Lisää hajanaisia ajatuksia

Olenpa saanut mukavia kommentteja blogitauon aikana. Kiitos Birgitta ymmärryksestä vahvaa naista kohtaan ja kiitos Isla tarkkanäköisistä huomioista - olet varmasti oikeassa, minun pitäisi olla lempeämpi itseäni kohtaan. Tällaiset lukijakommentit muistuttaa siitä, että blogin pitäminen on parhaimmillaan hyvinkin antoisaa.

Niin, minä en taida oikein osata relaamisen jaloa taitoa, kun oma nuutuneisuus herättää minussa niin vahvoja antipatioita. Kai minun pitäisi vain osata nauttia siitä, kun on hieman iisimpää, eikä vain närkästyä siitä, että elämä ei ole yhtä suurta seikkailua.

Kun olin pieni, piirsin koko ajan. Kun olin lukiossa, ajattelin vielä, että minusta voisi tulla esimerkiksi kuvittaja. Jostain syystä kadotin ilon piirtämisestä ja se jäi muun elämän vyöryessä ylle. Viime aikoina olen ajatellut harrastuksen henkiin herättämistä. Pari päivää sitten kävelin Aleksanterinkatua pitkin ja aloin katsella ihmisiä piirtäjän silmin. Millaisilla viivoilla heidät piirtäisin, mitkä piirteet tekevät heistä tunnistettavia.  Ihmisten havannointi oli hauskinta mitä olin tehnyt aikoihin. Meitä on niin monenlaisia: lyhyenläntiä, kuikeloita, isonenäisiä, punatukkaisia, ryhdikkäitä... Menin istumaan Esplanadin puistoon ja aloin tarkkailemaan ihmisiä. Kohta huomasin, että aloin pohtia, millaista elämää tarkkailemani ihmiset elävät. Vaikkapa se vaatimattomiin sävyihin pukeutunut kuusikymppinen laiha mies, joka istui penkillä kädet ja jalat ristissä, hievahtamatta, eteenpäin tuijottaen. Tuleeko hän istumaan puiston penkille joka päivä, onko hän onnellinen vai onneton?

Olen hakenut töitä Turusta. Jos saan työpaikan, päättyy vuosikymmen pääkaupunkiseudulla. Muutin tänne heinäkuussa 2003, jolloin oli tukahduttavan kuuma useamman viikon ajan. Muutto ja uusi työ voisivat tehdä hyvää minulle. Ei tarvitsisi ainakaan valittaa, että kaupungissa on liikaa ystäviä. Katsotaan, miten käy.

Viikonloppuna menen katsomaan kahta uutta tulokasta. Children are precious. Tätä en ole ymmärtänyt ennen tätä kevättä. En ennen kuin lapsia alkoi syntyä itselle tärkeille ihmisille. Vasta nyt kun tiedän, että näiden lasten kasvua tulen seuraamaan. Viikonloppuna aion myös mennä mustikkaan. Vanhenemisen merkkinä olen myös todennut sen, että 31-vuotiaana en enää harrastaa liikuntaa ulkonäöllisistä syistä, vaan koska muuten hajoan: selkäni ja psyykkeeni eivät kestä muuten. Ehkä tämä vanhenemiskriisikin tästä väistyy, jos pääsen säännöllisen liikunnan makuun taas.