Takana mainio viikonloppu, vaikka olen väsyneempi kuin naismuistiin. Huulilla kareilee kuitenkin kestohymy. Eilen teki mieli lähteä tanssilattialle ja seuraksi sain kaksi hulvatonta kaveria. Näitä iltoja muistelee vielä mummonakin, kun nauraa itsensä kipeäksi ja irrottelee sydämensä kyllyydestä. Toisella kaverilla oli henkselit ja minulla ei ollut hiuslenkkiä mukana, joten virittelimme henkseleiden toisesta päästä minulle hiuslenkin niin, että henkselit oli edelleen kiinni kaverin housuissa ja toisen klipsun laitoimme kiinni kolmannen kaverin rintsikoihin. *tikahtuu* Ilta eteni siis performanssitaiteen hengessä ja päättyi homopornokeskusteluun nakkikioskijonossa niin, että keskusteluun osallistui puolet jonosta. Legendaarista settiä.
Jokin myös liikahti minussa. Kaveri, johon olen aina pitänyt vähän etäisyyttä, tuli läheisemmäksi. Olen ylläpitänyt välimatkaa osittain siksi, että teemme hommia yhdessä, osittain siksi, että hänellä ei ole ollut ihan paletti kasassa - ja ennen kaikkea, koska jokin hänessä vetoaa. "Daaliah, sä et oo kovin hirvittävä." "Kiits, et säkään oo niin paha." Kun et enää pidäkään pientä defenssiä yllä vaan hymyilet toiselle hyväksyvintä hymyäsi ja naurat sydämellisesti toisen jutuille.
Elämä on juuri nyt ihanaa. Se on juuri sellaista kuin haluan sen olevan. Se on kavereita, se on itselle tärkeiden asioiden parissa työskentelemistä, se on elämistä hetkessä, innostumista, kokemista, pysähtymistä.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
perjantai 28. syyskuuta 2012
Perjantai-illan koomaa
Tylsistymistä ilmassa, mieli haluaisi mennä viipottaa, mutta kroppa ei jaksa. Ohjelmassa siis perjantai-ilta kotona. Auki on sekä televisio että läppäri. Mediapaastoni iltojen suhteen on toiminut tarkoituksessaan, enkä koe enää välttämättömäksi pitää siitä orjallisesti kiinni. Addiktiota ei enää ole, mutta tarkkana on toki hyvä olla. Yritän edelleen täyttää iltani kavereilla, liikunnalla, harrastuksilla ja elokuviin ja kirjoihin keskittymisellä, mutta ei satunnainen televisio- tai nettisurffailu ole maailmanloppu, kunhan siitä ei tule pääasiallinen elämänsisältö. Juuri nyt olen niin väsynyt eilisen ja tämänpäiväisen hakemusrumban jälkeen, etten jaksa keskittyä mihinkään järkevään. Tämä on kai itseasiassa monelle se tärkein "tekosyy" netin ja telkkarin ääreen jämähtämiseen. Kun on ihan raato, eikä nukkumaankaan voi vielä mennä, aivoton ja keskittymiskykyä vaatimaton viihde houkuttaa kummasti.
Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.
Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.
Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.
Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.
Adios amigos ja antoisaa viikonloppua!
Huomaan olevani myös seurankipeä, kun en ole pariin päivään ehtinyt näkemään kavereita: televisio luo illuusion seurasta ja Facebookissa kavereita voi jututtaa oikeastikin - tai äitiä. Perjantai-ilta äidin kanssa Facebookissa chataten - ei kuulosta lainkaan säälittävältä :D Työajoista kiinnipitäminen ja riittävä lepo, niiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; silloin jaksaa tehdä fiksumpia ja "lataavampia" juttuja, mutta ei vapaa-ajastakaan saa tulla suorittamista. Tänä iltana siis ohjelmassa: aivottomuutta.
Kävin tänään vierailemassa Helsingin yliopiston uudessa kirjastossa Kaisa-talossa Kaisaniemessä. Paikka näytti erittäin hyvältä: hienoja ovaaleja muotoja ja freesiyttä, asiakaspalvelukin oli mallikasta. Tiedän, että kyseisessä paikassa on käytetty apuna palvelumuotoilukonsultointia ja sen huomasi, hyvässä mielessä. Tuonne voisi hyvinkin kuvitella menevänsä gradukirjan kanssa istuksimaan.
Huomiselle olisi vaikka mitä ohjelmaa. Eräs tuttava kutsui synttäripäivällisille, ja harmittaa kun en pääse - kyseessä gourmet-tason amatöörikokki ja hauska suomalais-sveitsiläinen pariskunta. Lisäksi olisi kaverin kotipippalot. Mutta ei, emännän tehtävät kutsuu.
Väsyneenä ei myöskään jaksa kirjoittaa teema-aiheista. Jonkun verran olen miettinyt sitä, miten luottavainen tai epäluuloinen asenne toisia ihmisiä kohtaan vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen, mutta kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin - tuoreemmilla aivoilla.
Adios amigos ja antoisaa viikonloppua!
Höpötystä
Nyt tulee höpö-höpö-höpötys-postaus. Kirjoitin koko päivän rahoitushakemusta ja käyn nyt edelleen ylikierroksilla, eikä nukkumisesta näytä tulevan mitään. Kuuntelen sitten musiikkia koneelta kunnes rauhoitun. Hakemuksen kirjoittaminen oli yllättävän hauskaa, sillä pääsin siinä toteuttamaan käytännössä tämän vuoden aikana harjoittamiani taitoja: kirjoittamista ja argumentointia. Minusta on tullut melkoisen vallaton kirjoittaja, minkäänlaisesta kirjoittajan blokista ei ole tietoakaan.
Tänään Helsingissä oli omituinen sumu. Sellainen zombie-sää, mutta eipä tullut nenää juuri ulkona käytettyä. Kävin yhdellä suklaanhakureissulla ja siinä kaikki. Haaveilin Fazerin uudesta tummasuklaa-Geishasta, mutta sitä ei löytynyt kaupasta, piti tyytyä chilisuklaaseen. Lauantaina tulee tiimiläiset käymään. Meillä on perinteenä kerran vuodessa järjestettävä sushipiknik, mutta eihän nyt voi enää pikniköidä, joten syödään sushit sisällä. Pääsevät sitten vielä kattoterassisaunalle, kun ulkona vielä tarkenee olla, ainakin hetken. Mun tiimiläiset on kyllä aika höpöä sakkia. Suloisen uskollista ja lojaalia.
Trat, trat, trat. Hmmm. Viime päivinä olen kaivannut poikakaveria. Ihan vain seuraksikin, höpöttämisseuraksi. Tai vaikka pussailuseuraksi. Huomaan taas ihastuvani. Tutustun harrastusten kautta jatkuvasti uusiin poikiin ja on hauska huomata, että pienet asiat voi viehättää. Avoimuus, poskipäät, hauskat sananvalinnat. Trat, trat.
Huomenna ehkä ehtisin taas elokuviin, ehkä, jos jaksan. Hih, The Smiths: Bigmouth Strikes Again. Tästä biisistä tulee mieleen kaukorakkauteni, tämä oli vähän niinkuin meidän biisi:
Hän on kyllä hauska mies. Hänellä oli eilen Facebookissa status, joka kuvaa aika mainiosti hänen luonnettaan ja huumorintajuaan: "Don't catch me if I fall. Just lie down next to me." Kukaan toinen ei ole tainnut naurattaa minua yhtä paljon. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain jotenkin avautuu, ei voi olla hymyilemättä. Olo on kevyt.
Uu, toinen hyvä biisi. Fun.: Some Nights. Tässä on kyllä pöljä musiikkivideo.
Voihan yökukunta.
Tänään Helsingissä oli omituinen sumu. Sellainen zombie-sää, mutta eipä tullut nenää juuri ulkona käytettyä. Kävin yhdellä suklaanhakureissulla ja siinä kaikki. Haaveilin Fazerin uudesta tummasuklaa-Geishasta, mutta sitä ei löytynyt kaupasta, piti tyytyä chilisuklaaseen. Lauantaina tulee tiimiläiset käymään. Meillä on perinteenä kerran vuodessa järjestettävä sushipiknik, mutta eihän nyt voi enää pikniköidä, joten syödään sushit sisällä. Pääsevät sitten vielä kattoterassisaunalle, kun ulkona vielä tarkenee olla, ainakin hetken. Mun tiimiläiset on kyllä aika höpöä sakkia. Suloisen uskollista ja lojaalia.
Trat, trat, trat. Hmmm. Viime päivinä olen kaivannut poikakaveria. Ihan vain seuraksikin, höpöttämisseuraksi. Tai vaikka pussailuseuraksi. Huomaan taas ihastuvani. Tutustun harrastusten kautta jatkuvasti uusiin poikiin ja on hauska huomata, että pienet asiat voi viehättää. Avoimuus, poskipäät, hauskat sananvalinnat. Trat, trat.
Huomenna ehkä ehtisin taas elokuviin, ehkä, jos jaksan. Hih, The Smiths: Bigmouth Strikes Again. Tästä biisistä tulee mieleen kaukorakkauteni, tämä oli vähän niinkuin meidän biisi:
Hän on kyllä hauska mies. Hänellä oli eilen Facebookissa status, joka kuvaa aika mainiosti hänen luonnettaan ja huumorintajuaan: "Don't catch me if I fall. Just lie down next to me." Kukaan toinen ei ole tainnut naurattaa minua yhtä paljon. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vain jotenkin avautuu, ei voi olla hymyilemättä. Olo on kevyt.
Uu, toinen hyvä biisi. Fun.: Some Nights. Tässä on kyllä pöljä musiikkivideo.
Voihan yökukunta.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Äiti Teresa, Mamatha Gandhi et al.
Olen pohtinut sitä, millaisia ihmisiä kunnioitan ja arvostan ja ymmärtänyt, että yksi asia nousee kaiken edelle: se, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä ja ajattelee heistä. Minulla on kaveri, jonka olen tuntenut kuuden vuoden ajan. Olemme samassa kaveriporukassa ja vietän hänen kanssaan paljonkin aikaa, vaikka emme kahdestaan hengailekaan. Tämä poika on kuvankaunis, Calvin Klein -mallin näköinen, mutta erittäin epävarma itsestään. Hän on hauska ja välillä hyvinkin suloinen ja pitkän yhteisen historiamme takia välitän hänestä, mutta hän saa sappeni kiehumaan melkein jokaisella tapaamiskerralla. Hänellä on paha tapa kommentoida jatkuvasti ihmisten ulkonäköä, ihan vain satunnaisten ihmisten ja yleensä naisten, ja yhtä lailla hän ruotii ihmisten luonteita. Vaikka ruotiminen ei kohdistu oman kaveriporukkamme naisiin, ymmärrettävästi kukin kaveriporukan nainen on vetänyt useamman kerran herneen nenäänsä tämän tavan takia ja läksyttänyt tätä kaverimiestä siitä, että vaikka et kommentoikaan meidän ulkonäköämme, tuollainen käyttäytyminen on sietämätöntä. Tällä läksyttämisellä on hyvin vähän vaikutusta, eikä poika tajua, miten paljon tämä jatkuva kommentoiminen vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme hänestä. Hän on myös erittäin epävarma omasta ulkonäöstään; kertomansa mukaan hänen äitinsä kritisoi hänen ulkonäköään ja on tehnyt näin hänen lapsuudestaan lähtien. Huoh, hän on niin banaalin oppikirjamainen tapaus, että melkein itkettää.
Samalla pojalla on jatkuvasti tarve lajitella ihmiset cooleihin ja ei-cooleihin ihmisiin. Hän on kotoisin eräästä toisesta maasta ja kuuluu vaikutusvaltaiseen ja rikkaaseen sukuun tässä maassa. Hänen isoisänsä oli kuuluisa sotasankari ja tässä kyseisessä maassa tällä on paljonkin painoarvoa. Rikas, hyvännäköinen, arvovaltaisesta suvusta ja vanhempiensa laiminlyömä (hänet laitettiin sisäoppilaitokseen lapsena ja lukioikäisenä hän asui isoäidillään): lopputuloksena epävarma, omaa asemaansa muita mollaamalla pönkittävä poika-rukka. Maalailen tässä aika karmivan kuvan, mutta hänessä on toivoa. Hän tiedostaa ison osan ongelmistaan ja haluaa puhua niistä, tekee pilaa itsekeskeisyydestään ja hän on hakeutunut seuraan, jossa hänen käytöstään ja ajattelumallejaan kritisoidaan jatkuvasti. Suuri syy Suomeen muuttamiseenkin taisi olla se, että hän ei saa täällä erityiskohtelua. Nauramme hänen mahtailulleen ja ymmärrämme, että pohjimmiltaan hän on hyväksyntää ja rakkautta janoava pikkupoika. Mutta häntä on hyvin vaikea kunnioittaa, enkä jaksa olla hänen seurassaan kovin pitkään. Hänkin taitaa tämän ymmärtää ja pyrkii hauskuudellaan kompensoimaan käytöstapojensa puutetta.
Epävarmojen ihmisten kanssa tämä kaverini voi olla lähes julma. Töykeä ja piittaamaaton. Hän on kuin huonosti käyttäytyvä, pomottava koira, joka aistii ihmisten pelon. Hänen epävarmuutensa ymmärtävien ja sen yläpuolelle asettuvien ihmisten seurassa hän pysyy kurissa.
Tämä kaverini ihaili suuresti eksääni ja tämä olikin hänelle jonkinlainen roolimalli. Kunnioitan eksääni ihmisenä hyvin paljon. Hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan pura huonoa oloaan muihin ihmisiin tai koe tarpeelliseksi pönkittää omaa itsetuntoaan muita mollaamalla. Hänellä on hyvin zenmäisen ymmärtäväinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja heidän heikkouksiinsa. Parisuhteessa tämä on toki hyvinkin raivostuttavaa, kun et itse yllä yhtä pyhimysmäiselle tasolle ja toinen välttelee konfliktia viimeiseen saakka. Tämä tosiseikka poislukien eksäni oli ihminen, jonka kanssa oli todella helppo olla ja jota on helppo kunnioittaa ja arvostaa. Hän ei ole huomiohakuinen, mutta kertoo mielipiteensä kiertelemättä. Hän on ystävällinen, mutta ei anna itseään kohdeltavan miten tahansa. Ei, en ole laittanut eksääni yhtään jalustalle... :D
Haluaisin itse oppia ystävällisemmäksi ja huomioivammaksi toisia kohtaan. Minussa on aimo annos itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta ja tuomitsevuutta. Tämänkin postauksen kirjoitin negaation ja tuomitsemisen kautta, vaikka olisin voinut keskittyä ihailemiini ihmisiin. En ole pyhimys ja vaikka pyrkimyksenäni on kohdella ihmisiä ystävällisesti, en onnistu tässä aina. Voin olla pisteliäs mielestäni huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ja välttelevä, jos minusta tuntuu, että ihminen saattaisi tukeutua minuun liiaksi. Tämä on minusta turhanaikainen pelko, millä on juuret menneisyydessäni. Uskon, että jos ihmisiä kohtelee kunnioittavasti, he kohtelevat myös sinua hyvin. Mutta rajansa on tunnettava, eikä toisten saa antaa pallotella itseään. Tässä onkin varmaan asian ydin: mihin vetää raja ystävällisyyden ja sinisilmäisyyden välille? Mikä on itsekeskeisyyttä ja mikä tervettä omien tarpeidensa ja rajojensa tunnistamista?
Samalla pojalla on jatkuvasti tarve lajitella ihmiset cooleihin ja ei-cooleihin ihmisiin. Hän on kotoisin eräästä toisesta maasta ja kuuluu vaikutusvaltaiseen ja rikkaaseen sukuun tässä maassa. Hänen isoisänsä oli kuuluisa sotasankari ja tässä kyseisessä maassa tällä on paljonkin painoarvoa. Rikas, hyvännäköinen, arvovaltaisesta suvusta ja vanhempiensa laiminlyömä (hänet laitettiin sisäoppilaitokseen lapsena ja lukioikäisenä hän asui isoäidillään): lopputuloksena epävarma, omaa asemaansa muita mollaamalla pönkittävä poika-rukka. Maalailen tässä aika karmivan kuvan, mutta hänessä on toivoa. Hän tiedostaa ison osan ongelmistaan ja haluaa puhua niistä, tekee pilaa itsekeskeisyydestään ja hän on hakeutunut seuraan, jossa hänen käytöstään ja ajattelumallejaan kritisoidaan jatkuvasti. Suuri syy Suomeen muuttamiseenkin taisi olla se, että hän ei saa täällä erityiskohtelua. Nauramme hänen mahtailulleen ja ymmärrämme, että pohjimmiltaan hän on hyväksyntää ja rakkautta janoava pikkupoika. Mutta häntä on hyvin vaikea kunnioittaa, enkä jaksa olla hänen seurassaan kovin pitkään. Hänkin taitaa tämän ymmärtää ja pyrkii hauskuudellaan kompensoimaan käytöstapojensa puutetta.
Epävarmojen ihmisten kanssa tämä kaverini voi olla lähes julma. Töykeä ja piittaamaaton. Hän on kuin huonosti käyttäytyvä, pomottava koira, joka aistii ihmisten pelon. Hänen epävarmuutensa ymmärtävien ja sen yläpuolelle asettuvien ihmisten seurassa hän pysyy kurissa.
Tämä kaverini ihaili suuresti eksääni ja tämä olikin hänelle jonkinlainen roolimalli. Kunnioitan eksääni ihmisenä hyvin paljon. Hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan pura huonoa oloaan muihin ihmisiin tai koe tarpeelliseksi pönkittää omaa itsetuntoaan muita mollaamalla. Hänellä on hyvin zenmäisen ymmärtäväinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja heidän heikkouksiinsa. Parisuhteessa tämä on toki hyvinkin raivostuttavaa, kun et itse yllä yhtä pyhimysmäiselle tasolle ja toinen välttelee konfliktia viimeiseen saakka. Tämä tosiseikka poislukien eksäni oli ihminen, jonka kanssa oli todella helppo olla ja jota on helppo kunnioittaa ja arvostaa. Hän ei ole huomiohakuinen, mutta kertoo mielipiteensä kiertelemättä. Hän on ystävällinen, mutta ei anna itseään kohdeltavan miten tahansa. Ei, en ole laittanut eksääni yhtään jalustalle... :D
Haluaisin itse oppia ystävällisemmäksi ja huomioivammaksi toisia kohtaan. Minussa on aimo annos itsekeskeisyyttä, huomiohakuisuutta ja tuomitsevuutta. Tämänkin postauksen kirjoitin negaation ja tuomitsemisen kautta, vaikka olisin voinut keskittyä ihailemiini ihmisiin. En ole pyhimys ja vaikka pyrkimyksenäni on kohdella ihmisiä ystävällisesti, en onnistu tässä aina. Voin olla pisteliäs mielestäni huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ja välttelevä, jos minusta tuntuu, että ihminen saattaisi tukeutua minuun liiaksi. Tämä on minusta turhanaikainen pelko, millä on juuret menneisyydessäni. Uskon, että jos ihmisiä kohtelee kunnioittavasti, he kohtelevat myös sinua hyvin. Mutta rajansa on tunnettava, eikä toisten saa antaa pallotella itseään. Tässä onkin varmaan asian ydin: mihin vetää raja ystävällisyyden ja sinisilmäisyyden välille? Mikä on itsekeskeisyyttä ja mikä tervettä omien tarpeidensa ja rajojensa tunnistamista?
tiistai 25. syyskuuta 2012
Raha
Johan nyt pukkaa tekstiä. Sain työtarjouksen, loistavan työtarjouksen. Kysymys on muutaman alustuksen pitämisestä, mutta palkka on muikea, normaali-ihmisen puolen kuun palkka. Tuollaisen työtarjouksen saaminen tuntuu absurdilta sellaisen vuoden jälkeen, kun on joutunut elämään pienillä tuloilla. Minulla on ollut koko vuoden ajan töitä, mutta ei palkkaa. Tämä omituinen yhtälö on täysin mahdollinen kulttuurialalla, jos olet sitoutunut luotsaamasi pieneen organisaatioon. Kun organisaatio perustetaan tai sen toimintamallia muutetaan radikaalisti, voidaan olla tilanteessa, jossa jonkun on tehtävä ns. perustyötä palkatta ja kehitettävä toimintaa siihen suuntaan, että sille voidaan saada rahoitus. Tilanne on samankaltainen kuin yrittäjillä. Olen tehnyt palkatta töitä, koska minulla on rahoitussuunnitelma ja usko siihen, että organisaation toimintaidea on niin vahva, että se vakuuttaa rahoittajat. Lopputuloksena on palkallinen työpaikka itsesuunnittelemasi projektin parissa. Haastaavaa ja järjetöntä mutta motivoivaa.
Nyt sitten kaiken tämän kuukausien palkattoman työn jälkeen joku tarjoaa minulle näin paljon rahaa siitä, että puhun vajaan kahden tunnin ajan. Se tuntuu hyvältä, ei niinkään rahan takia, vaan siksi, että työtäni arvostetaan. Raha ja palkka on tämän arvostuksen konkreettinen ilmentymä.
On vapauttavaa tietää tulevansa toimeen hyvin pienellä rahamärällä. Yhteiskunnan rahoilla ei haluaa elää yhtään pidempään kuin on välttämätöntä, mutta se, että kykenen elämään tietyn ajanjakson hyvinkin vähällä rahalla mahdollistaa sen, että voin käyttää tämän ajan suunnittelemiseen ja kehittämiseen. Joku saattaisi moralisoida minua siitä, että minun olisi pitänyt etsiä mitä tahansa työtä myös tälle väliajalle ja elättää itseni, mutta raaka totuus on se, että jos olisin tehnyt näin, minulla ei olisi ollut aikaa näiden organisaatioiden ja projektien kehittämiseen. Joten kiitos ja anteeksi, yhteiskunta ja veronmaksajat, olen elänyt kustannuksellanne, mutta vannon, että olen käyttänyt ajan hyödyllisesti ja saatte vielä korkojen kera takaisin köyhäinapunne, niin verojen kuin muiden palvelujen muodossa - odottakaa vain, niin näette!
Nyt sitten kaiken tämän kuukausien palkattoman työn jälkeen joku tarjoaa minulle näin paljon rahaa siitä, että puhun vajaan kahden tunnin ajan. Se tuntuu hyvältä, ei niinkään rahan takia, vaan siksi, että työtäni arvostetaan. Raha ja palkka on tämän arvostuksen konkreettinen ilmentymä.
On vapauttavaa tietää tulevansa toimeen hyvin pienellä rahamärällä. Yhteiskunnan rahoilla ei haluaa elää yhtään pidempään kuin on välttämätöntä, mutta se, että kykenen elämään tietyn ajanjakson hyvinkin vähällä rahalla mahdollistaa sen, että voin käyttää tämän ajan suunnittelemiseen ja kehittämiseen. Joku saattaisi moralisoida minua siitä, että minun olisi pitänyt etsiä mitä tahansa työtä myös tälle väliajalle ja elättää itseni, mutta raaka totuus on se, että jos olisin tehnyt näin, minulla ei olisi ollut aikaa näiden organisaatioiden ja projektien kehittämiseen. Joten kiitos ja anteeksi, yhteiskunta ja veronmaksajat, olen elänyt kustannuksellanne, mutta vannon, että olen käyttänyt ajan hyödyllisesti ja saatte vielä korkojen kera takaisin köyhäinapunne, niin verojen kuin muiden palvelujen muodossa - odottakaa vain, niin näette!
Energian purkua ja kehonkuvaa
Olen viime kuukausina kiinnittänyt paljon huomiota omaan hyvinvointiini ja olen yrittänyt pitää huolen, että teen mahdollisimman paljon asioita, jotka antavat minulle energiaa ja mahdollisimman vähän asioita, jotka syövät voimiani. Liikun, tapaan ystäviä, syön ja nukun hyvin ja roikun vähemmän netissä.
Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.
Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.
Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.
Mutta, ohoi, työt odottaa.
Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, että asiaa voi katsoa myös toisesta näkökulmasta. Minun on pidettävä huoli siitä, että tarjoan sekä mielelleni ja keholleni riittävästi tekemistä ja hyviä tapoja kuluttaa ylimääräistä energiaa. Koira, joka ei saa tarpeeksi liikuntaa, alkaa purkaa turhautumistaan huonekalujen pureskelemiseen ja 1800-luvun nainen, joka ei voinut toteuttaa itseään, sai hysteerisiä kohtauksia. Minulle on tehnyt hyvää lisätä radikaalisti kirjojen lukemista ja elokuvien katsomista. Jään pohdiskelemaan kirjojen ja elokuvien teemoja ja kirjoitan niistä välillä tänne blogiin. Hyperaktiivisilla aivoillani on jatkuvasti jotain tekemistä ja en ehdi stressaamaan työasioista tai vaikkapa miesjutuista. Minulla on analysoiva mieli ja aivoni tuntuvat raksuttavan koko ajan. On tuntunut hyvältä hyväksyä tämä ja lempeästi ohjata tuota jatkuvaa pähkäilemisen tarvetta sellaisiin asioihin, jotka ei aiheuta stressiä ja joihin ei liity suorittamista.
Myös liikunta on tapa purkaa ylimääräistä energiaa. En koe, että minulla on yhtä vahva liikkumisen tarve kuin ajattelemisen tarve, mutta silti huomaan, että jos en muutamaan päivään ole päässyt liikkumaan, alan muuttua levottomaksi. Liikunta ei ole koskaan antanut minulle elämää suurempia kicksejä, mutta olen huomannut, että se on hyvinvointini kannalta välttämätöntä. Käyn salilla pari kertaa viikossa, uin kerran viikossa ja saatan kävellä viikossa melkein 30 kilometriä. Kirjojen ja elokuvien parissa saatan hurmioitua, mutta liikunta on vain kehon perushuoltoa. Uusia lajeja kokeilemalla saattaisin päästä jyvälle liikunnan hurmasta, mutta toistaiseksi suurin syy liikkumiseen on ollut yksinkertaisesti se, että kehoni alkaa prakaamaan ilman sitä.
Kuntosalilla käydessä pääsee toisinaan ihailemaan hyvinkin kauniita ja inspiroivia naiskehoja (ja kyllä, myös mieskehoja) ja toisinaan mietin, voisinko innostua liikunnasta esteettisenä projektina, kehonmuokkauksena. Nautin siitä, että tunnen lihaksieni vahvistuvan ja että hallitsen kehoni, mutta ei minusta olisi kehonrakentajaksi tai edes himoliikkujaksi. En nauti liikunnasta riittävästi, jotta voisin uhrata sille enempää aikaa, eikä ulkonäön parantaminen anna riittävää lisämotivaatiota. Tiedän, että hoikempana ja kiinteämpänä olisin hyvinkin hottis, mutta koen tämän tosiseikan melko yhdentekeväksi. Olen rakentanut identiteettini älyni varaan ja kommentit ulkonäöstäni eivät minua juurikaan liikuta. Minulla on ruumiinrakenne, joka viehättää osaa miehistä ja naisista hyvinkin paljon ja joka ei sytytä toisia lainkaan. Lämmittäähän se mieltä, kun joku kehuu kauniiksi tai seksikkääksi, mutta paljon enemmän annan arvoa sille, että joku arvostaa keskustelutaitoani. Kun joku mies katsoo toisinaan asiakseen kertoa, että voisin olla hoikempi, tämä kommentti vaikuttaa arvostukseeni tuota kyseistä ihmistä kohtaan, mutta vain hyvin vähän omaan minäkuvaani.
Mutta, ohoi, työt odottaa.
Kaipaus
Levoton olo. Kaipaus. Siitä on melkein tasan vuosi kun olen edellisen kerran suudellut jotakuta kaipauksella, ihastuneena. Useampaakin olen suudellut sen jälkeen, mutta en kaikkeani antaen, antaumuksella. Siitä on kaksi vuotta, kun olen nukkunut yöni jonkun vieressä suurta kiintymystä ja luottamusta tuntien. Siitä on kolme vuotta kun olen viimeksi jakanut elämäni rakastamani ihmisen kanssa. Kaipaan. Tunnetta. Rakastettua.
lauantai 22. syyskuuta 2012
Iholla
Pulahdan veteen pitkän viikon jälkeen. Kauhon niin lujaa kuin pääsen. Pinnan alle, uudestaan ja uudestaan. Tunnen miten jännitys alkaa sulaa. Tunnen itseni voimakkaaksi ja sulavaksi, olen yhtä veden kanssa. 25 minuuttia myöhemmin nousen vedestä ja oloni on uudestisyntynyt. Siirtymäriittini viikonloppuun.
Istun elokuvateatterissa. Skandinaavisen näköinen mies soittaa puhelimella. "Hey, what's up?" hän sanoo samealla äänellä. Hän sivelee nivusiaan ja aloittaa puhelun uudestaan ja uudestaan. Pian hän kävelee kadulla. Soittaa ovikelloa. Oven avaa toinen mies. He katsovat toisiaan hetken, astuvat lähemmäksi toisiaan, suutelevat intohimoisesti ja ahnaasti toisiaan. Tästä alkaa yhdeksän vuoden suhde, seksilinjan puhelusta, ja elokuva, joka vie iholle. Kahden miehen rakastelevat kehot, ahnaat huulet. Elokuvateatterin pimeys, elän tätä elokuvaa kehollani.
Musiikki, joka vangitsee, nostattaa sieluani ja saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Jään lopputekstien ajaksi, sillä haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Kotona kuuntelen repeatillä yhtä ja samaa biisiä elokuvasta. Arthur Russell: This is How We Walk on the Moon:
Ira Sachsin elokuvasta Keep the Lights On:
Miten sinua voidaankaan koskettaa, kuvilla, äänillä.
Istun elokuvateatterissa. Skandinaavisen näköinen mies soittaa puhelimella. "Hey, what's up?" hän sanoo samealla äänellä. Hän sivelee nivusiaan ja aloittaa puhelun uudestaan ja uudestaan. Pian hän kävelee kadulla. Soittaa ovikelloa. Oven avaa toinen mies. He katsovat toisiaan hetken, astuvat lähemmäksi toisiaan, suutelevat intohimoisesti ja ahnaasti toisiaan. Tästä alkaa yhdeksän vuoden suhde, seksilinjan puhelusta, ja elokuva, joka vie iholle. Kahden miehen rakastelevat kehot, ahnaat huulet. Elokuvateatterin pimeys, elän tätä elokuvaa kehollani.
Musiikki, joka vangitsee, nostattaa sieluani ja saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Jään lopputekstien ajaksi, sillä haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Kotona kuuntelen repeatillä yhtä ja samaa biisiä elokuvasta. Arthur Russell: This is How We Walk on the Moon:
Ira Sachsin elokuvasta Keep the Lights On:
Miten sinua voidaankaan koskettaa, kuvilla, äänillä.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Kuvatuksia
Kamera on sujahtanut jälleen käsilaukkuuni ja olen alkanut katselemaan ympärilleni "sillä silmällä": mitäs kuvattavaa löytyisikään. En ole vuoden 2006 jälkeen juurikaan kuvaillut. Olin silloin puoli vuotta vaihdossa Japanissa ja kuvasin niin paljon, että tuntui, että en koe enää asioita ollenkaan, dokumentoin vain. Mutta mutta, nyt on taas pientä innostusta kuvaamiseen heräillyt. Pari kaveriani kuvaa kunnon hifistelykameroilla ja sellainen olisi kiva saada itsekin, mutta toistaiseksi on pärjättävä pokkarilla ja hätätapauksessa kännykän kameralla. Tällainen tuli vastaan eilen ratikkapysäkillä:
Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:
Ruska on tietenkin myös kiitollinen kuvauksen kohde. Ajattelin viikonloppuna lähteä kiertelemään Töölön ja Meilahden katuja ja ottaa kuvia talot vallanneista murateista, jotka hehkuvat tällä hetkellä punaisen eri väreissä. Tälläinen ruskalehtien peittämä kallioseinämä tuli vastaan Jäähallin lähellä:
torstai 20. syyskuuta 2012
Avuttomuuden salliminen
Viime päivinä olen tullut ajatelleeksi paljon lapsuutta, nuoruutta ja avuttomuuden tunnetta. Luin Natascha Kampuschin itsensä kirjoittaman kirjan 3096 päivää, jossa hän kuvaa lapsuuttaan ja varastettua nuoruuttaan Wolfgang Priklopilin vankina. Hänet kidnapattiin 10-vuotiaana. Kirja on hämmentävä lukukokemus tai hämmentävää on pikemminkin se, millainen kuva tästä nuoresta naisesta piirtyy. Hän on erittäin älykäs ja lähes kylmän analyyttinen kertoessaan kokemuksistaan. Hän tarkastelee tarkkanäköisesti sekä omia reaktioitaan että vangitsijansa psyykettä. Kovapintainen ja kylmähermoinen nainen, jota on pakko ihailla, sillä hän selviytyi selväjärkisenä kahdeksan vuoden vankeudesta ja jatkuvasta pahoinpitelystä. Luulen, että monia hämmensi vuonna 2008 tapauksen tullessa ilmi, miten tasapainoiselta hän vaikutti vain antaessaan haastattelun televisiossa vain kaksi viikkoa vain vapautumisensa jälkeen. Kampusch kuvaakin kirjassaan sitä aggressiota, jota hän herätti lukuisissa ihmisissä, koska hän ei sopinut siihen mielikuvaan, joka ihmisillä on uhrista. Hän ei ollut avuton. Hän hallitsi mediaa, hän vapautti itsensä, hän selviytyi enemmän tai vähemmän ehyenä äärimmäisen stressaavasta kokemuksesta.
Tietyllä tasolla samaistun Natascha Kampuschiin. Tunnistan itsessäni samanlaista analyyttisuutta ja kovuutta. Analyyttisuus on tapa ottaa etäisyyttä asioihin ja se on tapa hallita asioita. Sen sijaan, että velloisit tunteessa ja lamaantuisit, astut itsesi ulkopuolelle ja tarkastelet itseäsi ja muita tilanteessa olevia. Se on älykkään ihmisen tapa yrittää selviytyä. Se on älykkään ihmisen tapa tukahduttaa tunteensa ja kieltää itseltään avuttomuuden tunne. En ole avuton, sillä minä ymmärrän mitä tapahtuu. Väitän, että analyyttisuus on erityisesti sellaisten älykkäiden ihmisten selviytymiskeino, joiden lapsuudessa ja nuoruudessa ei ole ollut tilaa avuttomuudelle.
Olin 12-vuotias, kun perheidyllini hajosi. Ennen niin turvallinen isä, jota ihailin ja kunnioitin, alkoi kadottaa otteensa elämään. Hän alkoi viipyä myöhään ulkona ja kotiin tullessaan käyttäytyi omituisesti. Jonkun aikaa näin kävi vain silloin kun äiti oli koulutusmatkoilla. Siskoni oli jo lähtenyt lukioon ja olin asian kanssa aivan yksin. En osannut sanoa äidilleni aluksi mitään. Isäni alkoholisoitui hiljalleen 17 raittiin vuoden jälkeen ja perheemme arki muuttui peruuttomattomasti. Äitini ei tiennyt, miten suhtautua asiaan ja hyvin pian hän tukeutui minuun ja kysyi minulta neuvoa - 12-vuotiaalta. Olin täysin avuton, mutta avuttomuuden tunne oli se mitä minulle ei sallittu, kun perheessä oli kaksi avutonta aikuista. Nuoruuteni päättyi siihen ja minusta kasvoi aikuinen pikavauhtia, täyttämään se rooli, jota vanhemmat eivät enää täyttäneet. Miten saan tämän loppumaan oli päällimmäinen ajatus päässäni, eikä minulla ei ollut tilaa olla kapinoiva murrosikäinen, ihastua poikiin tai pelleillä alkoholin kanssa. Sen sijaan murehdin, analysoin ja yritin ratkoa ongelmaa, jolle ei ollut ratkaisua. Oli äärimmäisen tuskallista seurata vierestä, kun itselle rakas ihminen muuttuu toiseksi, etkä voinut asialle mitään.
Nykyään minun on hyvin vaikea sietää avuttomuutta toisissa ihmisissä. Siedän huonosti epäröiviä ja toisiin ihmisiin tukeutuvia ihmisiä tilanteissa, joissa minun mielestäni ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Ymmärrän avunpyynnöt silloin, kun apu todella on tarpeeseen, mutta huomionhakuista avunpyytämistä en kestä lainkaan. Esimiehenä huomaan olettavani alaisteni kykenevän perehdytyksen jälkeen hyvin itsenäiseen työskentelyyn ja saatan jopa hermostua liiallisesta neuvon kysymisestä. Mutta ennen kaikkea, en siedä avuttomuutta itsessäni. Pelkään sitä, millainen vanhempi minusta tulisi. Kuinka nopeasti alkaisin itsenäistää lapsiani ja kuinka pian heidän pitäisi mielestäni pärjätä yksin.
Tänään näkemässäni elokuvassa Beasts of the Southern Wild käsiteltiin myös lapsen ja vanhemman suhdetta avuttomuuden sallimisen näkökulmasta. Elokuvassa yksinhuoltajaisä kasvattaa noin 7-vuotiaasta tyttärestään kovapintaista selviytyjää. He asuvat eri taloissa ja isä ei ruokahuollon lisäksi juurikaan katso tyttärensä perään. Sen sijaan hän opettaa tätä pärjäämään yksin ja korostaa, miten vain vahvimmat pärjäävät. Heidän elinympäristössään nämä taidot ovat välttämättömiä, mutta missä vaiheessa lapsuuden saa viedä lapselta?
Tukeutuminen ja avun pyytäminen, heikkoutensa ja avuttomuutensa tunnustaminen ja salliminen itsessä ja muissa. Näissä minulla on vielä opittavaa, varsinkin jos joskus haluan äidiksi. En halua kasvattaa lapsistani murehtijoita.
Tietyllä tasolla samaistun Natascha Kampuschiin. Tunnistan itsessäni samanlaista analyyttisuutta ja kovuutta. Analyyttisuus on tapa ottaa etäisyyttä asioihin ja se on tapa hallita asioita. Sen sijaan, että velloisit tunteessa ja lamaantuisit, astut itsesi ulkopuolelle ja tarkastelet itseäsi ja muita tilanteessa olevia. Se on älykkään ihmisen tapa yrittää selviytyä. Se on älykkään ihmisen tapa tukahduttaa tunteensa ja kieltää itseltään avuttomuuden tunne. En ole avuton, sillä minä ymmärrän mitä tapahtuu. Väitän, että analyyttisuus on erityisesti sellaisten älykkäiden ihmisten selviytymiskeino, joiden lapsuudessa ja nuoruudessa ei ole ollut tilaa avuttomuudelle.
Olin 12-vuotias, kun perheidyllini hajosi. Ennen niin turvallinen isä, jota ihailin ja kunnioitin, alkoi kadottaa otteensa elämään. Hän alkoi viipyä myöhään ulkona ja kotiin tullessaan käyttäytyi omituisesti. Jonkun aikaa näin kävi vain silloin kun äiti oli koulutusmatkoilla. Siskoni oli jo lähtenyt lukioon ja olin asian kanssa aivan yksin. En osannut sanoa äidilleni aluksi mitään. Isäni alkoholisoitui hiljalleen 17 raittiin vuoden jälkeen ja perheemme arki muuttui peruuttomattomasti. Äitini ei tiennyt, miten suhtautua asiaan ja hyvin pian hän tukeutui minuun ja kysyi minulta neuvoa - 12-vuotiaalta. Olin täysin avuton, mutta avuttomuuden tunne oli se mitä minulle ei sallittu, kun perheessä oli kaksi avutonta aikuista. Nuoruuteni päättyi siihen ja minusta kasvoi aikuinen pikavauhtia, täyttämään se rooli, jota vanhemmat eivät enää täyttäneet. Miten saan tämän loppumaan oli päällimmäinen ajatus päässäni, eikä minulla ei ollut tilaa olla kapinoiva murrosikäinen, ihastua poikiin tai pelleillä alkoholin kanssa. Sen sijaan murehdin, analysoin ja yritin ratkoa ongelmaa, jolle ei ollut ratkaisua. Oli äärimmäisen tuskallista seurata vierestä, kun itselle rakas ihminen muuttuu toiseksi, etkä voinut asialle mitään.
Nykyään minun on hyvin vaikea sietää avuttomuutta toisissa ihmisissä. Siedän huonosti epäröiviä ja toisiin ihmisiin tukeutuvia ihmisiä tilanteissa, joissa minun mielestäni ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Ymmärrän avunpyynnöt silloin, kun apu todella on tarpeeseen, mutta huomionhakuista avunpyytämistä en kestä lainkaan. Esimiehenä huomaan olettavani alaisteni kykenevän perehdytyksen jälkeen hyvin itsenäiseen työskentelyyn ja saatan jopa hermostua liiallisesta neuvon kysymisestä. Mutta ennen kaikkea, en siedä avuttomuutta itsessäni. Pelkään sitä, millainen vanhempi minusta tulisi. Kuinka nopeasti alkaisin itsenäistää lapsiani ja kuinka pian heidän pitäisi mielestäni pärjätä yksin.
Tänään näkemässäni elokuvassa Beasts of the Southern Wild käsiteltiin myös lapsen ja vanhemman suhdetta avuttomuuden sallimisen näkökulmasta. Elokuvassa yksinhuoltajaisä kasvattaa noin 7-vuotiaasta tyttärestään kovapintaista selviytyjää. He asuvat eri taloissa ja isä ei ruokahuollon lisäksi juurikaan katso tyttärensä perään. Sen sijaan hän opettaa tätä pärjäämään yksin ja korostaa, miten vain vahvimmat pärjäävät. Heidän elinympäristössään nämä taidot ovat välttämättömiä, mutta missä vaiheessa lapsuuden saa viedä lapselta?
Tukeutuminen ja avun pyytäminen, heikkoutensa ja avuttomuutensa tunnustaminen ja salliminen itsessä ja muissa. Näissä minulla on vielä opittavaa, varsinkin jos joskus haluan äidiksi. En halua kasvattaa lapsistani murehtijoita.
Juovuksissa tarinoista
Minusta on tullut kirjastossakävijä ja suurimpia huoliani tällä hetkellä on se, etteihän lukeminen vain lopu kesken. Sängyn vieressä on läjä kirjoja ja sarjakuvia, ja tartun kirjaan ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ahmin kirjoja hirmuisella tahdilla, samalla tavoin kuin joskus 10-vuotiaana. Hyppään tarinasta ja tunnelmasta toiseen, tutustun ja ihastun uusiin hahmoihin, opin uutta ja reflektoin lukemaani suhteessa omaan elämääni. Ruokin mieltäni ja sieluani.
Tänään alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, vaihtoehtoisen elokuvan 11-päiväinen kavalkadi vailla vertaa. Elokuvat, vasinkin elokuvateatterissa nautittuna, voivat iskeytyä tajuntaan ja vaikuttaa tunteisiin vahvemmin kuin mikään muu tarinankerronnan muoto. Elokuva vie iholle, sinut kutsutaan tuntemaan ja samaistumaan, uppoutumaan. Elokuvan katsominen ei ole yhtä älyllinen ja pohdiskeluun johdatteleva kerronnanmuoto kuin kirjat, se on pikemminkin kokemuksellista, elämän imitointia. Elokuvafestivaaleista olen innostunut yhtä paljon viimeksi noin 20-vuotiaana.
Tuntuu kuin olisin tyhjä vaasi, joka odottaa täyttymistä. Kun kaikki kuona ja murheet on kaavittu pois, minussa on tilaa uudelle. Olen alkanut täyttää itseäni tarinoilla.
Tänään pääsen katsomaan Benh Zeitlinin elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on napannut jo ison liudan palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla:
Tänään alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, vaihtoehtoisen elokuvan 11-päiväinen kavalkadi vailla vertaa. Elokuvat, vasinkin elokuvateatterissa nautittuna, voivat iskeytyä tajuntaan ja vaikuttaa tunteisiin vahvemmin kuin mikään muu tarinankerronnan muoto. Elokuva vie iholle, sinut kutsutaan tuntemaan ja samaistumaan, uppoutumaan. Elokuvan katsominen ei ole yhtä älyllinen ja pohdiskeluun johdatteleva kerronnanmuoto kuin kirjat, se on pikemminkin kokemuksellista, elämän imitointia. Elokuvafestivaaleista olen innostunut yhtä paljon viimeksi noin 20-vuotiaana.
Tuntuu kuin olisin tyhjä vaasi, joka odottaa täyttymistä. Kun kaikki kuona ja murheet on kaavittu pois, minussa on tilaa uudelle. Olen alkanut täyttää itseäni tarinoilla.
Tänään pääsen katsomaan Benh Zeitlinin elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on napannut jo ison liudan palkintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla:
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Huoleton
Nyt poikkeuksellisesti kaivoin läppärin esille illalla, kun mielessä oli postauksen aihe ja päivät ovat menneet töitä paiskien. Nyt kuitenkin ramasee. Jaksanko sittenkään kirjoittaa aikomastani vakavasta aiheesta...
Minulla on nykyään elämä. Elämä, joka pitää minut sen verran kiireisenä, ettei kirjoittamisellekaan tunnu löytyvän aikaa. Tuntuu, että joka päivälle riittää jotain hauskaa tekemistä. Väittelemistä, tanssimista, elokuvanäytöksiä, kissaristiäisiä, bileitä, taidehörhöttelyjä. Tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, altistun uudelle, innostun uudesta ja opin uusia taitoja. Elän hetkessä. En muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen - ehkäpä 11 vuotta sitten. Minulla on hyvin samanlainen olo kuin vuosikymmen sitten yliopisto-opinnot aloitettuani. Kun uusi maailma avautui eteeni. Omanhenkisiä ihmisiä, uudenlaisia näkökulmia, kaikki mahdollisuudet elämässä avoimena.
Huoleton.
Olen huoleton.
Itseasiassa en usko, että olen koskaan ollut näin murheita vailla. Kukaan tai mikään ei nakerra onneani. Olen systemaattisesti poistanut energiasyöpöt elämästäni. Olen täynnä virtaa ja energiaa - ja patterien sijasta käyn aurinko- ja tuulienergialla. Ne eivät lopu kesken. Ero vuoden takaiseen on huikea. Olen onnellinen, että sain burnoutin, sillä se pakotti minut miettimään elämäni uusiksi. Pohjalta on hyvä ponnistaa.
Tuntuu hyvältä olla aidosti väsynyt, ei stressin tai huonosti nukutun yön takia, vaan koska olen koko päivän tehnyt asioita, ollut läsnä ja keskittynyt siihen mitä teen juuri silloin. Kun energia ei ole hukkaantunut menneen murehtimiseen tai tulevan stressaamiseen, vaan olen käyttänyt sen elämästä nauttimiseen.
Anna Ternheim: Walking Aimlessly
Minulla on nykyään elämä. Elämä, joka pitää minut sen verran kiireisenä, ettei kirjoittamisellekaan tunnu löytyvän aikaa. Tuntuu, että joka päivälle riittää jotain hauskaa tekemistä. Väittelemistä, tanssimista, elokuvanäytöksiä, kissaristiäisiä, bileitä, taidehörhöttelyjä. Tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, altistun uudelle, innostun uudesta ja opin uusia taitoja. Elän hetkessä. En muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen - ehkäpä 11 vuotta sitten. Minulla on hyvin samanlainen olo kuin vuosikymmen sitten yliopisto-opinnot aloitettuani. Kun uusi maailma avautui eteeni. Omanhenkisiä ihmisiä, uudenlaisia näkökulmia, kaikki mahdollisuudet elämässä avoimena.
Huoleton.
Olen huoleton.
Itseasiassa en usko, että olen koskaan ollut näin murheita vailla. Kukaan tai mikään ei nakerra onneani. Olen systemaattisesti poistanut energiasyöpöt elämästäni. Olen täynnä virtaa ja energiaa - ja patterien sijasta käyn aurinko- ja tuulienergialla. Ne eivät lopu kesken. Ero vuoden takaiseen on huikea. Olen onnellinen, että sain burnoutin, sillä se pakotti minut miettimään elämäni uusiksi. Pohjalta on hyvä ponnistaa.
Tuntuu hyvältä olla aidosti väsynyt, ei stressin tai huonosti nukutun yön takia, vaan koska olen koko päivän tehnyt asioita, ollut läsnä ja keskittynyt siihen mitä teen juuri silloin. Kun energia ei ole hukkaantunut menneen murehtimiseen tai tulevan stressaamiseen, vaan olen käyttänyt sen elämästä nauttimiseen.
Anna Ternheim: Walking Aimlessly
maanantai 17. syyskuuta 2012
Kaipuu
Voiko kahta rakastaa yhtäaikaa? Vanha rakkauteni herää aina kun astun ulos junasta ja katselen ympärilleni. Tampere on minun ensirakkauteni. 16-vuotiaana keräsin kimpsuni ja kampsuni pienestä maalaiskylästä ja lähdin maailmalle. Punatiilinen työläiskaupunki otti minut avosylin vastaan. Minun on hyvä olla tässä kaupungissa, edelleenkin. Hämeenkadun mukulakivet, metsonmallinen kirjasto, Pyynikin puutalot. Serkkujen ja ystävän kodit keskustan tuntumassa. Minulla on kotoinen olo tässä kaupungissa. Siitä puuttuu Helsingin hektisyys ja pinnallisuus.
Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.
Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.
Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.
Nyt olen junassa matkalla takaisin Helsinkiin. Tämä kaupunki yllättää, se näyttää aina uusia puolia itsestään. Aina löydät jotain uutta. Lauantaina otin taksin Katajanokalta ensin Arabianrantaan ja sitten Meilahteen. Kuskina oli noin 50-60-vuotias mies, jonka kanssa aloimme samantien keskustelemaan Helsingin kaupunkihistoriasta. Mies oli asunut Helsingissä pikkupojasta lähtien ja hän kertoi minulle eri aluiden ja niiden rakennuksien historiasta. Tähän kohtaan kaupunki loppui ennen, tässä kohdassa oli ennen ravirata, näissä huviloissa kävimme äitivainaani kanssa kahvittelemassa. Helsingissä on kerroksellisuutta ja sillä on monta eri kasvoa. Tälle kaupungille kestää aikansa lämmetä, mutta sitten kun on löytänyt riittävän monta rakasta paikkaa ja ihmistä, tulee siitäkin koti. Tampereelle voisin kuitenkin aina palata, vuosikymmen Helsingissä saattaisi unohtua silmänräpäyksessä.
Minä pidän vanhenemisesta ja siitä tunteesta, kun palaat samojen ihmisten ja paikkojen äärelle uudestaan ja uudestaan, muuttuneena ja ehkä hieman viisaampana. Kun kokemukset saavat uusia kerroksia ja syvyyttä. Paikkoihin liittyy tarinoita ja niiden merkityksellisyys syntyy näistä tarinoista. Sinussa itsessäsi on lukemattomia tarinoita. En voisi koskaan sisustaa koko kotiani täysin uusilla ja varsinkaan jonkun toisen ihmisen valitsemilla tavaroilla. Minulle tavaroihin liittyy aina jokin tarina - matka, ihminen tai elämänvaihe.
Taidan elää jonkinlaista nostalgiavaihetta. En ole hetkeen janonnut maailmalle uusien kokemusten äärelle. Luulen, että kaukokaipuu vielä herää. Ehkäpä Equador ja Etelä-Amerikka muutaman vuoden päästä kun tuttavapariskuntani muuttaa sinne takaisin, tai ehkäpä Japanin saaret, Hokkaido, Shikoku, Kyushuu. Tai vaikkapa Uusi-Seelanti. Tai entäpä Afrikan eteläkärki: Botswana, Etelä-Afrikka, Namibia. Vai San Francisco? Minusta taitaa tulla mummo, joka matkustelee vielä 70-vuotiaana.
perjantai 14. syyskuuta 2012
Mihin säätyyn sinä kuulut?
Viime päivinä minua on mietityttänyt sellaiset aiheet kuin syrjäytyminen, sukutausta ja sosiaalinen asema. Olen ihmetellyt Sauni Niinistön syrjäytymisenvastaista Tavallisia-kampanjaa ja sen aiheuttamia reaktioita ja samaan aikaan olen tutustunut 1800-luvun suomalaiseen säätyläisyhteiskuntaan Kaari Utriota lukiessa.
Utrio kuvaa kirjoissaan Suomea siinä vaiheessa, kun maassamme oli vielä rikkaita aatelisia ja ihmiset jaoteltiin selkeisiin ryhmiin ja ranking-järjestykseen: aateliset, säätyläiset, virkamiehet, papit, oppineet, upseerit, porvarit, kauppiaat, palvelijat, käsityöläiset, piiat, rengit, rahvas. Se mihin ryhmään vanhempasi kuuluivat määritteli elämäsi mahdollisuudet. Suomessa ei ole enää säätyläisyhteiskuntaa ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Vai onko? Väitän, että säätyläisyhteiskunta tai vähintään sen perintö elää meissä suomalaisissa edelleen vahvana. Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä mahdollistaa sen, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen, käytännössä näin ei tapahdu. Syrjäytyminen periytyy ja se periytyy tällä hetkellä yhtä vääjäämättä kuin 1800-luvun säädyt.
Säätyläisyhteiskunnan kaiut värähtelevät myös siinä ärsytyksessä, jonka Niinistön lanseerama kampanja on herättänyt. Sitä on kutsuttu holhoavaksi, ylhäältä alaspäin syötetyksi paapomiseksi. Köyhää ja sivistymätöntä rahvasta sivistetään oikealle elämänpolulle etuoikeutetun kokoomuslaispoliitikon puolesta: tsempatkaa vähän ja tsempatkaa lapsiannekin, se on vain asenteesta kiinni! Monet, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, ovat arvostelleet Niinistön kampanjaa naiiviksi. Arvostelijoiden mukaan syrjäytyneitä nuoria ei auteta valistamalla vanhempia kasvatustyössä, vaan yhteiskunnan on puututtava niihin asioihin, jotka johtavat syrjäytymiseen: päihdehuoltoon, tuloerojen kasvun pysäyttämiseen, mielenterveystyöhön.
Kuka on vastuussa syrjäytyneestä nuoresta: koyhät, päihdeongelmaiset, työttömät ja mielenterveysongelmaiset vanhemmat vai yhteiskunta, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä sosiaalisia ongelmia? Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, on mielestäni ymmärrettävä syrjäytymisen syyt. Miksi syrjäytyminen periytyy? Miksi peruskoulun päättänyt nuori päättää olla hakematta jatkokoulutukseen tai jonkinlaisen koulutuksen saatuaan jättäytyy työttömäksi?
THL:n tutkija Reija Paananen on taustoittanut ilmiötä osuvasti:
"Köyhyys sinänsä ei tuota kielteistä sosiaalista perimää, vaan vanhempien ja perheen heikompi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta."
Tähän sitaattiin kiteytyy mielestäni syyt siihen, että huono-osaisuus periytyy edelleen ja miksi kouluttamattomien vanhempien lapset harvemmin kouluttavat itseään: kannustuksen puute. Jos et saa kotoa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia, alat helposti uskoa olevasi luuseri, jonka ei kannata edes yrittää. Kenen vastuulla sitten on nuoren kannustaminen? Minun mielestäni vastuu on ensisijaisesti vanhempien. Yhteiskunta voi auttaa köyhyyden, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien parantamisessa ja auttaa vanhempia saamaan elämänsä kuntoon, mutta kannustamista se ei voi vanhempien puolesta tehdä. Ei samassa mittakaavassa kuin vanhempi, joka on tärkein henkilö lapsen elämässä. Päiväkodin täti ja peruskoulun opettaja voi valaa jonkin verran uskoa lapseen, mutta ei kannustamisen vastuuta voi sälyttää kokonaan yhteiskunnan harteille. Jos siis jonkun sanoman haluaisin välittyvän syrjäytymisvaarassa olevien vanhempien lapsille, se on tämä: kannustakaa lapsianne! Vaikka kuinka taistelisitte omien demonienne kanssa, antakaa lapsille mahdollisuus valoisamman tulevaisuuden näkemiseen.
Opetin muutama vuosi sitten puoli vuotta sijaisena lukiossa, joka oli siiinä vaiheessa tilastollisesti Suomen huonoin lukio. Koulun oppilaat ovat olleet lähin kosketuspintani syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Kursseja opettaessa huomasin oppilaiden janoavan kannustusta. Moni heistä oli luovuttanut ja päättänyt olevansa huono koulussa, ja välillä he perustelivat asioiden tekemättömyyttä sillä, että hehän opiskelevat Suomen huonoimmassa lukiossa, joten ei heidän kannata edes yrittää. Oma opettajan urani oli lyhyt, mutta ne muutamat kurssit opetettuanikin tajusin, miten valtaisa vaikutus kannustuksella on nuoriin. Olin innokas opettaja ja otin opettajana tsemppaajan roolin. Se oli minulle varmasti helpompaa kuin vakiopettajille, kun en ollut opettanut koulun oppilaita vuositolkulla ja ehtinyt kyynistyä. Oli antoisaa nähdä, miten innostus tarttui muutamiin oppilaisiin.
Oma perheeni oli pienituloinen, isäni päihdeongelmainen ja äitini kroonisesti masentunut. Vanhempani olivat välillä aivan pihalla, varsinkin teinivuosistani eteenpäin, mutta erityisesti isäni, päihdeongelmastaan ja omasta kouluttamattomuudestaan huolimatta, jaksoi aina kannustaa minua ja hän oli suunnattoman ylpeä meistä tyttäristään. Huomaan rakentaneeni itseluottamukseni isäni kannustavien sanojen pohjalle. Hänen sukutaustansa on varsin synkeä ja useammankin isäni puolen sukulaisen voi määritellä syrjäytyneeksi, mutta minusta on hienoa, että isäni halusi lapsilleen valoisamman tulevaisuuden. Minusta ei tullut tuomaria niin kuin hän olisi halunnut. Sen sijaan huomaan toteuttavani äidinpuolen sukuni perintöä. Kuulun parantajien ja oppineiden sukuun ja säätyyn, jota ei motivoi raha, valta tai status vaan hyvinvointi ja tieto.
Utrio kuvaa kirjoissaan Suomea siinä vaiheessa, kun maassamme oli vielä rikkaita aatelisia ja ihmiset jaoteltiin selkeisiin ryhmiin ja ranking-järjestykseen: aateliset, säätyläiset, virkamiehet, papit, oppineet, upseerit, porvarit, kauppiaat, palvelijat, käsityöläiset, piiat, rengit, rahvas. Se mihin ryhmään vanhempasi kuuluivat määritteli elämäsi mahdollisuudet. Suomessa ei ole enää säätyläisyhteiskuntaa ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet elämässään. Vai onko? Väitän, että säätyläisyhteiskunta tai vähintään sen perintö elää meissä suomalaisissa edelleen vahvana. Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä mahdollistaa sen, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen, käytännössä näin ei tapahdu. Syrjäytyminen periytyy ja se periytyy tällä hetkellä yhtä vääjäämättä kuin 1800-luvun säädyt.
Säätyläisyhteiskunnan kaiut värähtelevät myös siinä ärsytyksessä, jonka Niinistön lanseerama kampanja on herättänyt. Sitä on kutsuttu holhoavaksi, ylhäältä alaspäin syötetyksi paapomiseksi. Köyhää ja sivistymätöntä rahvasta sivistetään oikealle elämänpolulle etuoikeutetun kokoomuslaispoliitikon puolesta: tsempatkaa vähän ja tsempatkaa lapsiannekin, se on vain asenteesta kiinni! Monet, kulttuuriministeri Arhinmäki mukaanlukien, ovat arvostelleet Niinistön kampanjaa naiiviksi. Arvostelijoiden mukaan syrjäytyneitä nuoria ei auteta valistamalla vanhempia kasvatustyössä, vaan yhteiskunnan on puututtava niihin asioihin, jotka johtavat syrjäytymiseen: päihdehuoltoon, tuloerojen kasvun pysäyttämiseen, mielenterveystyöhön.
Kuka on vastuussa syrjäytyneestä nuoresta: koyhät, päihdeongelmaiset, työttömät ja mielenterveysongelmaiset vanhemmat vai yhteiskunta, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan näitä sosiaalisia ongelmia? Ennen kuin tähän kysymykseen voi vastata, on mielestäni ymmärrettävä syrjäytymisen syyt. Miksi syrjäytyminen periytyy? Miksi peruskoulun päättänyt nuori päättää olla hakematta jatkokoulutukseen tai jonkinlaisen koulutuksen saatuaan jättäytyy työttömäksi?
THL:n tutkija Reija Paananen on taustoittanut ilmiötä osuvasti:
"Köyhyys sinänsä ei tuota kielteistä sosiaalista perimää, vaan vanhempien ja perheen heikompi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Pärjäävyys syntyy koetusta hyväksynnästä, kannustavuudesta, keskustelevasta ja kuuntelevasta ohjauksesta, johdonmukaisuudesta, kiinnostuneisuudesta sekä myönteisestä asenteesta."
Tähän sitaattiin kiteytyy mielestäni syyt siihen, että huono-osaisuus periytyy edelleen ja miksi kouluttamattomien vanhempien lapset harvemmin kouluttavat itseään: kannustuksen puute. Jos et saa kotoa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia, alat helposti uskoa olevasi luuseri, jonka ei kannata edes yrittää. Kenen vastuulla sitten on nuoren kannustaminen? Minun mielestäni vastuu on ensisijaisesti vanhempien. Yhteiskunta voi auttaa köyhyyden, päihdeongelmien ja mielenterveysongelmien parantamisessa ja auttaa vanhempia saamaan elämänsä kuntoon, mutta kannustamista se ei voi vanhempien puolesta tehdä. Ei samassa mittakaavassa kuin vanhempi, joka on tärkein henkilö lapsen elämässä. Päiväkodin täti ja peruskoulun opettaja voi valaa jonkin verran uskoa lapseen, mutta ei kannustamisen vastuuta voi sälyttää kokonaan yhteiskunnan harteille. Jos siis jonkun sanoman haluaisin välittyvän syrjäytymisvaarassa olevien vanhempien lapsille, se on tämä: kannustakaa lapsianne! Vaikka kuinka taistelisitte omien demonienne kanssa, antakaa lapsille mahdollisuus valoisamman tulevaisuuden näkemiseen.
Opetin muutama vuosi sitten puoli vuotta sijaisena lukiossa, joka oli siiinä vaiheessa tilastollisesti Suomen huonoin lukio. Koulun oppilaat ovat olleet lähin kosketuspintani syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin. Kursseja opettaessa huomasin oppilaiden janoavan kannustusta. Moni heistä oli luovuttanut ja päättänyt olevansa huono koulussa, ja välillä he perustelivat asioiden tekemättömyyttä sillä, että hehän opiskelevat Suomen huonoimmassa lukiossa, joten ei heidän kannata edes yrittää. Oma opettajan urani oli lyhyt, mutta ne muutamat kurssit opetettuanikin tajusin, miten valtaisa vaikutus kannustuksella on nuoriin. Olin innokas opettaja ja otin opettajana tsemppaajan roolin. Se oli minulle varmasti helpompaa kuin vakiopettajille, kun en ollut opettanut koulun oppilaita vuositolkulla ja ehtinyt kyynistyä. Oli antoisaa nähdä, miten innostus tarttui muutamiin oppilaisiin.
Oma perheeni oli pienituloinen, isäni päihdeongelmainen ja äitini kroonisesti masentunut. Vanhempani olivat välillä aivan pihalla, varsinkin teinivuosistani eteenpäin, mutta erityisesti isäni, päihdeongelmastaan ja omasta kouluttamattomuudestaan huolimatta, jaksoi aina kannustaa minua ja hän oli suunnattoman ylpeä meistä tyttäristään. Huomaan rakentaneeni itseluottamukseni isäni kannustavien sanojen pohjalle. Hänen sukutaustansa on varsin synkeä ja useammankin isäni puolen sukulaisen voi määritellä syrjäytyneeksi, mutta minusta on hienoa, että isäni halusi lapsilleen valoisamman tulevaisuuden. Minusta ei tullut tuomaria niin kuin hän olisi halunnut. Sen sijaan huomaan toteuttavani äidinpuolen sukuni perintöä. Kuulun parantajien ja oppineiden sukuun ja säätyyn, jota ei motivoi raha, valta tai status vaan hyvinvointi ja tieto.
tiistai 11. syyskuuta 2012
Turvaverkko
Johan on. Kun on pakko olla kotona, sitä alkaa kummasti tehdä mieli liikkeelle. Luukutan sitten vain musiikkia täysillä täällä neljän seinän sisällä. Lepo on tepsinyt, ja tauti näyttää päästävän minut vähällä, mutta parempi vielä malttaa - ehtiihän tuonne vielä juoksentelemaan. Tänä syksynä on luvassa vaikka mitä kivaa. Kohta alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festarit, ja ajattelin käydä katsomassa noin triljoona elokuvaa ja lokakuussa lähden Amsterdamiin työreissulle.
Olen ennallani. Ei, olen parempi versio itsestäni kuin vuosi sitten tai 10 vuotta sitten. Minussa on sitä samaa virtaa ja innostusta kuin parikymppisessä Daaliah'ssa, mutta innostuksen lisäksi minussa on nyt rautainen annos ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä. Näin vaatimattomasti ilmaisten. Pystyn haastaviin projekteihin, sillä innostuksen lisäksi tiedän, miten asiat kannattaa hoitaa, olen oppinut kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea, olen oppinut pitämään huolta itsestäni. Olen saanut arkirutiinini ja työtehoni kuntoon: työaika ja vapaa-aika eivät enää sekoitu toisiinsa inhottavaksi möhnäiseksi epämääräisyydeksi. Kun teen töitä, teen töitä ja kun olen vapaalla, olen vapaalla. Nyt uskallan taas innostua, niin työasioista kuin vapaa-ajan projekteista, sillä minulla on Turvaverkko. Voin riehua mielin määrin, kun tiedän, että elintapani tukevat jaksamistani sen sijaan, että ne söisivät energiavarojani.
Tulevaisuus näyttää valoisalta ja se on mahdollisuuksia täynnä. Voin tehdä ihan mitä vain. Ihan mitä vain. Älkääkä edes yrittäkö väittää vastaan :)
Noah and the Whale: 5 Years Time
Olen ennallani. Ei, olen parempi versio itsestäni kuin vuosi sitten tai 10 vuotta sitten. Minussa on sitä samaa virtaa ja innostusta kuin parikymppisessä Daaliah'ssa, mutta innostuksen lisäksi minussa on nyt rautainen annos ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä. Näin vaatimattomasti ilmaisten. Pystyn haastaviin projekteihin, sillä innostuksen lisäksi tiedän, miten asiat kannattaa hoitaa, olen oppinut kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea, olen oppinut pitämään huolta itsestäni. Olen saanut arkirutiinini ja työtehoni kuntoon: työaika ja vapaa-aika eivät enää sekoitu toisiinsa inhottavaksi möhnäiseksi epämääräisyydeksi. Kun teen töitä, teen töitä ja kun olen vapaalla, olen vapaalla. Nyt uskallan taas innostua, niin työasioista kuin vapaa-ajan projekteista, sillä minulla on Turvaverkko. Voin riehua mielin määrin, kun tiedän, että elintapani tukevat jaksamistani sen sijaan, että ne söisivät energiavarojani.
Tulevaisuus näyttää valoisalta ja se on mahdollisuuksia täynnä. Voin tehdä ihan mitä vain. Ihan mitä vain. Älkääkä edes yrittäkö väittää vastaan :)
Noah and the Whale: 5 Years Time
maanantai 10. syyskuuta 2012
Lohduttomuuden kauneus
Sairastuessa huomaa sujahtavansa jonkinlaiseen välitilaan. Olet pakotettu jäämään kotiin, mutta kotonaolokaan ei ole sitä mitä se normaalisti on. Tunnet olosi hieman luvattomaksi: mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tehdä töitä, kun se kerran näinkin onnistuu vai vain levätä? Olossani on tiettyä lohduttomuutta, samalla tavoin kuin tuossa pilviverhossa, joka jo enteilee väistämätöntä, syksyä ja talvea. Tällä viikolla olisi ollut joka illalle rientoa, mikä veisi huomion syksyn saapumisesta, mutta nyt otan sen vastaan ilman suodattimia.
Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.
***
Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?
Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.
On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.
Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.
Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.
Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.
Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.
***
Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?
Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.
Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.
Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.
Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.
 |
| Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach |
lauantai 8. syyskuuta 2012
Harhaileva mieli = onneton mieli
Keskittyvä ihminen on onnellinen. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta omassa elämässäni minun on pitänyt oppia tämä kantapään kautta. Vuosi sitten samaan aikaan kävin ylikierroksilla ja olin ajamassa itseäni hyvää vauhtia piippuun. Tämä vuosi onkin sitten kulunut tuosta loppuunpalamisesta toipuessa ja oman elämäni tarkastelussa ja tämän kysymyksen äärellä: mikä h%@¤?#" siinä mättää?
Kaikki muutokset, joita olen toteuttanut arjessani ovat lopulta tähdänneet yhteen samaan: keskittymiseen. Törmäsin pari päivää sitten tieteelliseen artikkeliin A Wandering Mind is an Unhappy Mind, jossa kuvailtiin mielenharhailun ja onnellisuuden välistä yhteyttä. Artikkelin kirjoittajat olivat IPhone-applikaation avulla tutkineet yli 5000 ihmisen päivittäisiä mielialoja seuraavien kysymysten avulla: Mitä teet juuri nyt? Ajatteletko jotain muuta? Onko ajattelemasi asia luonteeltaan positiivinen, negatiivinen vai neutraali? Kuinka onnellinen olet?
Tutkimuksessa selvisi seuraavat asiat:
1.) Ihmisten mieli harhailee usein, tutkimuksen näytteissä keskimääräisesti 46,9 prosentissa. Sillä mitä ihmiset teki oli hyvin vähän vaikutusta siihen, harhaileeko mieli (seksin harrastamista lukuunottamatta).
2.) Ihmiset ovat onnettomampia, kun heidän mielensä harhailee. Vaikka tutkittavien ajatukset olisivat karkailleen positiivisiin asioihin, tämä ei tehnyt heistä onnellisempia kuin silloin, kun he keskittyivät tekemäänsä asiaan. Kun ajatukset harhailivat neutraaleihin tai negatiivisiin asioihin, he olivat huomattavasti onnettomampia kuin ajatellessaan sitä, mitä olivat sillä hetkellä tekemässä.
3.) Se mitä ihmiset ajattelevat indikoi paremmin heidän onnellisuutensa astetta kuin se mitä he tekevät.
Ihmisen mieli harhailee ja harhaileva mieli on onneton. Ihminen eroaa eläimistä siinä, että me kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä, ajattelemaan mennyttä, suunnittelemaan tulevaa ja pohtimaan asioita, joita ei koskaan tule tapahtumaan. Artikkelin kirjoittajat kuvaavat osuvasti, että vaikka tämä on huomattava evolutionaarinen edistysaskel ja mahdollistanut ihmiskunnan kehityksen, sillä on emotionaalinen hintansa. Me olemme onnettomampia, koska emme kykene elämään hetkessä.
Harhaileva mieli - ihmismielen siunaus ja kirous. Koska kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä ja siitä, mitä olemme tekemässä juuri sillä hetkellä, kykenemme ennakoimaan tulevaa ja vaikuttamaan asioihin. Omalla kohdallani tämä meni vain liian pitkälle. Alkoi tuntua siltä, etten elä koskaan hetkessä ja ettei aivotyöskentelyni lakkaa koskaan. Ryhdyin ratkomaan ongelmia, joita on mahdotonta ratkoa ja stressasin asiosta jatkuvasti, unissanikin. Sitähän stressaaminen pohjimmiltaan on: paineiden ottamista asioista, joihin et voi sillä hetkellä vaikuttaa, mutta joita ajattelet lakkaamatta tästä huolimatta.
Nyt olen oppinut, että mieltä voi ohjata ja auttaa keskittymään juuri käsilläolevaan asiaan. Suurin vaikutus on ollut läppärin sulkemisella joka päivä klo 17.00 mennessä. Nettisurffaminen on mielestäni pahin mahdollinen keskittymisenhajottaja: silloin et keskity yhtään mihinkään. Jos vielä oppisin viettämään aikaa täällä netissä niin, että minulla on auki vain yksi välilehti kerrallaan.
Kaikki muutokset, joita olen toteuttanut arjessani ovat lopulta tähdänneet yhteen samaan: keskittymiseen. Törmäsin pari päivää sitten tieteelliseen artikkeliin A Wandering Mind is an Unhappy Mind, jossa kuvailtiin mielenharhailun ja onnellisuuden välistä yhteyttä. Artikkelin kirjoittajat olivat IPhone-applikaation avulla tutkineet yli 5000 ihmisen päivittäisiä mielialoja seuraavien kysymysten avulla: Mitä teet juuri nyt? Ajatteletko jotain muuta? Onko ajattelemasi asia luonteeltaan positiivinen, negatiivinen vai neutraali? Kuinka onnellinen olet?
Tutkimuksessa selvisi seuraavat asiat:
1.) Ihmisten mieli harhailee usein, tutkimuksen näytteissä keskimääräisesti 46,9 prosentissa. Sillä mitä ihmiset teki oli hyvin vähän vaikutusta siihen, harhaileeko mieli (seksin harrastamista lukuunottamatta).
2.) Ihmiset ovat onnettomampia, kun heidän mielensä harhailee. Vaikka tutkittavien ajatukset olisivat karkailleen positiivisiin asioihin, tämä ei tehnyt heistä onnellisempia kuin silloin, kun he keskittyivät tekemäänsä asiaan. Kun ajatukset harhailivat neutraaleihin tai negatiivisiin asioihin, he olivat huomattavasti onnettomampia kuin ajatellessaan sitä, mitä olivat sillä hetkellä tekemässä.
3.) Se mitä ihmiset ajattelevat indikoi paremmin heidän onnellisuutensa astetta kuin se mitä he tekevät.
Ihmisen mieli harhailee ja harhaileva mieli on onneton. Ihminen eroaa eläimistä siinä, että me kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä, ajattelemaan mennyttä, suunnittelemaan tulevaa ja pohtimaan asioita, joita ei koskaan tule tapahtumaan. Artikkelin kirjoittajat kuvaavat osuvasti, että vaikka tämä on huomattava evolutionaarinen edistysaskel ja mahdollistanut ihmiskunnan kehityksen, sillä on emotionaalinen hintansa. Me olemme onnettomampia, koska emme kykene elämään hetkessä.
Harhaileva mieli - ihmismielen siunaus ja kirous. Koska kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä ja siitä, mitä olemme tekemässä juuri sillä hetkellä, kykenemme ennakoimaan tulevaa ja vaikuttamaan asioihin. Omalla kohdallani tämä meni vain liian pitkälle. Alkoi tuntua siltä, etten elä koskaan hetkessä ja ettei aivotyöskentelyni lakkaa koskaan. Ryhdyin ratkomaan ongelmia, joita on mahdotonta ratkoa ja stressasin asiosta jatkuvasti, unissanikin. Sitähän stressaaminen pohjimmiltaan on: paineiden ottamista asioista, joihin et voi sillä hetkellä vaikuttaa, mutta joita ajattelet lakkaamatta tästä huolimatta.
Nyt olen oppinut, että mieltä voi ohjata ja auttaa keskittymään juuri käsilläolevaan asiaan. Suurin vaikutus on ollut läppärin sulkemisella joka päivä klo 17.00 mennessä. Nettisurffaminen on mielestäni pahin mahdollinen keskittymisenhajottaja: silloin et keskity yhtään mihinkään. Jos vielä oppisin viettämään aikaa täällä netissä niin, että minulla on auki vain yksi välilehti kerrallaan.
perjantai 7. syyskuuta 2012
Höpöt miehet
Olen 12 tunnin aikana saanut makeat naurut kahden eri miehen ansiosta.
Olin eilen oman alani cocktail-tilaisuudessa. Seurueeseen liittyi mies, joka esiteltiin minulle tietyn ammatin harjoittajana. Aloimme keskustelemaan yleisesti omaa erikoisalaani ja hänen alaansa yhdistävästä aiheesta. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja mies muutenkin kiinnostava. Lopulta puheeksi tuli hänen oma työnsä. Muutaman projektin mainittuaan, tajusin, että olen puhunut saman miehen kanssa aiemminkin. Tämän tajuttuani repesin!
Samainen mies tuli puoli vuotta sitten eräässä alani klubi-illassa, kännissä kuin kala, höpöttämään outoa härskiä läppää sellaisen etusormissa ja peukaloissa liikuteltavan paperisen "ennustusorigamin" kanssa, josta peliin osallistuja valitsee vastauksen. Origamiin oli kirjoiteltu kaiken maailman härskiyksiä. En oikein lämmennyt. Tämän alkuördäilyn jälkeen mies mainitsi, mitä tekee työkseen, eli ne samaiset projektit kuin eilen. Kyseessä on todella kovan luokan tekijä, yksi Suomen parhaita ja tunnetuimpia. Mutta sen härskeilyn jälkeen toisen uskottavuus oli mennyt, enkä tiennyt oikein uskoako.
Eilen olin sitten kasvokkain saman miehen kanssa! Tällä kertaa hän oli skarppina ja charmanttina, ja kun mainitsin, että ollaan itseasiassa juteltu aiemminkin kyseisellä klubilla, hän kysyi suoraan kuinka kännissä oli ollut. Kerroin, että todella kännissä ja briiffasin edellisen kohtaamisemme. Nauroin katketakseni. Oli kuulemma eronnut juuri ensikohtaamistamme ennen...
Hihhii.
Tänään sain myös hyvät naurut Nuoren Kollin ansiosta. Kolli on kurnuuttanut minua viesteillä muutaman päivän ja selvästi yrittänyt lämmitellä minua. Jossain vaiheessa sitten tokaisin, että tällä hetkellä miehet ei kiinnosta muuta kuin potentiaalisina kavereina. Nuori Kolli on kuitenkin hauskaa seuraa, joten tänään kysäisin häneltä, lähtisikö hän frisbeegolffaamaan kanssani viikonloppuna. Vastaus oli tämä: "Noup. Mä nään kaikki naiset nykyään vaan potentiaalisina seksikumppaneina." Repesin.
Höpöt miehet.
Olin eilen oman alani cocktail-tilaisuudessa. Seurueeseen liittyi mies, joka esiteltiin minulle tietyn ammatin harjoittajana. Aloimme keskustelemaan yleisesti omaa erikoisalaani ja hänen alaansa yhdistävästä aiheesta. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja mies muutenkin kiinnostava. Lopulta puheeksi tuli hänen oma työnsä. Muutaman projektin mainittuaan, tajusin, että olen puhunut saman miehen kanssa aiemminkin. Tämän tajuttuani repesin!
Samainen mies tuli puoli vuotta sitten eräässä alani klubi-illassa, kännissä kuin kala, höpöttämään outoa härskiä läppää sellaisen etusormissa ja peukaloissa liikuteltavan paperisen "ennustusorigamin" kanssa, josta peliin osallistuja valitsee vastauksen. Origamiin oli kirjoiteltu kaiken maailman härskiyksiä. En oikein lämmennyt. Tämän alkuördäilyn jälkeen mies mainitsi, mitä tekee työkseen, eli ne samaiset projektit kuin eilen. Kyseessä on todella kovan luokan tekijä, yksi Suomen parhaita ja tunnetuimpia. Mutta sen härskeilyn jälkeen toisen uskottavuus oli mennyt, enkä tiennyt oikein uskoako.
Eilen olin sitten kasvokkain saman miehen kanssa! Tällä kertaa hän oli skarppina ja charmanttina, ja kun mainitsin, että ollaan itseasiassa juteltu aiemminkin kyseisellä klubilla, hän kysyi suoraan kuinka kännissä oli ollut. Kerroin, että todella kännissä ja briiffasin edellisen kohtaamisemme. Nauroin katketakseni. Oli kuulemma eronnut juuri ensikohtaamistamme ennen...
Hihhii.
Tänään sain myös hyvät naurut Nuoren Kollin ansiosta. Kolli on kurnuuttanut minua viesteillä muutaman päivän ja selvästi yrittänyt lämmitellä minua. Jossain vaiheessa sitten tokaisin, että tällä hetkellä miehet ei kiinnosta muuta kuin potentiaalisina kavereina. Nuori Kolli on kuitenkin hauskaa seuraa, joten tänään kysäisin häneltä, lähtisikö hän frisbeegolffaamaan kanssani viikonloppuna. Vastaus oli tämä: "Noup. Mä nään kaikki naiset nykyään vaan potentiaalisina seksikumppaneina." Repesin.
Höpöt miehet.
Maltillinen pakanuus
Plastic Dreamin ja Sika mieheksi -blogeissa on keskusteltu viime päivinä uskosta, ateismista ja hengellisyydestä. Oma suhtautumiseni näihin aiheisiin on ääri-liberaali: olen uskontoon ja uskonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva ateisti. Aika useinhan ateisteiksi julistautuvat hyökkäävät tarmokkaasti uskontoa ja etenkin kirkkoa vastaan, ja heillä on tarve väitellä uskoviksi tunnustautuvien kanssa ja jopa käännyttää näitä. Itselläni ei tällaista tarvetta ole eikä ole koskaan ollut.
Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.
Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.
Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan. Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.
Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?
Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):
Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.
Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.
Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan. Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.
Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?
Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):
tiistai 4. syyskuuta 2012
Parempi tiistai
Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.
Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.
Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.
Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.
Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.
Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.
Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.
maanantai 3. syyskuuta 2012
Paska maanantai
Pännii. Unohdin mennä yhteen tapaamiseen. Muistin ajan väärin. Argh! Nolottavaa ja raivostuttavaa.
Minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa ja on hämmentävää, miten helposti sitä menee suorittamis-moodille, vaikka on monta viikkoa ollut levollisin mielin. Ylikierroksilla käydessä kaikki hienot opit siitä, miten pitää itsestä huolta unohtuu hetkessä. Ruoka-ajat venyvät, tauot unohtuvat ja en tee niitä asioita, jotka auttavat palautumaan ja yritän piristää itseäni vääränlaisilla keinoilla.
Tutun Facebook-statusta lainatakseni:
Kiire on mielen konstruktio ja stressi useimmiten seurausta niistä paineista, joita olen itse itselleni luonut. Se, että tekee enemmän töitä harvemmin auttaa stressin tunteeseen. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että sillä mitä teen työajan ulkopuolella on eniten merkitystä. Minun on vain sinnikkäästi pidettävä kiinni siitä ajatuksesta, että vapaa-aika on pyhää ja minun on käytettävä se viisaasti. Teen niitä asioita joista tulee hyvä olo ja välttelen jumitusaktiviteetteja. Harmi vain, että näihin stressintunteisiin ei ole mitään pysyvää patenttiratkaisua vaan tämä on tällaista loppuelämän kestävää taaplailua ja tasapainottelua. Siitäkin voi stressata että stressaa, niinkuin minä nyt. Parasta kai olisi hyväksyä se, että stressistä ei koskaan pääse täysin eroon eikä se ole maailmanloppu jos minulla on välillä tällaisia ärsytyspäiviä. Ei ole maailmanloppu, että unohdin yhden tapaamisen.
Nyt onkin jo vähän parempi mieli. Onneksi minulla on tämä paikka, minne purkaa kaikki tunteet, miellyttävät ja epämieluisat. Kirjoittaminen auttaa laittamaan asiat mittasuhteisiin.
Maanantai-vitutuksessa rypemisen sijasta voisinkin muistella mennyttä viikonloppua. Hauskuutta oli tanssit Lammassaaressa, pitkospuut ja niitä pitkin juhlapaikalle tallustaminen hirmuisessa sateessa. Hauskuutta oli mennä hyvällä hevi-osastolla varustettuun ruokakauppaan ja ostaa valikoima mahdollisimman outoja hedelmiä - ihan vain huvin vuoksi. Hauskuutta oli myös hetket kaverilta saadun kirjan ääressä: hupaisa ja virkistävä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows, 2010). Hellyyttävää oli kipeän ystävän kiitollisuus siitä, että vein hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Hupaisaa oli viestittely Nuoren Kollin kanssa, jonka olin jo laittanut kaverikategoriaan, mutta joka haaveili minusta kinkyn hoitsun vaatteissa. Sympaattista oli nuorukainen, joka alkoi jutella kanssani bussissa ja jonka kanssa keskustelimme kymmenen minuuttia sushin tekemisestä.
Kyllä tämä tästä - satunnaisesta vitutuksesta huolimatta.
Prr.. prr. Ihana ex-pomoni soitti juuri ja pyysi punaviinille luokseen parin kilometrin päähän. Juuri mitä tarvitsen! Vielä kun kiepautan sinne kuntosalin kautta, niin saadaan tämän tytön endorfiini-oksitosiini-dopamiinitasot kohdilleen! Daaliah kuittaa.
Minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa ja on hämmentävää, miten helposti sitä menee suorittamis-moodille, vaikka on monta viikkoa ollut levollisin mielin. Ylikierroksilla käydessä kaikki hienot opit siitä, miten pitää itsestä huolta unohtuu hetkessä. Ruoka-ajat venyvät, tauot unohtuvat ja en tee niitä asioita, jotka auttavat palautumaan ja yritän piristää itseäni vääränlaisilla keinoilla.
Tutun Facebook-statusta lainatakseni:
Kiire on mielen konstruktio ja stressi useimmiten seurausta niistä paineista, joita olen itse itselleni luonut. Se, että tekee enemmän töitä harvemmin auttaa stressin tunteeseen. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että sillä mitä teen työajan ulkopuolella on eniten merkitystä. Minun on vain sinnikkäästi pidettävä kiinni siitä ajatuksesta, että vapaa-aika on pyhää ja minun on käytettävä se viisaasti. Teen niitä asioita joista tulee hyvä olo ja välttelen jumitusaktiviteetteja. Harmi vain, että näihin stressintunteisiin ei ole mitään pysyvää patenttiratkaisua vaan tämä on tällaista loppuelämän kestävää taaplailua ja tasapainottelua. Siitäkin voi stressata että stressaa, niinkuin minä nyt. Parasta kai olisi hyväksyä se, että stressistä ei koskaan pääse täysin eroon eikä se ole maailmanloppu jos minulla on välillä tällaisia ärsytyspäiviä. Ei ole maailmanloppu, että unohdin yhden tapaamisen.
Nyt onkin jo vähän parempi mieli. Onneksi minulla on tämä paikka, minne purkaa kaikki tunteet, miellyttävät ja epämieluisat. Kirjoittaminen auttaa laittamaan asiat mittasuhteisiin.
Maanantai-vitutuksessa rypemisen sijasta voisinkin muistella mennyttä viikonloppua. Hauskuutta oli tanssit Lammassaaressa, pitkospuut ja niitä pitkin juhlapaikalle tallustaminen hirmuisessa sateessa. Hauskuutta oli mennä hyvällä hevi-osastolla varustettuun ruokakauppaan ja ostaa valikoima mahdollisimman outoja hedelmiä - ihan vain huvin vuoksi. Hauskuutta oli myös hetket kaverilta saadun kirjan ääressä: hupaisa ja virkistävä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows, 2010). Hellyyttävää oli kipeän ystävän kiitollisuus siitä, että vein hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Hupaisaa oli viestittely Nuoren Kollin kanssa, jonka olin jo laittanut kaverikategoriaan, mutta joka haaveili minusta kinkyn hoitsun vaatteissa. Sympaattista oli nuorukainen, joka alkoi jutella kanssani bussissa ja jonka kanssa keskustelimme kymmenen minuuttia sushin tekemisestä.
Kyllä tämä tästä - satunnaisesta vitutuksesta huolimatta.
Prr.. prr. Ihana ex-pomoni soitti juuri ja pyysi punaviinille luokseen parin kilometrin päähän. Juuri mitä tarvitsen! Vielä kun kiepautan sinne kuntosalin kautta, niin saadaan tämän tytön endorfiini-oksitosiini-dopamiinitasot kohdilleen! Daaliah kuittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)