Hajanaisia ajatuksia

Viimeisen kuukauden aikana mikään ei ole tuntunut oikein miltään. Olen tuntenut itseni vanhaksi. Juttelin kuitenkin yhden miespuolisen kaverini kanssa aiheesta ja hän huomautti osuvasti, että eihän se ole iästä kiinni, innostaako asiat. Voi olla kahdeksankymppinen ja vahvasti elämän syrjässä kiinni ja halukas oppimaan uutta. Hän sanoikin, että kuulostan pikemminkin masentuneelta. Hätkähdin.

Masentuneen ihmisen mieli on kiinni menneessä tai se junnaa paikallaan. Minua vaivaa näköalattomuus. En tiedä mitä haluan. Paitsi tiedän sen, että haluan muutosta. Haluan uusiin töihin. Haluan, että minut haastetaan ja että neuronien aivoissani on pakko reitittyä uudelleen. Oloni on kuin sikolättiin sammuneella merimiehellä, jonka joku hurjapäinen kapteeni saisi hakea mukaan uuteen seikkailuun.

Kävin muutaman kerran treffeillä erään miehen kanssa. Minua ujomman ja varovaisemman. Ajattelin, että eihän sillä ole väliä, koska haluan itsekin rauhoittua hieman. Olimme Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ja yllämme puhkesi ukkosmyrsky. Minusta tämä oli jännittävää, hänen mielestään pelottavaa. Sillä hetkellä... en tiedä... olen ehkä hieman raihnaistunut, mutta olen kuitenkin seikkailija ja toisen sellaisen haluaisin rinnalleni.Vapaan sielun.

Mitä tulee julistamaani käytöstapojen parantamisprojektiin, niin ehkä jotain edistymistä on tapahtunut. Tuollaisilla ohjelmanjulistuksilla on yleensä se hyvä puoli, että ne jäävät alitajuntaan muhimaan. Olen viettänyt paljon aikaa hyvin käyttäytyvien ihmisten kanssa ja jotain on tarttunut. Olen edelleen suorapuheinen itseni kyllä. Viime lauantaina tapasin sen parjaamani kaverin, jonka käytöstavoissa olisi myös parantamisen varaa. Jokin oli muuttunut hänessäkin. Hän oli ystävällisempi kuin yleensä. Ehkä olemme kumpikin käynneet jonkinlaisen vaiheen. Erosimme pitemmistä suhteista samoihin aikoihin, 3-4 vuotta sitten, ja ehkä olemme molemmat valmiit olemaan "pehmeämpiä" ja vastaanottavaisempia.

Samalla kuitenkin huomaan, että en ole oma itseni ilman tietynasteista aggressiivisuutta. Silloin kun tunnen itseni luuseriksi, minua ei nosta alakulosta itsekannustus tai tsemppaaminen, vaan ihan puhdas vitutus. Pääsen uuteen vaiheeseen vasta sitten, kun suutun itselleni ja kyllästyn ruikutukseeni.