Kirjoittamisen voimalla

Viime yönä meni sitten nukkumiset ihan persiilleen, mutta ei siitä sen enempää. Ilmeisesti jokin vastareaktio viimeaikaiseen rotinpitämiseen... Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, miten tämä bloginkirjoittaminen on vaikuttanut elämääni. Kirjoitan tänne usein, melkein joka päivä. Aloitin bloginkirjoittamisen alunperin katsottuani Klikkaa mua -sarjaa ja minulle pälkähti ajatus kirjoittaa blogia nettideittailukokemuksistani. Tästä aiheesta kirjoitinkin melkein viisi kuukautta. Aloin addiktoitua kirjoittamiseen, mutta ajatus siitä, että kirjoittaisin vain nettideittailusta tuntui ahdistavalta. Perustin tämän blogin, jotta voisin kirjoittaa muistakin aiheista - vaikka aika pitkään kirjoittelin tännekin nettideittikokemuksista.

Bloginkirjoittaminen on ollut minulle keino jäsentää elämääni ehkäpä yhtenä elämäni merkityksellisempänä ajanjaksona. Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen luonut nahkani. Olen pakottanut itseni katsomaan elämääni toisin ja kyseenalaistamaan itseni ja ajatusmaailmani. Olen kirjoittanut itseni ulos murehtimisesta. Minusta muovattiin murehtija 11-vuotiaana, sinä vuonna kun isäni 17 vuoden raittiuden jälkeen löysi vanhan juonikkaan ystävänsä, Kuningas Alkoholin. Teinivuoteni murehdin, murehdin ja murehdin. 20-vuotiaana löysin ensirakkauteni mutta rakkaus ei alkanut ruusuisesti, mikä langetti varjon suhteeseen ja jälleen minä murehdin, sitä onko toinen täydellä sydämellä suhteessa. Kuusi vuotta murehdin ja murehdin läpi eromme. Löysin lohdun toisesta miehestä ja jälleen murehdin - murehdin tunsinko tarpeeksi tätä miestä kohtaan. Ravistettuani hänet elämästäni, aloin murehtimaan, että eikö minun olisi jo aika löytää se oikea mies elämääni ja toimia ponnekkaasti tämän päämäärän edistämiseksi. 20 miestä deitattuani murehdin eikö kukaan ole minulle sopiva. Murehdin myös omaan väsymystäni ja innottomuuttani ja tämä blogi ei enää kertonutkaan miehistä vaan halustani muuttua ja muuttaa elämääni, löytää tarkoitus ja intohimo.

Enää en murehdi. Ehkä ensimmäisen kerran 20 vuoteen minulla on vapaa olo. En murehdi ketään miestä elämässäni enkä miehen poissaoloa. En murehdi enää elämääni ja päämäärättömyyttäni. Minulla on suunta ja tiedän mitä haluan tehdä ja miten saavutan haluamani. Olen sinut itseni kanssa ja luotan itseeni. En usko, että olisin tässä pisteessä ilman tähän blogiin kirjoittamista. Olen kirjoittanut itseni uudeksi ja kirjoittamalla olen löytänyt uuden suunnan - kirjaimellisestikin. Olen alalla, jossa voin kirjoittaa itselleni työpaikan ja saada rahoituksen niille asioille, joita haluan tehdä kaikkein eniten. Kaiken tämän blogikirjoittamisen jälkeen tunnen olevani kirjoittaessani kuin kala vedessä. Suunnitelmani ja visioni siirtyvät paperille vaivattomasti, lähes höyhenenkevyesti. Ne ottavat muodon, joka on alkanut konkretisoitua rahavirraksi. Kohtalo ei riepottele minua vaan sanojeni voimalla minä määrään suunnan.

Samalla on kadonnut murhe miehistä. Ihanat ihanat miehet, näen katseenne ja kuulen äänenne. Varsinkin viime viikkoina olette tulleet liki. Joku minussa on muuttunut ja te tulette luokseni - puhuttelette kaduilla, kysytte tietä, hymyilette, pyydätte tupakkaa, kysytte puhelinnumeroani, rupattelette mukavia, kerrotte hameeni karanneen hieman liian korkealle. Katseestanne näen, että tiedätte minun muuttuneen, avautuneen kohtaamisille. Ehkä tuotan jotain uutta feromonia, joka viestii, että tämä nainen on lakannut etsimästä ja alkanut kutsua luokseen. Ehkä se on muuttunut olemukseni, vaalenneet värit, ehkä hajuveteni tuoksu ehkä kehoni kieli. Näen lämmön silmissänne.

Minä olen muuttunut. Kirjoittaen. Lukien.

Unihiekan metsästys

Kirjailija Neil Gaimanin ihana Sandman-hahmo

Viime aikoina olen miettinyt paljon nukkumista ja sen tärkeyttä. Olen herkkäuninen. Stressaantuneena alan välittömästi nukkumaan huonosti, en saa unta ja heräilen aamuyön tunteina. Jos käyn positiivisessa mielessä ylikierroksilla, minun on myös vaikea nukahtaa.

Olen lueskellut nyt jonkin verran ihmisen hormonitoiminnasta ja erityisesti kortisoli-hormonista eli stressihormonista. Sen verran olen saanut selville, että kortisolin tasot ovat normaalisti korkeimmillaan aamuisin ja alimmillaan iltaisin. Kuitenkin jos iltoja ei saa rauhotettua tai stressiä katkaistua, kortisolia on veressä liikaa nukkumaan mennessä ja uni häiriintyy. Hyvin nukuttu yö taas tasoittaa kortisolin tasoja.

Olen nyt kiinnittänyt erityistä huomiota unen laatuun ja iltojen rauhoittamiseen. On edelleen öitä, jolloin nukun huonosti, mutta hyvin nukuttujen öiden määrä on kasvanut. Viime yönä nukuin sikeästi 9 tuntia ja olo on nyt mitä mainioin. Toissayönä nukuin katkoilevaa unta 6-7 tuntia ja töihin oli todella vaikea tarttua.

Olen kateellinen niille ihmisille, jotka nukkuvat lähestulkoon aina hyvin, olivatpa kuinka stressaantuneita tahansa. Sukuni naiset ovat erittäin huonoja nukkujia ja luulen, että siedämme kortisolihormonia keskimääräistä heikommin tai tuotamme sitä liiallisesti. Vähän sellaista murehtijain sukua olemme.

On kuitenkin kiva huomata, että nukkumisen laatuun voi vaikuttaa monella elämäntapamuutoksella: netin ja television iltakäytön vähentämisellä, huoneen pimentämisellä ennen nukkumaanmenoa, iltaurheilun välttämisellä, sängyn tuunaamisella jne. Yritän tehdä Hiekkamiehen tuntemaan olonsa mahdollisimman tervetulleeksi.

Elokuvallinen kohtaaminen

Kirjoitin aiemmin kirjasta, jossa opastettiin elämänsä elokuvallistamiseen ja elokuvallisen syväminän löytämiseen. Hehee. Minusta tämä on erittäin viehättävä ajatus. Tähän kuuluu siis tietynlainen pukeutuminen ja käyttäytyminen ja avoimuus elokuvallisille kohtaamisille.

Daaliah'n elämä, kohtaus 1:

Kävelen Meilahden puistoissa, ohi Kesärannan, ohi kallioiden, kohti Seurasaarta. Olen pukeutunut pitkään vintage-hameeseen ja paitaani koristaa virkattu valkoinen kukka. Elokuvallista syväminääni toteuttaakseni :)

Ajattelen elämääni, elämäni miehiä ja millaisia he ovat olleet, mikä heitä on yhdistänyt. Seurasaaren sillan lähellä minut pysäyttää pitkätummakomea, hieman vanhempi ulkomaalainen mies ja kysyy nimeäni. Hän sanoo minun olevan kaunis ja haluaa yhteystietoni. Hämmennyn, mutta päätän antaa puhelinnumeroni ja jatkan matkaani.

Kohtaaminen on mitä elokuvallisin ja jälkeenpäin se hymyilytti. Mies otti yhteyttä ja olisi halunnut nähdäkin, mutta jonkin aikaa hänen kanssaan juteltuani tajusin, ettei hän minua kiinnostanut muutoin kuin ulkonäöltään, eikä minusta vain ole siihen, hengailuun, kun en toiselta saa muuta kuin iloa silmilleni.

Mutta elokuvalliset kohtaamiset, näistä pidän.

Mes amours

Tänä aamuna sängyssä loikoillessani ajattelin niitä miehiä, joita olen rakastanut, ja rakkauden ja kiitollisuuden tunteet tulvahtivat minuun. Miten hienoja ja kiehtovia miehiä elämässäni on ollutkaan ja miten paljon olen heiltä oppinut.

Rakkauteni kieli on ollut englanti ja nämä miehet ovat pakottaneet minua katsomaan maailmaa toisin. He ovat olleet oppineita ja viisaita miehiä, verbaalisia ja vahvatahtoisia. Avarakatseisia, tiedostavia ja taiteen ystäviä. Karismaattisia ja mieleenpainuvia ja he ovat rakastaneet minua - ja minä olen rakastanut heitä koko sydämestäni. Rakkaus toiseen olisi voinut viedä minut Kanadaan ja rakkaus toiseen Intiaan. Kumpikin oli minua vuosikymmenen vanhempia. Kumpikin hurmasi minut älyllään. Heissä oli haastetta, he väittivät vastaan, olivat kokeneempia.

Ensimmäinen sulatti sydämeni lopullisesti lempeydellään ja kärsivällisyydellään. Olin niin nuori ja kokematon kun suhteemme alkoi, mustasukkainen kuin susi ja pohjattoman onneton. Vihdoin opimme onnellisiksi, mutta se ei riittänyt, rakastimme mutta meidän olisi pitänyt kohdata toisin ja toisenlaisina, jotta suhde olisi kantanut läpi elämän. Hän ei ollut suhteessa läsnä, ei täysin, ja minä yritin olla hänenkin puolestaan. Oli niin vaikea päästää irti. Sylistä, jossa olin nukahtanut kuuden vuoden ajan ja miehestä, joka sytytti sekä intellektuaalisesti että fyysisesti. Näin ei käy usein kuten Sika mieheksi kirjoittaa.

Toisen kohtasin kaukana Suomesta. Omanarvontuntoinen prinssi ja dandy. Itseironinen hurmuri, joka sai minut nauramaan niin että unohdin suruni. Tarinankertoja ja traaginen hahmo näyttämöllä. Katkeroitunut mutta oman surunsa peittävä. Hän oli läsnä ja näytti minulle, millainen on tasapainoinen suhde, kun kumpikin on hetkessä kiinni ja antaa toiselle kaiken itsestään. Koin hänen kanssaan hienoja, maagisia hetkiä vieraassa ja eksoottisessa maassa. Hän piti minusta huolta ja palvoi minua niinkuin naista pitäisi palvoa. Etäisyys ei kaatanut suhdettamme vaan erot arvomaailmassa. Ymmärsin, etten koskaan voisi sopeutua hänen ja hänen kulttuurinsa tapaan nähdä ihmiset lohduttoman eriarvoisina. Yläluokkainen prinssi, ylimmän kastin ylpeä edustaja ja minä, köyhien vanhempien kasvatti, joka on sivistänyt ja kouluttanut itsensä kaikille yhtäläiset mahdollisuudet tarjoavassa, tasa-arvoa vaalivassa yhteiskunnassa. 

En ole katkera kummallekaan, en ole ystävä kummankaan kanssa. Olen vain onnellinen, että he rikastuttivat elämääni ja heitä ajatellessa muistan, mikä miehessä minua sytyttää: älykkyys, intohimoisuus, verbaalisuus ja viisaus. Heitä ajatellessa muistan, että en ole etsimässä suhdetta vaan rakastettua, en kulissia, jonka varaan rakentaa elämäni vaan toista sielua, joka ruokkii omaani.

Paparazzi-kirjailija

Kirjoitin eilen kirjasta, jossa kirjailijat varastavat häikäilemättömästi lähipiirinsä elämänkohtaloita tarinoihinsa. Olikin mielenkiintoista lukea tänään uutinen siitä, miten näin voi tapahtua myös tosielämässä. Kirjailija Riikka Ala-Harja on kirjoittanut Maihinnousu -kirjassaan naisesta, jonka lapsi sairastuu leukemiaan ja nyt kirjailijan sisko, jonka lapsi on myös sairastunut leukemiaan, syyttää siskoaan kokemuksiensa hyväksikäytöstä ja varastamisesta. Lue juttu Hesarin artikkelista. Voikin kysyä, missä menee hyvän maun raja ja millainen on kirjailijan vastuu?

Sekä kirjailija että kustantaja ei halua ottaa vastuuta:

"Kirjailija Riikka Ala-Harja torjuu syytökset. "Olen kirjoittanut romaanin, joka koostuu monenlaisesta aineksesta. Maihinnousu on kaunokirjallisuutta eikä siinä yritetä dokumentoida asioita. Romaani on monen asian ristisiitos. Se on taideteos", hän sanoo.
Kirjan kustantaja, Like Kustannus Oy:n toimitusjohtaja Pasi Vainio korostaa, että kirjailijalla on vapaus valita aihe ja käsittelytapa, kun kyse on kaunokirjallisesta teoksesta."

Onko kirjalijalla myös oikeus kirjoittaa julki lähipiirinsä tuska ja hyvinkin yksityiset kokemukset lupaa kysymättä? Luulen, että kirjailijan sisko ja tämän mies olisivat saattaneet suhtautua kirjaan hyvinkin positiivisesti jos kirjailija olisi avoimesti kertonut haluavansa kirjoittaa heidän elämäntilanteestaan. Tässä tapauksessa hän on toiminut kuin paparazzi, joka ottaa salaa kuvia ja myy ne lehdistölle.

Elokuvallinen elämäntapa

Minä pidän aamuistani nykyään. En ole koskaan ollut aamuihminen, olen vain huitaissut ruisleivän suuhuni ja vilkuillut samalla sanomalehteä ja alkanut saman tien hommiin tai lähtenyt liikkeelle. Nykyään aloitan aamuni lukemalla kirjaa, syömällä runsaan aamiaisen ja juomalla kupettain teetä. Tästä uudesta aamurituaalista tulee levollinen ja rauhallinen fiilis. Kun päivä alkaa johonkin asiaan keskittymällä, se myös luontevammin jatkuu samalla tavoin keskittymiskyvyttömän harhailun sijasta.

Olen lukenut viime aikoina joka päivä ja etenkin erään suomalaisen kirjailijan teokset ovat tehneet vaikutuksen. Pasi Ilmari Jääskeläinen ei ole kirjoittanut kuin kaksi kirjaa ja yhden novellikokoelman, jota en ole vielä lukenut. Luin aiemmin Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) ja nyt olen viimeisillä sivuilla hänen toisessa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät (2010). Jääskeläisen kirjat on eräänlaista "reaali-fantasiaa" kuten hän omassa blogissaan määrittelee. Kirjoissa liikutaan jossain toden ja maagisen rajamailla, arkisen ja oudon välimaastossa.

Tykkään itse kehitellä kaikenlaisia teorioita ja Jääskeläisessä tunnistan hengenheimolaisen. Kummassakin kirjassa esitellään eräänlainen maailmankatsomuksellinen "konsepti", joka saa näkemään maailman aivan eri tavalla - ainakin tällaisen elokuviin ja kirjoihin hurahtaneen esteetikon kohdalla.

Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan  päähenkilö, nuori opettajarnainen, saa kutsun kuulun lastenkirjailijan luotsaamaan kirjallisuusseuraan, jonka jäseniä on lapsesta saakka koulittu menestyskirjalijoiksi. Kirjassa esitellään ajatus "vuotamisesta";  seuran jäsenet voivat haastaa toisiansa Peliin, jossa he voivat kysyä mitä tahansa toisiltaan ja toisen on vastattava täysin rehellisesti, vuodettava, olipa aihe kuinka kipeä tai hävettävä tahansa. Kirjailijat käyttävät näin saamaansa materiaalia häikäilemättömästi omissa kirjoissaan. He ovat kuin haaskalintuja, jotka nyppivät toisistaan aineksia kertomuksiinsa, samalla tavoin kuin he varastavat ulkoisia piirteitä ja olemuksen osasia kaikista tapaamistaan ihmisistä. Kirjaa lukiessa heräsin hätkähtäen siihen, että kaikissa ihmisissä on kertomuksen ainekset, heidän elämänkohtaloissaan ja kokemuksissaan. Kirja inspiroi tarinankertomiseen; sen lukemisen jälkeen minun teki mieli ryhtyä kirjoittamaan itse tarinoita ja tämä ajatus on edelleenkin mielessä.

Harjukaupungin salakäytävät -kirjassa taas esitellään ajatus "elokuvallisuudesta":  elokuvalliset ihmiset, paikat ja kohtaamiset kohoavat arkisen harmauden yläpuolelle merkityksellisyydessään.

"-- jotkut ihmiset ovat olemukseltaan elokuvallisempia, siis tavalla tai toisella cinemaattisempia kuin toiset. He säteilevät ympärilleen merkityksellisyyshiukkasia, jotka nostavat hetkellisesti muidenkin ihmisten elokuvallisuuden tasoa ja saavat läsnäolijoiden kokemuksen elämästä tihenemään. Myös paikat voivat säteillä merkityksellisyyshiukkasia. Jotkut paikat ovat siis elokuvallisia, kun taas toisia leimaa arkinen merkityksettömyys. On paikkoja - huoneita, taloja. katuja, maisemia, kaupunginosia - jotka arkisessa epäesteettisyydessään turruttavat ihmisen niin, että hän osaa kuvitella mitään cinemaattista. Toisaalta joissakin paikoissa tuntuu luontevalta ellei jopa välttämättömältä ylittää arkiminänsä rajat ajatuksissa, puheissa ja teoissa. "

Kirjan henkilöt ovat ryhtyneet elokuvallistamaan elämäänsä luettuaan "Elokuvallisen elämänoppaan" ja ovat ryhtyneet pukeutumaan, puhumaan ja käyttäytymään elokuvallisemmin siteeraten klassikkoelokuvia, hetkeen heittäytyen ja välttäen "jatkumohakuista hitautta".

"Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista."

Ajatus elokuvallisesta elämäntavasta on hupaisa mutta samalla pelottavan ravisteleva. Totta tosiaan, tuohonhan minä olen pyrkinyt, hetkessä elämiseen ja sellaisen turruttavan junnaamisen nujertamiseen. Sen sijaan, että jumitan läppärin tai television ääressä kaikki illat, lähden liikkeelle ja altistan itseni noille lukuisille Helsingin merkityksellisyyshiukkasia säteileville paikoille ja kohtaan ihmisiä.

Tuleeko teille arvon lukijat muuten mieleen, erityisen elokuvallisia paikkoja? Harjukaupungin salakäytävät - kirja sijoittuu Jyväskylään ja kyseisen, minullekin kovin tutun kaupungin, erääksi elokuvalliseksi paikaksi mainitaan Kirkkopuisto:

" Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaistee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka." 

Olen itse asunut nyt pääkaupunkiseudulla 9 vuotta ja olen tässä ajassa ehtinyt asua viidessä eri kaupunginosassa. Näiden erot voi kiteyttää hyvinkin näiden paikkojen elokuvallisuuden mukaan. Espoon keskus oli paikkana ja estetiikaltaan masentava ja sen elokuvallisuus rajoittui ahdistavan suomi-angsti-elokuvan tasolle. Käpylä ehdottomasti henki merkityksellisyyshiukkasia, jonkin verran Lauttasaarikin, mutta parhaiten olen viihtynyt täällä Meilahdessa, etenkin omalla kotikadullani, joka henkii 40-luvun Suomi-elokuvan tunnelmaa. Söpöt rapatut kerrostalot ja rappuni vanha hissi. Portaat kohti Seurasaarta ja arvokkuutta henkivät vanhat ravintolat. Ehkäpä viihdynkin täällä niin hyvin tästä kaupunginosasta säteilevien merkityksellisyyshiukkasten ansiosta.

Myös kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla elokuvallisia ja luulen, että etenkin tarinat siitä, miten ihmiset kohtaavat rakastettujaan saavat helposti elokuvallisia piirteitä: ne ovat erityisen merkityksellisiä ja kohtalokkaita. Itselleni muistuu mieleen eräs kohtaaminen Mumbain yössä... Uskaltaako lukijat paljastaa omia cinemaattisia kohtaamisiaan? Mikä teki niistä erityisen pysäyttäviä?

Kohtalokas eroamisen hetki Casablanca-elokuvassa(1942)

A queer moment

Törmäsin eilen tuttuun ihmiseen. Hän on joskus ollut minulla töissäkin. Emme ole ystäviä emme kavereitakaan mutta samalla alalla. Olemme menossa samaan bussiin ja juttelemme oman alamme asioista. Juttu luistaa hyvin ja mietin, että tähän ihmiseen voisi olla mukava tutustua paremminkin. Minä seison bussin keskiosan nurkassa ja hän nojaa kädellään viereiseen käsitukeen. Yhtäkkiä tunnen voimakasta vetoa tätä ihmistä kohtaan - aivan yllättäen ja pelkään sen välittyvän silmistäni. Se varmasti välittyykin ja jonkinlaista kemiaa on ilmassa.

Hän on nainen.

Kerran aiemmin on käynyt näin, melkein 10 vuotta sitten. Outo hetki kun viehätyt ihmisestä itsestään etkä sukupuolesta.  Tai itseasiassa, viehätyin myös maskuliinisuudesta. Tiedän tämän naisen olevan lesbo ja hän on olemukseltaan poikamainen. Se kuulemma vetoaa naisiin - heteronaisiin.

Hormonicocktail

Flickr Creative Commons: Rob Ireton

Naisena olemisen ihanuuden ja kamaluuden voi tiivistää yhteen sanaan: hormonit. Kun oloni on viime aikoina ollut tasaisen hyvä, niin kuukautiskierron vaikutukset ovat erottuneet entistä selkeämmin. Naisen elämä on kuin uudestaan ja uudestaan toistuva kuukautiskierron mittainen vuoristorata-ajelu, jossa mieliala heittelee hormonitasojen vaihteluiden mukaan. Tämä on raivostuttavaa, mutta toisaalta myös helpottavaa, sillä tiedän, että vitutus ja alakuloisuus tulee olemaan vain väliaikaista.

Tärkeimmässä roolissa on estrogeenihormonin taso, jossa voi olla kierron aikana jopa satakertaisia eroja. Juuri ennen kuukautisten alkamista estrogeenitaso on lähes nollassa, mikä selittää ärtyineisyyden ja masentuneisuuden. Kuukautisten alettua estrogeenitaso alkaa pikkuhiljaa nousta ja korkeimmillaan se on noin kaksi viikkoa kuukautisten alkamisen jälkeen naisen ovuloidessa eli silloin kun munasolu irtoaa ja on valmis hedelmöitettäväksi. Tällöin naisen mieliala on parhaimmillaan ja kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan kasvaa.

Minulla on nyt siis aivan käsittämätön paska fiilis, nukuin huonosti ja ahdistaa. Kiitos tästä estrogeenihormoonin vähäisyydelle veressäni. Tähän kun vielä lisätään kohta alkavat vatsakrampit niin voihan jee. Luonnon oma luomurangaistus siitä, että en edelleenkään ole hedelmöittynyt.

Mutta, on kokonainen hormoonien arsenaali, joilla voin voin yrittää korvata endorfiinin puutostilan.

1.) Serotoniini ja endorfiini. Lenkille tai salille meno saa kehoni erittämään näitä ihmeaineita, jotka nostavat mielialaani välittömästi.

2.) Oksitosiini. Eli eikun seksiä harrastamaan! Tai synnyttämään. Onneksi myös ystävien seura saa oksitosiinin virtaamaan.

3.) Fenyylietyyliamiini. Syy suklaanhimoon.

5.) Dopamiini. Tämän mielihyvähormonin määrää kehossaan voi lisätä esimerkiksi rakastumalla, tupakoimalla, syömällä, alkoholia juomalla, musiikkia kuuntelemalla, lemmikkiä paijaamalla tai muistiharjoituksia tekemällä (!). 

Näistä hormonijutuista lukiessa tuli sellainen mielikuva, että hormonit ohjaa suurinpiirtein kaikkea ihmisen toimintaa niin hyvässä kuin pahassa: olemme hormoniemme orjia usein sitä tajuamatta. Stressin taustalla on kortisoli-hormoni ja testosteroni aiheuttaa aggressiivisuutta. Dopamiini on myös riippuvuuksien taustalla, jolloin keho tuottaa tätä hormonia aina kun teet tiettyä asiaa.

Kuukautisissa ärsyttävää on se, että en voi millään tavalla säädellä estrogeenin määrää kehossani (paitsi e-pillereillä, joihin en ole vielä turvautunut). Onnekasta on kuitenkin se, että muiden mielihyvää tuottavien hormonien määrään voin vaikuttaa ja voin valita tupakoinnin ja suklaan syönnin sijasta esimerkiksi ystävien seuran tai liikunnan. Dopamiinin eritystä ilmeisesti lisää myös sen tajuaminen, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihminen voi sekoittaa itse oman hormonicoktailinsa. Juuri nyt lisäilen sekaan hieman dopamiinia musiikin muodossa ja viikonloppuna heitän sekaan aimo annoksen oksitosiinia ystävien seurassa ja ehkäpä syntisen dopamiinitujauksen etanolia. 

PS: Lähteenä tässä postauksessa oli kaiken maailman nettiartikkelit, joten tieteellisestä tarkkuudesta en mene takuuseen.  

Ajan metamorfoosi

Viime viikkoina aika on ottanut uudenlaisen muodon. Sitä on paljon ja se on ryhmittynyt selkeisiin blokkeihin. Aamuisin on kahden tunnin levollisuus, jolloin syön aamiaista sängyssä, luen kirjaa ja peseydyn. Sitten työskentelen kunnes syön runsaan lounaan. Työskentelen hieman lisää ja suljen läppärin enkä enää avaa sitä ennen seuraavaa aamua. Sitten minulla on seitsemän tuntia aikaa aivan mille tahansa.

Mikä tässä nyt sitten on niin mullistavaa? Nuo netittömät illat ja niiden tuoma energia elämääni. Tuntuu kuin olisin vapauttanut itseni orjakahleista ja joka kerta kun suljen läppärin viiden tienoilla, huokaisen helpotuksesta. Minulla on nykyään loputtomasti aikaa kun en unohdu netin ääreen ja tilkitse sillä elämääni. Yhdessä illassa ehdin kuntoilla, laittaa ruokaa, tavata ystävän ja lukea kirjaa tai katsoa elokuvan. Univaikeudet ovat helpottuneet, keskittymiskykyni on parantunut.

Sunday thoughts

Lazy Sunday morning and I'm feeling good. 
Aamiainen sängyssä ja koko päivä aikaa - tehdä tai olla tekemättä. Viikko on ollut kiireinen ja antoisa. Olin oman alan seminaarissa ja olo on tuulettunut; oman tietämyksen päivittämistä, uusia ideoita, uusia kontakteja. Mielessäni on alkanut pikkuhiljaa hahmottua, mitä haluan tehdä, mitä TODELLA haluan tehdä. On ollut mielenkiintoista huomata, miten olen palannut innostukseni alkulähteille ja niiden asioiden pariin, jotka innostivat minua lapsena ja nuorena ja joiden olen takia olen päätynyt tälle alalle. Ei minusta ole suorittavaan työhön tai jonkun toisen ihmisen määräämiin työtehtäviin. Olen suunnittelija, visioija ja asioiden alullepanija. Minua motivoi vaikuttaminen ja kehittäminen.

Finally I feel like I have my shit together.
Distractions, distractions, distractions. Tämä englannin kielen sana kuvaa mielestäni hyvin niitä energiasyöppöjä, joilla olen täyttänyt elämäni aivan liian pitkään. Harhaanjohdattajat. Ne ovat tilkinneet kaikki rakoset elämässäni, ihohuokosenikin, eikä minulla ole ollut tilaa hengittää. Nyt ehkä vihdoinkin, vuosien harhailun jälkeen olen saanut nämä ilkimykset kiikariini ja painanut liipasinta. So long suckers!
Tapasin kahden kuukauden tauon jälkeen ystäväni, joka on myös aikansa lyönyt päätään tiiliseinään. Hän on kamppailut omien jumitustensa kanssa ja oli nyt saanut niistä vähintään niskaotteen. Tapaaminen oli virkistävä, kun kumpikin oli omalla tahollaan uudistunut mieleltään. Olen sitä mieltä, että ihmisen on säännöllisin väliajoin hyvä vaihtaa seuraa ja saada sitä kautta uudenlaista peilausta itselleen ja nähdä uusia mahdollisuuksia itsessään. Myös toiset ihmiset voivat jämähdyttää sinut paikalleen: he näkevät sinut tietynlaisena, joko sellaisena kuin olit joskus aiemmin tai sellaisena kuin haluavat nähdä sinut. Kun vietät aikaa toisenlaisten ihmisten seurassa, he voivat kiinnitää huomiota johonkin aivan toiseen puoleen sinussa, sellaiseen asiaan, jota et ole itse vielä välttämättä edes tiedostanut mutta joka tulee viemään sinua uuteen suuntaan.

Energialähteet vs. energiasyöpöt

Nyt tätä suurta elämäntaparemonttiani toteuttaessa olen alkanut luokitella asioita kahteen eri katergoriaan: energiasyöpöt ja energialähteet. Olen yrittänyt lisätä mahdollisimman paljon energiaa antavia juttuja elämääni ja poistaa noita turhuuksia.

Sellaisten energiasyöppöjen kuin turhan nettiluuhaamiseen ja miespähkäilyn vähentäminen on jo itsessään antanut paljon uutta virtaa. Kun siihen päälle olen keskittynyt kivoihin ja lataaviin asioihin kuten kavereihin, liikuntaan, luontoon, hyvään ruokaan, nukkumiseen, musiikkiin, kirjoihin ja leffoihin, niin on alkanut tuntua jo aika hyvältä. Seurauksena on ollut se, että olen jaksanut keskittyä työntekoon ja opiskeluun paljon paremmin ja innostun asioista. Tämähän on hyvinkin itsestäänselvää logiikkaa ja kuka tahansa terveydenhoitaja olisi voinut minulle tällaiset ohjeet antaa, mutta jostain syystä tällaisten yksinkertaisten muutosten vaikutusta ei tajua vasta kuin itse kokeiltuaan.

Olen puhunut aika paljon lähipiiriin ihmisille tästä uudenlaisesta ajankäytöstäni ja on ollut mielenkiintoista huomata, miten samaa mieltä ihmiset on etenkin tuosta nettiluuhaamisen turhuudesta ja rasittavuudesta. Osa on saarnaamiseni jälkeen innostunut kokeilemaan netinkäytön vähentämistä myös itse. Luulen, että suurin osa suomalaisista 15-35-vuotiaista on enemmän tai vähemmän nettiriippuvaisia. Älypuhelimet ja iPadit ei tilannetta helpota. Nettiluuhailun lisäksi keskittymiskykyä hajottaa yhtä lailla surffailu televisiokanavilla ja sanomalehdet, joista luetaan hätäisesti vain otsikot. Väitänkin, että jatkuva huomion jakaantuminen, visuaalinen häly ja instant gratification -koukkuuntuminen tekee ihmisistä adhd-zombeja, jotka ei jaksa keskittyä oikein mihinkään.

Repsahtamisia

Mistä tietää olevansa riippuvainen jostain asiasta? Repsahduksesta ja morkkiksesta. Kun yrittää kitkeä itsestään jotain omasta mielestään huonoa tapaa, niin todennäköisyys pieniin takapakkeihin on suuri. Mieleni on harhaillut parin päivän ajan ja olen lipsuillut. Läppäri on pysynyt iltaisin kiinni, mutta mitä kummaa, puhelimen nettiäkö ei sitten lasketa? Vähän kuin olisit dieetillä ja vetäisit sitten kaksin verroin  kevytversiota ja vahinko on yhtä suuri. Nyt sitten saa luvan loppua tuo puhelimellakin surffailu klo 17.00 paikkeilla niin että oikeasti rauhoitun iltaisin.

Entä sitten ylenmääräinen mies/ihmissuhdepähkäily. Meillä oli ihan kivaa viestinvaihtoa Arkkitehdin kanssa ja päädyttiin Facebook-kavereiksi. Mitään muutahan en halunnut kuin kaveruutta? Vai mitä? Ja kuitenkin huomaan aivojeni menevän samalle, voisiko tässä olla jotain muutakin/ onko jotain mitä voin tehdä -luupille, jota inhoan. Lopputuloksena keskittymiskykyni hajoaminen.

Keskittymiskykyni parantaminen - se on nyt punainen lanka kaikessa mitä teen. Haluan oppia sulkemaan ylimääräiset härpätykset elämästäni ja keskittymään siihen mitä teen juuri sillä hetkellä olipa se opiskelua, nukkumista tai syömistä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta parin viikon aikana on ollut myös erittäin hyviä ja lupaavia päiviä. Enpäs siis luovuta.

Yksin ja yhdessä

Johan nyt on haipakkaa. Kaikki illatkin näyttää täyttyvän ohjelmasta ja tänä aamuna nukuinkin pitkään, kun univelkaa oli ehtinyt kerääntyä. Ollut niin kiire, ettei ole edes ehtinyt sen kummemmin mitään pähkäilemään tai kokenut tarvetta kirjoittaa tänne blogiin. En sano nyt brassaillakseni, mutta välillä tuntuu, että liiankin moni ihminen haluaisi olla kaverini/ystäväni. Minulta loppuu aika kesken! Jossain vaiheessa voi alkaa tuntua siltä, ettei pysty enää vastaanottamaan uusia ihmisiä elämäänsä. Olen sosiaalinen ja pääosin saan energiaa toisista ihmisistä, mutta rajansa kaikella - tarvitsen myös yksinoloa ja rauhoittumista. Olen harrastanut viime aikoina liikuntaa melkein joka päivä ja täytyy sanoa, että nautin liikunnasta eniten yksilöurheiluna. Mieluummin käyn salilla ja uimassa yksin, ryhmäliikuntatunnit ei innosta ja käveleminenkin on minusta antoisinta ilman seuraa.

Välillä puhisenkin itsekseni, etten halua tavata ketään ainakaan viikkoon, mutta yleensä parissa päivässä olen jo taas ihmisten parissa. Loppupeleissä koen saavani toisilta ihmisiltä paljon, uusia näkökulmia etenkin. Siskoni oli luonani kolme yötä ja olipa mukava viettää aikaa ihan kahdestaan, en edes muista milloin oli edellinen kerta. Tulemme harvinaisen hyvin juttuun vaikka olemmekin todella eriluonteisia. Ollaan kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista ja luonteemme pitkälti täydentää toisiaan. Meidän perhe muutti usein ja sisko oli se paras kaveri, joka pysyi mukana. Edelleenkin soitellaan useamman kerran viikossa ja sisko voisi jo nyt lähettää minulle melkoisen laskun kaikesta tarjoamastaan terapoinnista. Meistä minä olen se, joka ajattelee ja tuntee liikaa ja sisko se, joka kärsivällisesti kuuntelee elämäntuskaani ja palauttelee maanpinnalle sopivan ironisilla kommenteillaan.

Sisaruksista puheenollen, laitoin eilen viestin Arkkitehdille, jonka tapasin nettideittailun kautta huhtikuussa ja josta pidin paljon - mutta en sitten kehdannut pitää yhteyttä, kun iltana hämäränä päädyin pussailemaan tämän pikkuveljen kanssa. Uhh, vieläkin nolottaa. Arkkitehti laittoikin sitten kivan vastausviestin. Kaikista niistä about 20 miehestä, jotka tapasin vuoden aikana nettideittailun kautta, Arkkitehti oli samanhenkisin. En osaa ajatella, että haluaisin Arkkitehdistä mitään sen kummempaa, mutta hän on sellainen ihminen, jonka voisin kuvitella kaverikseni ja jolta voisin oppia paljon musiikista. Hänelle oli hauska höpötellä, kun tiesi, että juttuni kiinnostaa. Miespuolisia kavereitahan halusin lisää! Yksi näyttääkin ilmoittautuneen, samassa rapussa asuvan entisen työkaverin koti-isäilevä, sujuvasti suomea puhuva espanjalainen arkkitehti-aviomies, johon olen törmäillyt kodin liepeillä useaan otteeseen. Mennään kahvittelemaan vauvan kanssa tällä viikolla.

Hmm. Loppujen lopuksi - ei kavereita ole koskaan liikaa.

Jutustelukulttuuri tai sen puute

Olen viime päivinä testaillut uudenlaista läsnäolon tapaa. Olen alkanut ajattelemaan, että saattaisin jutella kenen tahansa samassa tilassa olevan ihmisen kanssa. Ei siis mitään stalkkerointia tai ripustautumista vaan sellaista mukavaa jutustelun mahdollisuutta ja avoimuutta toisille ihmisille. Isoissa kaupungeissa ja varsinkin Suomessa on yleensä vallalla ignooramis-kulttuuri, jossa ihmiset sivuuttaa toisensa täysin.

Nitkahdus omassa päässä on melkoisen hurja. Olenkin nyt yllättänyt itseni puhumassa toisille ihmisille,  hississä tai yliopistolla esimerkiksi. Olen myös huomannut, että ruumiinkieleni on ilmeisesti jotenkin avoimempi nykyään, koska myös minulle jutellaan. Tämä on kivaa ja peräänkuulutankin Suomeen jutustelukulttuuria! Itse aion laittaa korteni kekoon ja tartuttaa parhaani mukaan muihin tätä
höpöttämisen meininkiä.

Eilen jostain kummasta syystä (kröhöm) jutustelukumppaniksi valikoitui ehkäpä söpöin poika ikinä yliopistolta: pitkä, tumma ja enkelinkasvoinen. Päätin jo julistaa pojan päiväunelmointini kohteeksi. Olen kaivannut sellaista kuolaan sinua mielessäni -poikaa, joka on aivan liian söpö ja hyvännäköinen.Vähän kuin naapurikaupan kassapoika, josta harmittomasti haaveillaan. Minulla on heikko kohta kauniisiin ja vähän nuorempiin miehiin tai nuorenoloisiin miehiin. Flirttailu heidän kanssaan on hauskaa, koska heillä on yleensä itsetunto kohdillaan ja asetelmassa on jotain kutkuttavaa ja vapauttavaa, kun heitä ei heidän ikänsä ja liian hyvän ulkonäkönsä takia tarvitse ottaa kovin tosissaan.

Are you happy?

Minulla on hyvä olo, sellainen kirkas. Säännöllisin väliajoin vituttaa, mutta pääosin oloni on skarppi ja tyytyväinen. Törmäsin tällaiseen kaavioon ja se mielestäni kiteyttää tämän elämän aika hyvin.

Minulla on sellainen olo, että olen onnistunut muuttamaan tiettyjä vitutuksen aiheita, enkä ole jäänyt vain ruikuttamaan. Olen tiedostanut, millaiset asiat jumittaa elämääni ja eliminoinut niitä. Ehkäpä kivointa on ollut se, että olen pystynyt parantamaan omaa keskittymiskykyäni. Sen puute on aiheuttanut minulla paljon mieliharmia, ihan lapsesta saakka. Olen oppinut sitä kautta ahkerammaksi, mikä on boostannut itsetuntoani. Olen aina ollut tehokas eli saanut paljon aikaan lyhyessä ajassa, mutta sellainen arjen aikaansaavuus on ollut hakusessa.

Are you happy?
Yes.
Keep going.

Näin tällä erää.

Unohtamani sukupuoli

Pikkasen väsyttää kun on tullut juostua pari päivää ympäriinsä. Olen niin tottunut tekemään hommia kotoa käsin, että jo toimistoon siirtyminen ja kokoustelu uuvuttaa. Mutta intoa puhkun. Nyt on suunnitelmien liikkellelaiton hetki, visioiden toteuttamista. Eräs yhteistyökumppanin edustaja on jo vuosia yrittänyt houkutella luotsaamaani organisaatiota omiin tiloihinsa ja nyt vihdoin taivuin kun rahatilannekin antoi myöten.  Onkin mukava tehdä töitä kun ympärillä on muita luovia ihmisiä. Tämä suostuttelija onkin nyt pitänyt extrahyvää huolta meistä. Tämä miekkonen on sarjassamme yhtäaikaa maailman ihanimpia ja ärsyttävimpiä ihmisiä. Välillä rakastan häntä ja välillä vihaan, mutta kylmäksi hän ei jätä.

Olen tajunnut keräileväni ihmisiä. Kiinnostavia ihmisiä. Haluan koristaa elämäni heillä. Intohimoisia ja omalaatuisen huumorintajun omaavia ihmisiä, aitoja ihmisiä. Nyt minulla on herännyt vahva halu parantaa kaveruuksiani ja ystävyyksiäni miehiin. Minun on ollut aina vaikea ottaa miehiä kaveriksi, en ole osannut olla luontevasti kaveri miesten kanssa tai uskoutua heille. Nyt uuden kaveriporukan myötä olen saanut harjoitusta tässä ja ymmärtänyt, että kaverikokoelmani on puuttellinen. Olen ignoorannut kokonaisen sukupuolellisen ihmisiä! Nyt kun kiinnostukseni romanttillisiin ja seksuaaliseen suhteisiin miesten kanssa on laskusuunnassa, tämä uudenlainen kiinnostus on nostanut päätään. Nuori Kolli esimerkiksi - olen nyt tajunnut, että en halua tästä ihmisestä poikaystävää tai fuckbuddya vaan kaverin, sillä hän on hauska ja kiinnostava. Miespuolisissa kavereissani arvostan sitä, että he osaavat ärsyttää ja haastaa, pakottavat katsomaan maailmaa vähän eri vinkkelistä.

Mutta nyt, naapuri tulee kohta punaviinilasilliselle. Illanjatkoa kaikille!

Kiva kylä

Kiva viikonloppu. Serkku oli käymässä, eilisen hengasin kavereiden kanssa - vattupuskailtiin ja saunottiin - ja kaveri kävi äsken sunnuntailounaalla. Oma koti ja yksinolo on herkkua, mutta niin on tuo ystävien seurakin.

Flickr: Sami Niemelä

Helsinkikin näytti taas kivoja puoliaan, käytiin pörräämässä uudella, entiseen ratakuiluun rakennetulla Baanalla, joka tekee oikoreitin läpi kaupungin, Kiasman nurkalta Ruoholahteen. Baanan varrella on hauska hengauspaikka, jossa on muun muassa koris- ja pingispelimahdollisuudet ja loikoilulaitureita tekonurmella. Oivaa kaupunkisuunnittelua. Hernesaaressa on myös uusi hiekkaranta - kävin heittämässä talviturkin.

Flickr: esaskar

Löysin myös Pikku Huopalahden alueen, joka on todella sympaattinen kaupunginosa. Erivärisiä kolmikerroksisia pientaloja vinoine kattoineen ja viljelypalstoineen, veden ja viheralueiden äärellä vain muutaman sadan metrin päässä kodistani.

Olen asunut nyt Helsingissä tasan yhdeksän vuotta ja täytyy sanoa, että lempi on leiskahtanut hitaanlaisesti, mutta nyt se jo roihuaa.

Minä olen...

Sika Mieheksi on heittänyt haasteen. Itsensä määrittelyä näillä kysymyksillä: 

"Mitä minä olen? Mitkä ominaisuudet muuttuvat minussa kokonaisuudeksi ja luovat minun minuuteni? Mikä on minussa hyvää ja huonoa? Ja mitkä ovat näiden ominaisuuksien kääntöpuolet?"

Tartun haasteeseen, sillä tällaisen blogin kirjoittamisessa on mielestäni kysymys itsensä ymmärtämisestä ja itsensä määrittelystä, joten miksipä sitä ei tekisi näinkin systemaattisesti.

Olen verbaalinen ja sosiaalinen. Pidän keskusteluista, etenkin reflektoivista sellaisista. Minulta puuttuu kokonaan julkisen puhumisen pelko ja voin puhua millaisen tahansa ihmisjoukon edessä, myös ilman harjoittelua tai tietoa siitä, mistä tulen puhumaan. Ryhmässä olen usein sieltä äänekkäimmästä päästä, lauon vahvoja mielipiteitä ja saatan provosoidakin. Herään eloon etenkin kansainvälisessä, iloisessa seurassa ja suomalaisten miesten seurassa olen heikoimmillani. Kun en saa vastapuolelta selkeitä merkkejä siitä, kiinnostaako sanomiseni tai herättääkö se jonkinlaisia tunteita, en jaksa enää panostaa keskusteluun ja kyllästyn nopeasti. Samoin käy jos vastapuolella ei ole mielestäni mitään kiinnostavaa sanottavaa. Ystävystyn helposti ja ystävät ja kaverit ovat minulle tärkeitä ja tapaan heitä lähes päivittäin. Onko verbaalisuudella ja sosiaalisuudella kääntöpuolia? Ehkäpä se, etten viihdy yksin kovinkaan pitkään ja saatan välillä laukoa asioita sen kummemmin miettimättä.

Olen analyyttinen ja pohdiskeleva. Minusta on hauskaa kehitellä kaikenlaisia teorioita ja tyyppitellä ja ryhmitellä asioita.Olen mielestäni myös melko hyvä ihmistuntija ja ihmiset kyselevät usein neuvoa minulta, kun eivät ymmärrä, miksi joku ihminen käyttäytyy tietyllä tavalla. Kääntöpuolena on liiallinen ajatteleminen ja asioiden murehtiminen. 

Olen kärsimätön, suoraviivainen ja käytännöllinen ihminen. En jää valittamaan, kun jokin asia ei toimi vaan puutun siihen. Vaadin vähän muilta ihmisiltä ja paljon itseltäni, mikä on johtanut joskus siihen, että väsytän itseni. Hermostun jahkaileviin ja epäröiviin ihmisiin nopeasti. Minulla on toisinaan  erittäin huono keskittymiskyky.

Olen esteetikko. Pidän kauniista asioista olivatpa ne maisemia, esineitä tai ihmisiä.

Olen optimistinen ja helposti innostuva.  Parhaimmillani olen tätä ja perusluonteeltani olenkin tällainen. Siksi olinkin niin huolissani kun kuukausiin en jaksanut innostua mistään ja mahdollisuuksien sijasta näin vain umpikujia. Siksi kai olinkin niin ahdistunut. 

Olen intohimoinen. Pidän nautinnoista, liittyipä se ruokaan, matkusteluun tai vaikka seksiin. Pidän miellyttävistä ja innostavista asioista, mutta tämän varjopuolena on kärsimättömyys ja arkirutiinien välttely.

Olen idearikas. Keksin mielelläni uusia, parempia tapoja tehdä asioita, mutta usein toivon, että joku toinen voisi toteuttaa ne puolestani.

Olen vahvatahtoinen, rauhallinen ja peloton. Ryhmässä minulle annetaan usein johtajan paikka näiden ominaisuuksien vuoksi. Asiat eivät pelota minua ja voin olla hyvinkin rämäpäinen. Joskus tämä kostautuu harkitsemattomuutena.

Olen itsenäinen - jopa pakkomielteisyyteen saakka. En halua olla riippuvainen kenestäkään tai mistään. Olen varmistanut, että minulla on niin paljon kavereita ja ystäviä, ettei heistä kenestäkään tule liian tärkeä. En siedä sitä, että minuun ripustaudutaan. Olen tehnyt aina töitä opiskelun ohessa, jotta en joutuisi turvautumaan vanhempieni taloudelliseen tukeen. Tämä vuosi on ollut poikkeus, kun en burnoutin jälkeen jaksanut tarttua töihin ja omaan vanhempaan turvautuminen on itseasiassa tehnyt hyvää suhteelleemme.  Itsenäisyyden tavoittelun varjopuolena onkin oman heikkoutensa kieltäminen. Minun on ollut vaikea myöntää itselleni, että en pärjääkään yksin vaan tarvitsen läheisten tukea.

Olen omalla tavallani kaunis. Kehuja saan toisinaan hymystäni, sääristäni, rinnoistani, poskipäistäni, silmistäni ja hiuksistani. Osaan hymyillä valloittavasti kun innostun ja sääreni näyttävät erityisen hyviltä korkkareissa. Rintavarustukseni on liiallinen ja hiuksia on paljon. Minulla on leveät harteet, lihaksikkaat reidet ja minussa ei ole lainkaan siroutta. Englannin sana "voluptous" kuvaa minua hyvin. Minulla on vahva leuka ja keskittyneenä voin näyttää melko hurjalta otsani ajatusryppyjen vuoksi. Silmäni ovat siniharmaat ja hieman aasialaismalliset.