaveria/sukulaista mukaan projektiin.
- Päättäkää deadline laihdutusprojektille (kisa päättyy tähän päivään mennessä saavutetaanpa tavoite tai ei) esim. meillä vuoden loppu. Deadlinen päättäminen antaa projektille ryhdikkyyttä ja kiireen tuntua.
- Päättäkää kilomäärä, joka tavoitteena tiputtaa esim. meillä 10 kiloa
- Päättäkää palkintosummista. Tässä systeemissä kaikki tavoitteen määräajassa saaneet saavat palkinnon, mutta voittaja suuremman kuin muut esim. meillä voittaja saa kahdelta muulta kilpailijalta 100 euron (valitsemansa) palkinnon, kakkonen 70 euron palkinnon ja kolmonen 40 euron palkinnon. (Jos kilpailijoita on kaksi summat voi olla esim. 100 euroa ja 50 euroa). Näin kaikilla on motivaatiota jatkaa kisaa, vaikka kanssakilpailija saavuttaisi tuloksen.
- Päättäkää, kuinka usein kanssakilpailijoille raportoidaan edistymisestä esim. meillä kerran kuussa.

Ahhh, olenpa minä stereotyyppinen tässä vanhenemiskriisissäni. Jos viime vuonna keskityin ikäkriiseilyn filosofisempaan puoleen, on tämän vuoden teema fyysinen rappeutuminen. Minä saatan elää hyvinkin vielä 60 vuotta tai enemmän. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmassa roolissa tämän kehon hyvinvointi on. Aira Samulin on aika hieno esimerkki siitä, mitä liikunnalla voi saada aikaan. The Hurtlockerin ohjaaja ja James Cameron kuusikymppinen ex-vaimo Kathryn Bigelow on myös inspiroiva roolimalli. Jos voisin näyttää 30 vuoden tai 50 vuoden jälkeen noin terveeltä, niin... se olisi hienoa.

Keho ja mieli. Keho ja mieli. Erottamattomat? Tätä nyt olen testaamassa.

Kuntoilusoittolistalla muun muassa Young the Giantin biisi My Body:

"My body tells me no
But I won't quit
Cause I want more
Cause I want more
My body tells me no
But I wont quit
Cause I want more
Cause I want more"

Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Vaara

Edellisen postauksen kommenteissa kysyttiin, miksi en aloittaisi vakituista fuck buddy –suhdetta Nuoren Kollin kanssa. En uskalla.

Minusta on tullut varsin kovapintainen. Miesuhteet harvoin hetkauttavat minua suuntaan tai toiseen. Kohtaaminen Muusikon kanssa maaliskuussa oli lähes yhtä sykähdyttävä kuin Nuoren Kollin kanssa, mutta tunteeni kylmenivät nopeasti, kun selvisi, että mies kärsii vakavasta riippuvuudesta. Nuoreen Kolliinkin olen suhtautunut viimeiset 1½ vuotta melko välinpitämättömästi. Olemme välillä nähneet seksin merkeissä, mutta olen pitänyt häntä sen verran kusipäisenä, ettei tapaamiset ole saaneet tunteitani roihahtamaan. 

Sunnuntainen tapaaminen oli erilainen, sillä se muistutti minua ensikohtaamisestamme kaksi vuotta sitten. Ihastuin häneen päätä pahkaa, mutta viikko tapaamisen jälkeen olimme jo riidoissa. Avauduin hänelle tunteistani ja hän vastasi tavalla, joka sai aikaisempaan pitkään suhteeni liittyvät kipukohdat ilmiliekkeihin. Plastic Dream on kirjoittanut siitä, miten pahalta tuntuu, kun mies sanoo, ettei tunne tarpeeksi. Sen kuuleminen on paskamaista silloin, kun itsestä tuntuu, että teidän kahden välillä oleva yhteys on jotain ainutlaatuista. Kun hyvä seksi saa oksitosiinin virtaamaan naiskehosi suonissa ja miehessä on vaaran ja viettelyksen magiaa. 

Nuorella Kollilla on outo vaikutus minuun. Hän on arvaamaton ja siksi kiehtova. Silkkisen pehmeä ja myrkyllisen pisteliäs yhtä aikaa. Vähän niin kuin tämä heinäkuinen sää. Viikonloppuna kuvankaunis hellesää ja nyt syksyisen harmaata. Kuumaa ja kylmää. Huumetta minun kaltaiselleni jännityksenetsijälle. Säännöllinen fuck buddy –suhde olisi riski, sillä en luota siihen, että olisin turvassa hänen kanssaan. Niin kauan kuin minä olen se, joka torjuu Nuoren Kollin lähentymisyrityksiä ja vittuilee miehen ”out of blue” –hempeilyille, olen kuivilla vesillä. Mutta jos minä lankean, tämä mies ei kannattele sydäntäni hellävaroen. Siksi olen nyt vaarassa. Aivan liian avoin ja hormonihuuruinen.

Heinäkuu

Lääkäri, lääkäri, miten hoitaa 31-vuotiasta naista, joka kärsii vanhenemisenpelosta ja alakuloisuudesta? Tajunnanräjäyttävää seksiä. Parempaa lääkettä ei olekaan.

Voi Nuori Kolli, vaikka tiemme ovat kohdanneet harvoin näinä kahtena vuotena, on jokainen kohtaaminen kohonnut arjen harmauden yläpuolelle. Olemme rakastelleet, panneet, nauraneet ja tunteneet sielujen sympatiaa. Olemme riidelleet, haastaneet toisiamme ja taistelleet vallasta.

Tänään istuit edessäni ja minua nauratti. Siinä sinä olet ja silmiesi pilke hymyilyttää minua. Suutelet juuri niin hyvin kuin muistan ja olet otteissasi juuri niin taitava kuin aiemminkin. Minua naurattaa. Siinä sinä olet.

Kun kemia on niin vahvaa, että sitä voisi erehtyä luulemaan rakkaudeksi.

Nuori Kolli, kiitos kun herätit minut eloon.

Tämän viikonlopun biisi suomalaiselta bändiltä Rubik: Storm In a Glass of Water

Viikonloppu

Oli mukava viikonloppu. Niin mukava, että tekee mieli raportoida siitä. Joka päivälle mahtui jotain uutta ja jotain liikunnallista.

Perjantaina jäin töiden jälkeen keskustaan pyörimään. Menin tuijottelemaan asioita kauppoihin ilman aikomustakaan ostaa mitään. Sitten menin Kirjasto 10:een, otin kaksi lehteä ja vajosin nojatuoliin. Löysin mielenkiintoisen uuden lehden: The Economist -lehden kulttuuriliitteen nimeltä Intelligent Life. Luin siitä lempisarjakuvakäsikirjoittajastani Neil Gaimanista ja kuuluisista puheista. Yksi niistä oli Hilary Clintonin Kiinassa vuonna 1995 pitämä puhe naisten oikeuksista:

"If there is one message that echoes forth from this conference, let it be that human rights are women’s rights and women’s rights are human rights once and for all. Let us not forget that among those rights are the right to speak freely -- and the right to be heard.

Rohkea nainen. 

Alan lukea enemmän hyviä lehtiä. Food for the brain. 

Sitten kävelin Pikku-Huopalahden ympäri ja keräsin 150 grammaa vattuja retkelläni. Sitten menin kotiin ja katsoin uusimman Batmanin. Hyvä perjantai. 

Lauantaikin oli aika hyvä. Menin Kumpulan maauimalaan ja kauhoin 35 minuuttia likipitäen tyhjässä altaassa. Uinnin jälkeen menin katsomaan kaksi viikkoa sitten maanantaina syntynyttä nyyttiä. Nyytin jälkeen vietin aikaa kaverin kanssa, joka oli lähdössä kuukaudeksi kotimaahansa. Olen ylpeä ystävästäni. Hän on muuttunut herrasmieheksi.

Tänään kuuntelin aamulla hyvää, itselleni uutta musiikkia (esim. Edward Sharpe, kuuntele alla). Puolen päivän jälkeen menin katsomaan Espooseen kaksi viikkoa sitten tiistaina syntynyttä bebeä. Bebellä oli äitinsä huulet. Beben katsastamisen jälkeen otin sankoni ja poimurini ja jatkoin matkaa Nuuksioon. Jäljitin mustikoita, joita sitten iltaa kohden alkoikin löytyä. Vähän ennen kahdeksaa huomasin, että tulee kiire jos aion ehtiä kerran tunnissa kulkevaan bussiin. Juoksin mustikoineni kokonaisen kilometrin. Mustikkajuoksu. Ehdin bussille kuusi minuuttia etuajassa ja minulle jäi vielä aikaa kuvata lampaita laitumella. Tulin kotiin, siivosin mustikat ( 18 sadan gramman minigrip-pussia!) ja kuuntelin taas hyvää uutta musiikkia (esim. Owen Pallet, kuuntele alla).

Lampaat Kattilassa

Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: I Come In Please

Owen Pallet : E is for Estranged

Lisää hajanaisia ajatuksia

Olenpa saanut mukavia kommentteja blogitauon aikana. Kiitos Birgitta ymmärryksestä vahvaa naista kohtaan ja kiitos Isla tarkkanäköisistä huomioista - olet varmasti oikeassa, minun pitäisi olla lempeämpi itseäni kohtaan. Tällaiset lukijakommentit muistuttaa siitä, että blogin pitäminen on parhaimmillaan hyvinkin antoisaa.

Niin, minä en taida oikein osata relaamisen jaloa taitoa, kun oma nuutuneisuus herättää minussa niin vahvoja antipatioita. Kai minun pitäisi vain osata nauttia siitä, kun on hieman iisimpää, eikä vain närkästyä siitä, että elämä ei ole yhtä suurta seikkailua.

Kun olin pieni, piirsin koko ajan. Kun olin lukiossa, ajattelin vielä, että minusta voisi tulla esimerkiksi kuvittaja. Jostain syystä kadotin ilon piirtämisestä ja se jäi muun elämän vyöryessä ylle. Viime aikoina olen ajatellut harrastuksen henkiin herättämistä. Pari päivää sitten kävelin Aleksanterinkatua pitkin ja aloin katsella ihmisiä piirtäjän silmin. Millaisilla viivoilla heidät piirtäisin, mitkä piirteet tekevät heistä tunnistettavia.  Ihmisten havannointi oli hauskinta mitä olin tehnyt aikoihin. Meitä on niin monenlaisia: lyhyenläntiä, kuikeloita, isonenäisiä, punatukkaisia, ryhdikkäitä... Menin istumaan Esplanadin puistoon ja aloin tarkkailemaan ihmisiä. Kohta huomasin, että aloin pohtia, millaista elämää tarkkailemani ihmiset elävät. Vaikkapa se vaatimattomiin sävyihin pukeutunut kuusikymppinen laiha mies, joka istui penkillä kädet ja jalat ristissä, hievahtamatta, eteenpäin tuijottaen. Tuleeko hän istumaan puiston penkille joka päivä, onko hän onnellinen vai onneton?

Olen hakenut töitä Turusta. Jos saan työpaikan, päättyy vuosikymmen pääkaupunkiseudulla. Muutin tänne heinäkuussa 2003, jolloin oli tukahduttavan kuuma useamman viikon ajan. Muutto ja uusi työ voisivat tehdä hyvää minulle. Ei tarvitsisi ainakaan valittaa, että kaupungissa on liikaa ystäviä. Katsotaan, miten käy.

Viikonloppuna menen katsomaan kahta uutta tulokasta. Children are precious. Tätä en ole ymmärtänyt ennen tätä kevättä. En ennen kuin lapsia alkoi syntyä itselle tärkeille ihmisille. Vasta nyt kun tiedän, että näiden lasten kasvua tulen seuraamaan. Viikonloppuna aion myös mennä mustikkaan. Vanhenemisen merkkinä olen myös todennut sen, että 31-vuotiaana en enää harrastaa liikuntaa ulkonäöllisistä syistä, vaan koska muuten hajoan: selkäni ja psyykkeeni eivät kestä muuten. Ehkä tämä vanhenemiskriisikin tästä väistyy, jos pääsen säännöllisen liikunnan makuun taas.